TRUST

3.Luku: Zenin menneisyys

Metsä tuntui synkemmältä ja synkemmältä, mitä pidemmälle he kulkivat. Olivia pälyili korkeita puita ja tiheitä pensaita, jotka saivat siitä osasta metsää pimeän ja viileän. Hänen jalkansa olivat yhä pahemmin rakoilla, hänen käsissään oli haavoja ja naarmuja, eikä hygienia metsässä ollut parhaimmillaan, sillä olihan kädetkin pestävä joessa. Viitta tuntui painavalta ja jonkin ajan kuluttua Olivia antoi sen Zenin reppuun, jotta hänen ei tarvitsisi pitää sitä yllään.

Blade oli selvästi mielissään, kun auringon säteet eivät enää tunkeutuneet hämärään metsään. Olivia mietti, satuttiko valo miestä pahasti.

Olivia kompasteli ja rämpi eteenpäin, kadehtien Bladen ja Zenin helpolta näyttävää kulkemista yli kivien ja puunjuurien. Jalkoja kirveli, mutta hän ei inahtanutkaan. Blade piti häntä jo muutenkin hienohelmana, eikä hän halunnut vahvistaa sitä mielikuvaa sen enempää myöskään Zenille. Onneksi hän ei joutunut ottamaan kantamuksia selkäänsä. Tyttö epäili, ettei olisi päässyt etenemään puoltakaan kilometriä reppujen tai rullattujen telttakankaiden painon alla.

He kävelivät eteenpäin puhumatta. Olivia mietti kaikkia pääkaupungissa olevia ihmisiä: kauppiaita, käsityöläisiä, talonpoikia, linnan väkeä ja omia hovinaisiaan… Olivatko ihmiset kunnossa? Mitä he ajattelivat? Viattomia oli jo vangittu, sotilaat tekivät kaikkensa löytääkseen prinsessan.

Muutaman kerran Blade syöksähti nopeasti eteenpäin ja Olivia näki tämän katoavan edessä olevaan tiheään metsikköön. Zen ei reagoinut asiaan mitenkään, eikä Olivia kehdannut kysyä. Muutaman minuutin kuluttua Blade palasi melkein huomaamatta takaisin ja jatkoi kävelyä tavalliseen tahtiin. Aivan kuin hän olisi vain hidastanut juoksunsa kävelyksi.

Kun Blade syöksyi puiden sekaan kolmannen kerran, Olivian uteliaisuus oli kasvanut jo suureksi.
“Mitä Blade oikein tekee?” hän kysyi ihmeissään takanaan kulkevalta Zeniltä.
“Tarkastaa reittiä ennalta. Etkö huomaa miten hiljaista täällä on?”
“Miten niin hiljais-” Olivia oli sanomassa, mutta ei sanonut lausettaan loppuun vaan kuunteli. Metsä oli aivan äänetön. Puut hieman suhisivat ja edelleen lähellä ollut joki, jota he olivat seuranneet, solisi jossakin oikealla, mutta minkään eläimen ääniä ei kuulunut. Yksikään lintu ei laulanut. Oli melkein aavemaisen hiljaista.

“Missä kaikki eläimet ovat?” Olivia kysyi hiljaa katsellen puita ja koittaen nähdä edes jotakin liikettä. Oksilla olisi pitänyt olla lintuja tai oravia, pesäkoloissa ehkä muita pikkueläimiä.
“Ne varmaan aistivat Bladen, kun kuljemme kävelyvauhtia. Ne ovat yhä täällä, mutta piilossa. Jotkin pakenevat. Mutta parempi näin, emme halua törmätä isompiin elukoihin täällä.”
Olivia ei kysynyt mitä “isommat elukat” tarkalleen ottaen tarkoitti, eikä ollut varma haluaisiko edes tietää. Bladen ja Zenin varoittelut metsän läpi kulkemisesta olivat edellisenä iltana jääneet mieleen.

“Me voimme varmaan pysähtyä välillä, olemme kulkeneet tauotta jo pitkään”, Zen sanoi ja kävi istumaan puun juurelle. Olivia huokaisi ja potkaisi kengät jalastaan kun oli istunut kivelle. Jaloissa oli muutama uusikin rakko ja ne näyttivät pahalta. Hänen jalkansa eivät olleet koskaan ennen olleet näin kipeät.

“Oho”, Zen sanoi huomattuaan Olivian verillä olevat jalat. “Sinun pitää saada sopivammat kengät.”
Olivia oli kiitollinen, että Zen ei kysynyt häneltä sen enempää tai voivotellut asiaa. Mies oli yhtä tyyni ja rauhallinen kuin ennenkin, melkein liiankin tyhjä ja ilmeetön.
“Mitä minä teen näille rakoille?” Olivia kysyi. Hän ei ollut koskaan hoitanut tällaisia haavoja, joten se ei ollut hänen erikoisalaansa. Linnassa oli omat lääkärit ja hoitajat.

“Minulla ei ole mitään noihin. Meillä ei ole enää siteitä jäljellä, eikä ehkä kannattaisikaan paketoida sinun jalkojasi. Kunhan et sotkisi haavoihin mitään, etteivät ne tulehdu”, Zen sanoi, otti Olivian jaloissa olleet kengät ja siirsi ne reppuunsa. Samaan aikaan Blade oli huomaamatta palannut takaisin.
“Hyi hitto”, Blade sanoi hiljaa ja läimäisi kätensä nenänsä eteen. Olivia säpsähti Bladen tuloa ja kääntyi katsomaan tätä säikähtäneenä. Zen ei ollut pelästynyt, mutta hänkin kohotti katseensa Bladea kohti.

“Hän ei kävele noilla jaloilla vähään aikaan”, Zen totesi tyynesti Bladelle, joka hengitti melko raskaasti ja piti edelleen nenästään kiinni.
“Selvä, miten meinasitte päästä tästä metsästä ulos?” Blade kysyi ivallisella äänellään ja sulki samalla silmänsä. Aivan kuin häneen olisi sattunut.
“Blade, sinun pitää opetella kestämään se”, Zen sanoi rauhallisesti. Olivia katseli ymmällään kumpaakin vuorotellen. Mitä Blade oikein teki?

Blade avasi yhtäkkiä silmänsä ja ne hohtivat taas pelottavan punaisina.
“Minun ei tarvitse opetella, minä olen yrittänyt kestää vuosia! Mutta minä en ole vähään aikaan syönyt kunnolla. Minulla on jano“, Blade sanoi ja hänen äänensä muuttui viimeisten sanojen kohdalla. Se oli samankaltainen kuin edellisenä yönä, houkutteleva, viekas... Pelottava. ‘Vampyyrin ääni’ Olivia huomasi ajattelevansa.

“Neiti kuninkaallista korkeutta pelottaa.”
Olivia tajusi, että pelko näkyi hänen kasvoistaan, kun hän katsoi Bladea.
“Minä en pelkää”, hän yritti sanoa uhmakkaasti, mutta ei ollut varma olisiko se vakuuttanut ketään. Blade pudottautui maahan polvilleen ja kietoi kätensä nyrkkiin puristettuina ympärilleen, aivan kuin hän olisi pidellyt kiinni itsestään. Mies tärisi ja puristi hampaansa yhteen.
“Menkää pois…“

Zen nousi seisomaan ja kahmaisi kiinni Olivian kädestä. Hän alkoi taluttaa tyttöä nopeaan tahtiin sivummalle. Olivia näki Blade pysyttelevän polvillaan ja tämä silminnähden kärsi kivuista.

“Menkää JO!”
Zen talutti Olivian eteenpäin pitkin polkua. He kulkivat nopeasti ja puhumatta. Olivia tunsi jalkojensa kirvelevän kun hän käveli likaisella ja oksaisella polulla. Juuri kun Zen oli käskenyt pitää haavat puhtaana…

***

Blade tiesi miksi tunne sattui kovemmin kuin koskaan. Hän ei ollut juonut verta kunnolla pitkään aikaan. Edellisyönä hän oli vain ehtinyt maistaa Olivian verta, eikä se tyydyttänyt hänen himoaan. Nyt kun hän oli haistanut Olivian veren jälleen, hän oli palannut tytön ja Zenin luo vaistomaisesti veren tuoksun perässä tajuamatta, että hän himoitsisi verta vielä enemmän.

Kipu jyskytti päässä, käsissä, jaloissa, koko kehossa. Blade tärisi edelleen ja yritti saada tunteen poistumaan.
’Minä en pysty…’
Kipu, himo ja tuska raastoivat kuin joku olisi viillellyt häntä. Blade pystyi haistamaan veren edelleen, kuuli kahden ihmisen pulssin ja näiden sydämen sykkeen. Hän aisti samoin myös eläimet, jotka pysyttelivät piilossa. Melkein tunsi kuinka olisi upottanut hampaansa lihaan, juonut niin paljon kuin haluaisi. Lämmin veri olisi valunut hänen kurkkuunsa, hän olisi halunnut lisää… Blade kietoi kädet tiukemmin ympärilleen.

Ei, hän ei hyökkäisi enää uudelleen. Ei enää koskaan, jos se olisi mahdollista. Hän oli päässyt niin pitkälle, muuttunut sen jälkeen, mitä oli vuosia sitten tehnyt. Osittain Zenin avulla. Mutta ihmisveri piti hänet kunnossa, voimakkaana… Ja se maistui niin hyvältä. Hän tarvitsi verta, verta nyt…

Lähellä olevassa puussa kahahti. Blade kuuli ja aisti sen heti, vaikka ihmiskorvalla sitä eläimen aiheuttamaa ääntä ei luultavimmin olisi kuullut. Samassa Blade syöksähti puuhun ja sai kiinni sen pienen eläimen, jonka sydämenlyönnit hän oli hetki sitten kuullut.

“Onko joka ikinen talo varmasti tutkittu?”
“Kyllä, Teidän korkeutenne. Prinsessa ei voi olla piilossa kaupungissa, olisimme muuten löytäneet hänet.”
“Entä kaupunkilaiset?”
“Osa kapinoi, sir. Monet ovat peloissaan ja pysyttelevät sivummalla. Jotkut ovat yrittäneet paeta kaupungista.”
“Vartioikaa portteja tarkasti. Kukaan ei saa päästä läpi. Kapinointi on tukahdutettava, voitte ottaa kiinni niin monta kapinoitsijaa kuin tarvitsee. Voitte poistua.”
“Kiitos, sir.”

Jos ihmiset kapinoivat, he varmasti olivat tehneet omia johtopäätöksiään kruunajaisten tapahtumien jälkeen. Kyle kulki suuressa kokoushuoneessa ikkunan ääreen ja katseli pitkälle kaupunkiin. Hän oli juuri puhunut monille ihmisille, linnan väelle, johdossa oleville ja muille, jotka piti vakuuttaa prinsessan kaappauksesta. Hänen uskollisimmat sotilaansa ja neuvonantajansa olivat myös mukana suunnittelemassa, miten prinsessa löydettäisiin.

Hän ei ollut onnistunut surmaamaan Oliviaa kruunajaisissa. Jousiampujat eivät olleet osuneet, koska joku oli hyökännyt lavalle. Joku, joka oli tiennyt murhasuunnitelmasta.

Kylen kylmän harmaat silmät seurasivat kaupungin vähäistä liikettä ja muutamia vartioita, jotka hän kykeni erottamaan kadulla. Hän kosketti ajatuksissaan kaulassaan roikkuvaa riipusta, kristallia, joka oli piilossa paidan alla. Hänen oli saatava Olivia takaisin kansan hillitsemiseksi, ja sen jälkeen tytöstä piti päästä eroon. Valtakunta olisi vihdoin kokonaan hänen. Kylen ei tarvitsisi odottaa, että Olivia veisi hänen paikkansa hallitsijana ja saisi selville tietoja vanhemmistaan. Varsinkaan kuningattaresta.
“Voi, Lily… Minä löydän sinun tyttäresi pian…”

Olivia oli kompastua kiveen, kun Zen vei häntä nopeasti eteenpäin metsässä. Kun he lopulta pysähtyivät, tyttö oli varma, että haavat jaloissa eivät parantuisi enää koskaan.
“Mitä Bladelle oikein tapahtui?” Olivia kysyi hengästyneenä heidän istuutuessaan matalalla olevien puidenoksien muodostamaan suojaiseen kohtaan.
“Veri. Sinun jalkasi ovat pahasti verillä, ja Blade ei kestänyt. Hänen pitää opetella sitä vielä hitaasti, koska hän ei ole juonut pitkään aikaan. Siksi hän hyökkäsi eilen illallakin. Nyt hän oli saanut himon jo paremmin kuriin, mutta äskeinen sai kaiken murenemaan. Hänen hillintänsä oli kadota kokonaan”, Zen sanoi ja huokaisi. “Mitä me oikein teemme sinun jaloillesi…”
Olivia tajusi, ettei se ollut suoranainen kysymys, vaan Zen pohti ääneen. Tytöstä tuntui että hän ei voisi ottaa enää ainuttakaan askelta. Miten he nyt voisivat jatkaa matkaa?

“Olisiko… Bladea voinut jotenkin auttaa?” Olivia kysyi. Hänen mieleensä piirtyi jatkuvasti kuva Bladesta, joka kärsi polvillaan maassa ja jonka silmät kiilsivät verenhimosta punaisina.
“Sinun oli parasta lähteä vähän kauemmaksi. Hän joutuu tappelemaan himon kanssa, mutta saa hillittyä itsensä. Hän on melkein aina saanut. Hän palaa kyllä pian.”

Vaikka Zen vakuutti Bladen palaavan, Olivia epäili silti. Hän verensä takia Bladella oli vaikeaa ja hänen vuokseen matkan jatkuminen hidastui kokoajan. Bladen verenhimo pelotti häntä, ja nyt kun hän oli nähnyt miten Blade siitä kärsi, hän melkein sääli tätä. Ehkä Blade ei ollut valinnut sitä, että tulisi vampyyriksi. Mitä hänelle oli mahtanut tapahtua ennen muuttumistaan? Mikä hän olisi tuomitsemaan miestä, jonka taustoja ei oikeastaan edes tuntenut? Olivia tiesi olevansa utelias, mutta oli melko varma, ettei kysyisi Bladelta asiasta. Ei ainakaan vielä.

Blade osasi olla kuin pikkulapsi, ilkkuen ja pilkaten ilman mitään syytä. Olivian oli tehnyt mieli sanoa vastaan useammankin kerran, mutta tiesi että Blade teki oman mielensä mukaan. Sen hän oli huomannut miehestä hyvin pian.
Ehkä Bladella oli syy pilkata tai puhua ilkeästi. Ehkä vampyyrin oli oikeasti vaikea olla hänen lähellään, varsinkin jos verenhimo raastoi häntä. Olivia tiesi että Blade ärsytti häntä ja silti hänestä tuntui, että hän olisi halunnut pyytää vampyyrilta anteeksi.

Mikään ei ollut kuninkaanlinnassa näin mutkikasta! Ihmiset käyttäytyivät niin tavallisesti, tietyn koodiston mukaan ja prinsessaa kunnioittaen. Olivia ei voinut olla miettimättä, olivatko oikean elämän sosiaaliset taidot häneltä itseltään aivan hukassa kaikkien palatsissa vietettyjen vuosien jälkeen.

Blade palasikin hetken kuluttua ja näytti vielä työn mielestä kärsivän näköiseltä. Tummat varjot silmien alla olivat vain yhä synkemmän näköiset, ja vampyyri vaikutti muutenkin uupuneelta ja ärtyneemmältä kuin aikaisemmin. Hän ei katsonut suoraan Oliviaan ja tyttö tiesi miksi. Blade taisteli himoa vastaan.

“Meidän kannattaa ehkä jäädä tähän yöksi ja keksiä huomenna, mitä teemme, jotta voimme jatkaa matkaa”, Zen ehdotti. Olivia katseli kiviä hieman vaivaantuneena. He eivät ehtisi tällä tahdilla Seatopieen viidessä päivässä, heidän täytyi vielä olla aivan liian kaukana kaupungista. Blade vaikutti myös närkästyneeltä matkan hidastumisen vuoksi.
“Eikö olisi mitään muuta vaihtoehtoa?” Blade kysyi ja odotti selvästi, että joku keksisi paremman ehdotuksen. Kaikki pysyttelivät kuitenkin hiljaa.

“Voimme kantaa häntä”, Zen sanoi lopulta. Olivia kohotti katseensa Zeniin. Taas häntä pisteli pieni ärtymys tulla puhutelluksi kuin tavarana.
“Meillä on reput ja vielä yksi ehjä telttakin kannettavana”, Blade muistutti.
“Sinä olet vampyyri.”
Blade tiesi Zenin muistuttavan, että hänellä ei olisi mitään vaikeuksia kantaa painavaa reppua ja Oliviaa. Hän oli voimakkaampi kuin tavalliset ihmiset. Mutta nyt ei ollut kysymys voimasta.
“Minä en pysty. Ne näitte mitä äskenkin tapahtui”, Blade sanoi. Hän halusi pysyä Oliviasta mahdollisimman kaukana. Hän ei koskisi tyttöön, jos ei olisi pakko.

“Selvä. Jäämme sitten tähän”, Zen ilmoitti päättäväisesti, nousi ylös ja ojensi kätensä Olivialle. Tyttö tarttui käteen ja Zen nosti hänet pystyyn. Mies kietoi kätensä Olivian ympäri, jotta tyttö pystyi ottamaan hänestä tukea. Koska hän oli pidempi, Olivia joutui hieman roikkumaan ja Zen kyyristymään, että tyttö todella sai tukea kulkuunsa.
“Mennään puhdistamaan haavat”, Zen ehdotti ja auttoi tyttö kulkemaan joelle. Blade jäi seisomaan paikoilleen, eikä edes vilkaissut Zeniä ja Oliviaa, kun nämä kulkivat hitaasti eteenpäin.

Vesi tuntui ihanan viileiltä kipeissä jaloissa, ja Olivia toivoi, että nyt kun haavat olisivat puhtaita, ne paranisivat nopeammin. Onneksi he olivat seuranneet virtaa, vaikka eivät kulkeneetkaan aivan joen viertä. Olivia tiesi, ettei ollut taitava parantamaan haavoja yrtein tai lääkkein, mutta hänen äidillään oli ollut parantavaa voimaa ja Olivia toivoi, että sitä olisi siirtynyt myös vähän hänelle itselleenkin. Lapsena hän oli saanut pienet naarmut paranemaan nopeammin ihan pelkällä toiveella, mutta nykyään hän ei oikeastaan tiennyt asiasta tuon taivaallista. Vain kokemuksen siitä, miten hänen äitinsä toimi. Hän ei ollut koskaan saanut itse harjoittaa voimaansa.

“Onko parempi?” Zen kysyi, ja Olivia nyökkäsi helpottuneena. He olivat jo puhdistaneet Olivian olkapäässä olevan haavan, joka pärjäsi jo hyvin ilman sidettä. Jäljellä oli mustelma ja rupinen arpi, joka sai käden näyttämään melko karulta. Olivia repi jo valmiiksi sotkuisesta ja repaleisesta mekostaan vielä ohuen kaistaleen ja yritti puhdistaa siitä pahemmat liat. Sitten hän sitoi sen Zenin avustuksella jalkansa ympärille ja koitti ottaa varovaisia askeleita.

Jokainen askel sattui hieman, mutta mitä enemmän hän käveli, sitä enemmän askeleet kantoivat ja kipu alkoi vähitellen laantua. Kenkiä Olivia ei kuitenkaan voinut laittaa jalkaansa. Kävelykin oli syytä jättää huomisen puolelle, vaikka oli vasta iltapäivä.

He istuivat vielä hetkeksi joen rannalle ja katselivat kuinka kirkas vesi virtasi vauhdikkaasti eteenpäin.
“Zen?” Olivia kysyi varovasti. Mies kohotti katseensa Oliviaa kohti ja odotti tämän jatkavan.
”Milloin sinä tutustuit Bladeen?” Olivia ei ollut varma, saiko hän kysyä asiaa. Zen saattoi pitää häntä liian uteliaana. Linnassa arvokkaiden vieraiden läsnä ollessa olisi ollut hirvittävä virhe kysellä liian pian puolitutun ihmisen henkilökohtaisia asioita.

Toisaalta, tässä he olivat, pakomatkalla keskellä metsää. Olivian oli vain pakko saada tietää enemmän näistä ihmisistä, enemmän näistä kahdesta, jotka yrittivät häntä auttaa.

Zen ei näyttänyt edes yllättyvän kysymystä. Hän ei myöskään näyttänyt vihaiselta.
“Se on aika pitkä tarina”, hän sanoi hiljaa ja siirsi katseensa korkeisiin puihin. Olivia katseli myös joen toiselle puolelle ja odotti Zenin puhuvan.
“Minä taisin olla neljäntoista, kun päätin erota kaupungin suurimmasta rikollisjärjestöstä Bashirissa. Sinä olet varmasti kuullut niistä. Bashir on täynnä varkaita, pettureita ja huijareita. Kukaan ei astu kaupunkiin varautumatta aseellisesti, organisoituneet porukat ovat ottaneet alueet valtapiiriinsä jopa sotilailta. Eikä kukaan, joka rikollisjärjestöihin on liittynyt, eroa koskaan. Valintana on palvelus koko elämän ajan tai kuolema.”

Olivia oli hämmentynyt. Jos Zen oli Bashirista, oliko hän yhä mukana jossakin vaarallisimmista rikollisjärjestöistä? Oliko Blade myös? Silloin Zen käänsi katseensa takaisin Oliviaan.
“Minä kasvoin ilman kaitsevia ihmisiä ja ajauduin jo pienenä mukaan varkaiden seuraan. Kun kasvoin aloin ymmärtää, että se älytön tappaminen ja sotiminen eivät olleet oikeaa elämää. Ei ainakaan minulle. Ja silloin minä tapasin Bladen.
”Blade oli tullut Bashiriin ilmeisesti joissakin liikeasioissa. Hänellä on ollut paljon rahaa silloin tällöin, kun hän on viitsinyt tehdä kauppaa. Sadan vuoden aikana ehtii saada hänen kyvyillään tarpeellista tietoa ja arvokkaita tavaroita.
”Joka tapauksessa, kun minä sanoin eroavani, minulle vain naurettiin. Kun tosissani yritin lähteä, jouduin taisteluun. He päättivät, että eroaminen ei ole vaihtoehto. Olisin kuollut, jos Blade ei olisi tullut apuun.”

“Auttoiko Blade sinua?” Olivia kysyi. Mies ei vaikuttanut sellaiselta, joka ryntäisi jokaisen ihmisen avuksi, joka vain tarvitsisi apua. Blade näytti haluavan olla yksin.
“Blade ei voinut pärjätä kaikille yksin, vaikka onkin mikä on. Siitä tuli omanlaisensa kamppailu ja pako, ja silloin sain tämän”, Zen vastasi ja nosti otsahiuksiaan sivuun, jotta Olivia näki silmän, jonka punainen tukka aina peitti.

Silmän päältä kulki pitkä naarmu, joka sai Zenin näyttämään pahasti vahingoittuneelta. Olivia katsoi säikähtäneenä punaista jälkeä.
“He yrittivät sokaista minut. En näe tällä silmällä yhtä hyvin kuin toisella. Minut on merkitty sillä, he tunnistavat minut heti tästä haavasta. Se ei parane koskaan. Tietysti sain muitakin vammoja, olin aika huonossa kunnossa sen jälkeen”, Zen sanoi ja antoi punaisen otsatukan laskeutua takaisin silmän eteen. Oliviasta tuntui pahalta. Sen haavan oli täytynyt sattua. Ja kaikki se kipu ja tuska, kun Zen oli yritetty tappaa.

“Blade otti minut mukaansa ja poistuimme kaupungista. Emme voi enää palata sinne, Bashir on täynnä niitä, jotka kantavat kaunaa.”
“Ettekö enää koskaan?”
“Emme. He tunnistavat meidät molemmat. Bladelle ei anneta anteeksi sitä, että hän auttoi minut pakoon.”
Olivia yritti nähdä mielessään Blade auttavan 14-vuotiasta Zeniä. Zen oli vaikea kuvitella teini-ikäisenä nuorena, ehkä rämäpäisenä ja äänekkäämpänä. Nyt mies oli rauhallinen ja välillä hyvinkin hiljainen. Mutta hän oli kuitenkin kertonut itsestään Olivialle. Tyttö tulkitsi sen luottamuksen osoituksena.

“Sen jälkeen matkustin Bladen kanssa joitakin vuosia. Kun olin seitsemäntoista, lähdin matkaamaan itse, mutta noin vuosi sitten ajauduimme taas samaan porukkaan. Olemme molemmat jatkuvasti matkustamassa paikasta toiseen. Emme jää minnekään vakituisesti”, Zen kertoi ja huokaisi. “Ja tässä me nyt olemme.”

“Olen pahoillani siitä, mitä sinulle on tapahtunut”, Olivia sanoi varovasti ja katseli vaivaantuneena veden virtausta. Zenin täytyi olla vaikea puhua menneisyydestään, kai ne muistot olivat kipeitä?
“Älä suotta. Minä en mieti sitä”, Zen sanoi tyynesti.
“Muistatko sinä… tai tiedätkö mitään vanhemmistasi?”
“En. Ensimmäisiä muistojani minulla on orpokodista, joskin monet kasvoivat kyllä enemmän kaduilla kuin siinä talossa, jota nimitettiin kodiksi turvattomille lapsille. Bashir ei ollut yhtään sen turvallisempi kuin nykyisin, tai johtajien vaihdoksista huolimatta kaupunki taitaa olla yhtä pahassa jamassa kuin vuosia sitten. Kukaan ei ole koskaan kertonut minulle mitään läheisistäni. Bashirissa varkaiden joukossa siitä porukasta tuli perheeni, ennen kuin päätin jättää sen elämän.”

Zen oli menettänyt myös vanhempansa, mutta jo niin nuorena, ettei hänellä ollut muistikuvia äidistään tai isästään. Olivia tiesi, miltä tuntui kun ajatteli olevansa yksin, ilman vanhempia, jotka olisivat tukena vaikeana aikana. Isäänsä, kuningasta, Olivia ei muistanut, mutta äiti… Äidin muistikuva oli tuoreena hänen mielessään. Samalla palasi mieleen edellisöinen uni, jossa Olivia oli ollut varma, että oli nähnyt äitinsä. Hän oli kuitenkin unohtanut unen pian.

Mistä ne samanlaiset ajan pysäyttävät unet johtuivat? Entä oliko se hahmo ollut äiti?
Olivia oli jo avaamassa suunsa ja kertomassa Zenille unistaan, jotka häntä vaivasivat, mutta samassa mies nousi jo pystyyn.
“Mennäänkö takaisin? Blade on ehkä saanut teltan jo pystyyn.”

***

Kun Olivia ja Zen kävelivät hitaasti takaisin, he huomasivat, että Blade oli istunut puun luo odottamaan, mutta reput olivat pakattuina hänen vieressään ja teltasta ei ollut tietoakaan. Zen joutui auttamaan tyttöä hieman tämän kävellessä, mutta Olivia puri hammasta ja yritti astua vakaammin askelin eteenpäin.

“Teilläpä kesti”, Blade huomautti laiskasti raottaessaan hieman silmiään.
“Sinä et selvästikään viitsinyt tehdä mitään leirin eteen sillä välin”, Olivia tokaisi nähdessään reput miehen vierellä. Blade ei ollut huomaavinaan.

Zen saattoi Olivian sopivaan kohtaan, missä tämä voisi istua pehmeälle mättäälle ja nostaa jalkansa ylös. Tyttö ei kuitenkaan ehtinyt istahtaa, kun Blade avasi silmänsä ja suuntasi katseensa metsikköön vastakkaiseen suuntaan joelta.

“Kuunnelkaa”, Blade sanoi valpastuen ja nousi varovaisesti ylös. Olivia tähyili ympärilleen ja Zen pysähtyi paikoilleen kuuntelemaan.
“Minä en kuule-”
“Hiljaa!” Blade sihahti ja siirtyi lähemmäs Zeniä. Zen ja Blade selvästi kuulivat “sen jonkin”, mutta Olivia ei kuullut mitään. Oliko joku tulossa? Mikä sai kaksikon niin hermostuneeksi?

Kun Zen ja Blade vetivät yhtä aikaa miekkansa esiin, Oliviakin kuuli rahisevan äänen, joka tuntui kantautuvan joka suunnalta heidän ympäriltään. Ja samalla hän myös näki ne.

Suuria punertavia ja ruskeita elämiä lähestyi heitä joka puolelta. Ne näyttivät tavallisilta ketuilta, mutta kun Olivia katsoi niitä tarkemmin, hän huomasi niiden hännän liekehtivän kuin tuli. Olennot olivat niin suurikokoisia, että Olivia uskoi niiden peittoavan tavallisen ketun kättelyssä. Ne lähestyivät terävät hampaat irvessä ja pitivät kovaa murinaa.

Olivia peruutti taaksepäin niin, että oli lopulta selkä Zeniä ja Bladea vasten. Blade tarttui kiinni Olivian vyötäisiltä, otti hieman vauhtia ja ponkaisi vauhdikkaasti ja helponnäköisesti kolmen metrin korkeuteen. Olivia ehti nähdä vain vilauksen, kun maa katosi hänen jalkojensa alta ja samassa hän istuikin jo puun oksalla, ja Blade loikkasi takaisin alas.

Tyttö katsoi pyörryksissä alaspäin korkealta oksalta ja piti tiukasti kiinni. Olivia arvasi, miksi Blade oli tuonut hänet turvaan. He luulivat, että hän ei osaisi taistella, koska oli prinsessa. Mutta hän osasi. Olivialla ei kuitenkaan ollut yhtäkään asetta, mutta jos hän olisi saanut miekkansa, jolla hän oli linnassa harjoitellut, hän olisi varmasti pystynyt auttamaan.

Eläimet liikkuivat lähemmäs ja hyökkäsivät yksi kerrallaan ja lopulta ryhmissä Zenin ja Bladen kimppuun. Blade tuntui selviytyvän aluksi oikein hyvin, mutta Olivia oli näkevinään tämän liikkeissä väsymystä.
Hän ei ole juonut ihmisverta, Olivia muisti. Siksi Blade oli heikompi. Zen löi eläimiä maahan, minkä kerkesi, mutta lauma oli keksinyt, että Zen ja Blade eivät yksinään pärjänneet suurelle joukolle. Olivia ei halunnut katsoa alas. Joka puolella oli verta, eläinten kuolleet ruumiit jäivät vain makaamaan paikoilleen, kun Zen ja Blade hyökkäsivät eteenpäin. Olivia oli huolissaan, koska ei itse voinut tehdä mitään. Hän halusi olla alhaalla auttamassa, tehdä myös osansa, jotta hän ei olisi vain taakka.

Olivatko nämä niitä olentoja, jotka olivat niin vaarallisia, että kovin moni ei kulkenut metsän läpi? Oliko metsässä vielä lisää erilaisia olentoja? Pakkohan niitä oli olla. Olivia yritti sulkea korvansa ääniltä.

Eikö eläinten pitänyt karttaa Bladea? Olivia tiesi, että eläimet olivat saattaneet haistaa veren. Hänen verensä. Häntä puistatti.

Lopulta meteli tuntui lakkaavan ja Olivia kurkisti alas. Viimeiset eläimet pakenivat ja jättivät verestä tummuneen ja märän maan taakseen. Tyttöä oksetti, eikä hän olisi halunnut katsella eläinten ruumiita.

Zen ja Blade huohottivat molemmat, mutta olivat selvästi tyytyväisiä. Blade tunsi sisällään yhä kipua, koska maa oli tummana verestä, mutta sai vielä itsensä hillityksi. Zen pyyhki miekkaansa verestä ja kääntyi sitten katsomaan ylöspäin puuhun, jossa Olivia edelleen istui.
“Haetko hänet alas?”
“Mitäs jos jätetään hänet tänne?” Blade sanoi hiljaa, mutta ponkaisi kuitenkin ylöspäin ja seisoi äkkiä Olivian vierellä korkealla puussa.

“Ei sinun olisi tarvinnut tuoda minua tänne ylös”, Olivia sanoi hiljaa ja yritti pitää inhon ja pahanolon poissa äänestään.
“Millä sinä muka olisit puolustautunut?”
“Millä tahansa. Olisitte voineet lainata minulle asetta.”
Blade tarttui nopeasti Oliviaan ja loikkasi vauhdikkaasti alas. Olivia pelkäsi, että he törmäisivät maahan aivan liian kovaa, mutta Blade laskeutui tottuneesti ja kevyesti maahan, ja päästi irti Oliviasta.

“Oletteko te kunnossa?” Olivia kysyi molemmilta ja yritti nähdä, oliko kumpikaan miehistä saanut haavoja. “Ensikerralla minä en sitten istu sivussa”, hän vielä lisäsi hieman ärtyneenä. Hänen olonsa oli ikävä, hän oli nukkunut yönsä huonosti ja saanut jalkansa verille. Tämä matka ei tosiaan ollut helpoimmasta päästä, ja sen jälkeen häntä vielä kohdeltiin kuin jotain apua tarvitsevaa hupakkoa!

“Osaako Teidän korkeutenne sitten pitää miekkaa kädessä viiltämättä itseään?” Bladen iva sai tytön suuttumaan entistä enemmän.
“Minä olen harjoitellut kerran viikossa nyt jo muutamien vuosien ajan. Sitä ei ehkä pidetä minulle soveliaana, mutta osaan käyttää miekkaa”, Olivia sanoi vihaisena ja ojensi kättään. “Haluatko, että näytän?”

Blade ei kuitenkaan ojentanut hänelle miekkaansa. Zen siirtyi hiljaa sivummalle.
“Sinä et olisi pärjännyt noille, sen näkee jo ruumiinrakenteestasi”, Blade totesi ja käänsi Olivialle selkänsä kävellessään hakemaan vesileiliä. ”Ei miekan piteleminen ja itsensä puolustaminen ole kiinni vain siitä, että osaat heilutella sitä jotenkuten kädessäsi. Kyse on tekniikasta ja strategiasta.”
“Sinä ajattelet etten pärjää, koska olen tyttö.”
Blade kohautti olkiaan. “Totta.”
Olivia nosti kädet puuskaan.
“Selvä. Opeta minua.”

⚜