TRUST

2. luku: Ensimmäinen salaisuus

Olivia oli viimeisen tunnin ajan kuunnellut Bladen kertomusta, joka selitti tämänpäiväisiä tapahtumia. Samalla he söivät repusta löytyneitä eväitä ja tasasivat hengitystään. Kun metsä pimeni, miehet pystyttivät tasaisemmalle alustalle kaksi ruskeakankaista telttaa, jotka täytyi virittää nyörein kiinni puun oksiin.

Blade puhui valtakunnan sorretuista, niistä jotka olivat turvanneet kuningattaren hyväntahtoisuuteen. Maailma oli muuttunut, kun kuninkaalliset vartiot vyöryivät kaupunkeihin ja jättivät aiemmat tehtävänsä. Kyle oli vallan ottaessaan unohtanut kansansa.

Korkeat verot ajoivat pienet kylät köyhyyteen. Jos hovi jotakin halasi, saatettiin ihmisiä syyttää olemattomista rikoksista, jotta kruunu saisi haltuunsa lisää omaisuutta. Sotilaat ratsastivat Kylen käskystä ympäri valtakuntaa pelkoa kylväen.

Huhut olivat heränneet auringon paistaessa talven kylmettämille maille. Lordi ei luopuisi valtaistuimesta.

Olivian kohtalo oli askarruttanut siellä, missä salaisuuksista uskallettiin puhua. Olivialle jäi epäselväksi, missä Zen ja Blade olivat olleet astuessaan mukaan juoneen, jota pääkaupunkiin majoittuneet kapinalliset olivat hautoneet. Tyttö tarkasteli miesten kuluneita matkavaatteita ja mukanaan kantamia aseita. Oli ilmiselvää, että molemmat kuuluivat niihin lainsuojattomiin, joita hovissa ei ääneen mainittu.

”Enoni ei ole voinut saada koko hovia puolelleen”, Olivia sanoi. ”Joukossa on varmasti niitäkin, jotka eivät kannata hänen valtakauttaan.”

”Joukossa on niitä, jotka ovat ihmisiä vaarallisempia”, Blade totesi.

”Lordi on vahvistanut armeijaansa”, Zen sanoi ja jätti lauseensa kesken. Pienen tauon jälkeen hän jatkoi kuin olisi harkinnut kaiken sanomansa uudelleen. ”Hänen joukoissaan vaihtoehdot ovat palvelus tai kuolema. Sellaisessa tilanteessa hovissa on oltava hiljaa. Tai täysin tietämätön tapahtumista.”

Kuten minä, Olivia ajatteli ja yritti unohtaa Zenin sanat. Teki liian kipeää ymmärtää, mitä valtakunnassa tapahtui.

Oksien havina sai Olivian säpsähtämään. Blade vilkaisi häntä ja hymähti. Mies oli pitänyt etäisyyttä ja varonut ojentamasta mitään Olivialle, jolloin Zenin rooliksi oli jäänyt prinsessan avustaminen niin leilin avaamisessa kuin nuotion vahtimisessa. Olivian posket olivat hehkuneet hänen tajutessaan, miten tietämätön hän oli.

”Minne me tästä jatkamme?” prinsessa kysyi vahtien katseellaan heitä ympäröivää metsää. Ajantaju oli kadonnut kokonaan. Vain hämärä kertoi, että päivä oli painumassa mailleen.

”Tarpeeksi kauas. Kun sinut saadaan turvallisesti pois lordin ulottuvilta, voidaan Kyle syrjäyttää vallasta. Parempi pitää sinut kruunupäisenä kuin alistaa valtakunta suuruudenhullun alaisuuteen.” Hapan naurahdus karkasi Bladen suusta. ”Jos jotain hyvääkin, ainakin on helpompaa saada porukkaa puolellemme, kun lordi paljasti todellisen luontonsa kruunajaisissa koko juhlakansan edessä.”

“Pelokkaita on myös paljon, ja luultavasti Kyle sulkee pääkaupungin”, Zen sanoi hiljaa. Mies kohotti leukaansa, punainen otsatukka peitti yhä ison osan kasvoista. ”Tunnetko ketään, joka ottaisi sinut luokseen ja kätkisi lordilta, kunnes kapina on ohi?”

Ilmeisesti kaksikko ei ollut suunnitellut asiaa aivan loppuun asti. Metsikköön Olivia ei aikonut jäädä.

”Ehkä Seatopiessa”, tyttö sanoi hetken mietittyään. Äidin ystävä toimi kaupunginjohtajana. Rina muistaisi hänet vierailuiltaan. Olivia kertoi ehdotuksensa ääneen ja sai Zeniltä hyväksyvän hymyntapaisen.

Blade näytti harkitsevan jo matkantekoa. ”Sotilailla kestää kaupunkiin teitä pitkin huomattavasti meitä kauemmin. Metsän läpi oikaisee alle viikossa. Eikä kukaan ole niin hullu, että yrittäisi sitä.”

”Mehän…” Olivia jätti lauseensa kesken. Ympäröivät pensaat ja puut olivat muuttuneet hirviöiden kätköpaikoiksi. Tyttö puristi kätensä nyrkkiin ja keskittyi jaloissa tykyttävään kipuun. Ei tämän ikäisenä kuulunut enää pelätä pimeää.

Bladen katse oli keskittynyt tuleen, joka nuoli uusia kuivia oksia ja kasvoi hetkellisesti niin, että valaisi kivikon. Olivian ainoa tietotaito matkaamisesta perustui hänen lukemiinsa tarinoihin, joissa kaikissa varoitettiin astumasta pois polulta. Metsästä ei palattu, jos siellä ei osannut kulkea.

Zen katseli häntä hetken, mutta oli kohteliaasti huomauttamatta tytön jännittyneisyydestä. Bladen suupielet olivat nousseet kireään hymyyn.

”Jos Teidän korkeutenne menisi vaikka nukkumaan”, hän sanoi ivallisesti. “Ilta alkaa häämöttää.”

Olivia kohotti leukaansa. ”Missä minä oikein nukun?” hän kysyi kohteliaasti, vaikka mieli teki tiuskia. Bladen äänensävyssä oli mukana jotakin epämiellyttävää, mikä sai tytön käpertymään itseensä.

Tummatukkainen mies viittasi toista telttaa kohti.

”Teltassako?” Olivia varmisti ja tajusi kuulostavansa hölmöltä. Hän huomasi ajattelevansa oman sänkynsä peitteitä ja tyynyjä. Maastossa leiriytyminen taisi tarkoittaa moisten mukavuuksien puuttumista.

”Mitä odotit?” Blade kysyi silmiään siristäen. ”Kannan vuoksesi jo kuormaa kymmenen edestä.”

Olivia tulkitsi parhaaksi vaihtoehdoksi ottaa tarjotun majoituksen vastaan. Bladen seuraan yön pimeyteen hän ei halunnut jäädä. Hän oli katsellut miesten rinkkoja, ja epäili, jaksaisiko itse nostaa sellaista selkäänsä.

Olivia marssi pystytettyyn kangasmajaan mekkonsa repaleista helmaa varjellen. Hän kuuli Bladen mutinan ja meinasi heittää miestä kengällä.

Kankaista tehty käärö näytti samalta kuin Zenin mukana ollut kantamus. Pussukka oli ihmisen kokoinen, kuin paksusta kankaasta tehty säkki. Olivia riisui viittansa ja kenkänsä, ja mönki kangaspussin sisään varoen kipeää olkapäätään. Viitan sai kerättyä mytyksi ja asetettua pään alle mukavuutta tuomaan.

Pimeässä telttakankaan takana loimottavan nuotion valjua valoleikkiä tuijotellessaan Olivia ei kuitenkaan saanut unta. Bladen ja Zenin puheesta ei juuri saanut selvää ennen kuin tyttö kuuli nimensä ja höristi korviaan.

”Suhtaudut väärin”, Zen moitti jotakin Bladen sanomaa.

”En tarkoita pelkästään sitä, että kuljetamme mukanamme helvetin riskialtista hienohelmaa. Se haava ei sidottuna paljon parantanut oloani”, Blade nurisi.

Olivian sydän jyskytti lujaa rinnan alla. Tyttö hengitti kolme kertaa syvään ja sulki silmänsä. Hän oli pakenemisesta niin uuvuksissa, että kehoa poltteli.

”Sain palovamman hänen takiaan.”

”Miten niin?” Zen kuulosti melkein huvittuneelta.

”Hän hidasteli.” Blade ääni hiipui.

Tuuli suhisi puissa. Jossakin lähellä kohisi joki tai puro. Olivia antoi äänien tuudittaa häntä, lohduttaa järkyttynyttä mieltä.

Salakavalasti alkanut uni oli samankaltainen kuin edellisenä yönä. Aika oli pysähtynyt, ja Olivia oli ainoa, joka kykeni liikkumaan hitaasti kaupungin kaduilla.

Mistään ei kuulunut ääniä, mutta ihmisiä oli jähmettynyt joka puolelle paikoilleen juostessaan pakoon. Suut ammottivat kesken huudon, kädet kurkottivat kohti läheisiä. Näkyä seuratessaan Olivia ymmärsi katselevansa kaupunkia sellaisena kuin se oli ollut päivällä hänen paetessaan.

Hän erotti kauempana talojen kuoria nuolevat liekit, jotka näyttivät paikoilleen jähmettyneenä kuin teatterin lavasteilta. Lieskat olivat kadottaneet punaisen hehkunsa, savu oli kuin paksua ja pehmeää vaahtoa, joka kohosi kohti taivasta.

Hengittäminen sattui rintaan. Jokainen liike oli hidas, kuin suossa kulkisi. Olivia vapisi ja nosti kädet rintansa korkeudelle kuin valmiina puolustautumaan.

Liike vei tytön huomion. Joku väisteli ihmisiä, tuli lähemmäs. Olivia kurkotti kaulaansa ja yritti nähdä. Pelkkä askeleen otto sai keuhkot tyhjenemään, oli pakko odottaa.

Valo tanssi ruskeissa hiuksissa. Pyöreät kasvot etsivät jotakin, löysivät hänet. Tapa, jolla nainen tarttui helmaansa kulkiessaan oli niin kovin tuttu. Puku sama, joka naisella oli yllään hovissa viileinä talvipäivinä.

”Äiti?" Olivia tuijotti lähestyvää hahmoa ja huuto purkautui hänen suustaan. ”Äiti!”

Samassa hän säpsähti hereille. Joku oli kumartunut hänen ylleen, ja Olivia pystyi tuntemaan lämpimän hengityksen kaulansa vierellä. Hahmon polvi painoi kipeästi hänen jalkaansa.

Tuntemattoman pelko ja vangiksi jäämisen kauhu nostivat paniikin pintaan. Tyttö nosti toisen kätensä työntämään miestä pois ja pystyi erottamaan tämän mustan sotkuisen tukan.

“Mitä-?!” Olivia parahti käheästi, kun jokin pisti kaulan pehmeän ihon läpi. Turruttava kipu sai tytön haukkomaan henkeä ja tarttumaan käsillään hahmoon. Hän huitoi ja potki, ja onnistui osumaan yhteen teltan kannatinkepeistä. Mies päästi otteensa Olivian potkun osuessa häntä alavatsaan.

Teltta alkoi kaatua. Jokin kangasta muodossa pitävistä naruista oli luultavasti katkennut, sillä Olivia sai riuhtoa tiensä pois kangaskasan seasta. Hän hapuili kauhuissaan tyhjyyttä ympärillään ja ymmärsi nuotion haipuneen pelkäksi hiillokseksi.

Puut olivat pelkkiä tummia varjoja. Miehen hahmo oli kadonnut, telttakangas oli voipunut maahan yhdeksi kasaksi. Olivia pälyili pimeyttä sydän rummun lailla rinnassa takoen.

”Luulitko voivasi paeta?”

Ääni sai Olivian kääntymään. Jokin osui häntä olkapäähän ja pakotti hänet peruuttamaan puita vasten. Tyttö nosti kämmenensä kaulan polttavalle iholle ja tunsi sormiensa kastuvan. Haava alkoi kirvellä kovempaa kuin vamman saanut olkapää.

”Taisteletko vastaan?”

Olivia ei tuntenut ääntä. Ensin hän oletti puhujan olevan vihainen, mutta naurahdus kieli siitä, että olento olikin huvittunut. Sanat olivat tuskin kuiskausta kuuluvampia, pelkkää sähinää, matalaa ja tummaa viekkautta.

Kun käsi painui Olivian olkapäätä vasten, tyttö henkäisi kuuluvasti ja puri sitten lujasti hammasta. Puun karhea kaarna hankasi selkää. Viimein tyttö pystyi näkemään tumman tukan alta punaisena hehkuvat silmät.

”Blade?” Olivia kysyi ääni vavahtaen. Mies hengitti raskaasti, eikä saanut silmiään irti Olivian vereen kastuneista sormista.

Blade siirsi tytön käden helposti sivuun ja kumartui kohti tämän kaulaa. Olivia huusi tämän nimeä uudelleen, yritti lyödä, mutta ote ranteen ympärillä oli rautaisen tiukka. Kipu kaulassa yltyi hirvittäväksi Bladen upottaessa terävät kulmahampaansa takaisin haavaan.

Inhottava janon täyttämä ääni soi Olivian korvissa. Häntä huimasi niin, että silmät oli pakko sulkea. Uni pyöri hänen päässään, sotki kaiken kadonneilla väreillään, mutta kipu piti hänet hereillä.

Vihainen sähähdys purkautui Bladen suusta ja hän vetäytyi pois tytön iholta. Mies kyykistyi niin nopeasti, että oli pelkkä vilahdus pimeydessä, ja painoi toisella kädellä nilkkaansa.

Olivia sai vaivoin pidetyksi silmänsä auki. Zen oli heittänyt yhden tikareistaan ja viiltänyt Bladen nilkkaan pitkän naarmun. Nyt terä törrötti vinosti puun juurakosta. Zen harppoi kaksikon luo veistään hakemaan, eikä hätkähtänyt Bladen verenpunaista katsetta.

Olivia halusi varoittaa miestä, mutta ei saanut sanaa suustaan. Hän painoi kätensä kovaa kaarnaa vasten ja katseli, miten Zen nosti Bladen kauluksesta ylös sanaakaan sanomatta. Blade ei vastustellut ollenkaan, vaan näytti lamaantuneen kesken kaiken.

Tumma otsatukka valahti silmille, leuan laskeminen kätki Bladen ilmeen. Olivia tärisi edelleen, kun Zen istutti Bladen nuotiosta jääneen hiilloksen äärelle ja saapui noutamaan Oliviaa.

”Oletko kunnossa?” Zen kysyi ja tarttui tyttöä ranteesta. Zenin kädessä olevan tikarin terä hehkui pienenkin hiilloksen valon osuessa siihen.

Olivia tuijotti käppyrässä nuotion luona istuvaa Bladea. ”Mikä hän on?” Tyttö kuuli äänessään pelon ja inhon.

”Vampyyri. Blade kertokoon kohta itse. Tuo haava on parannettava. Sait jo yhden vamman tänään, eikä toinen helpota meidän matkaamme”, Zen sanoi ja ryhtyi taluttamaan Oliviaa nuotiolle.

Blade oli nousemassa ylös, mutta pelkkä Zenin mulkaisu sai miehen vaipumaan takaisin neulasten peittämälle mättäälle.

”Ei hätää. Hän ei koske sinuun enää”, Zen vannoi, ja Olivia oli liian pyörällä päästä estelläkseen miestä viemästä hänet Bladen luo.

Rosoinen maa pisteli jalkoja. Olivia otti käsillä tukea, vaikka pääsi istumaan. Zen polvistui hänen viereensä ja kohotti sormillaan Olivian leukaa nähdäkseen kaulassa olevat jäljet.

”Nämä ovat aika syvät”, Zen puhui hiljaa, ja sormenpäiden koskettaessa haavaa Olivia värähti.

“Tuleeko… tuleeko minustakin nyt-?” Olivia ei pystynyt kysymään kysymystään loppuun. Tulisiko hänestäkin nyt verenhimoinen peto?

“Ääh, ei. Ellei Blade sitten päättänyt päästää sinuun myrkkyä ja omaa vertaan mukana”, Zen selitti. Mies kahmaisi maasta risuja ja neulasia, ja viskasi ne hiillokseen saadakseen metsikköön valoa. ”Blade, saat korjata omat sotkusi.”

Zen vilkaisi pedon nilkkaa ja kommentoi jotain niin hiljaa, että se meni Olivialta ohitse. Blade nytkähti hieman, ja Zen joutui siirtämään Olivian lähemmäs miestä, jotta tämä olisi tarpeeksi lähellä. Olivia peruutti vaistomaisesti taaksepäin, mutta Zen piteli tiukasti kiinni hänen hartioistaan.

”Älä liiku nyt”, Zen varoitti ja nyökkäsi sitten Bladelle. ”Paranna se.”

Olivia olisi lyönyt, jos olisi jaksanut kannatella jäseniään. Aikoiko Zen päästää pedon puremaan häntä uudelleen?

”Tähän ei ole muuta parannuskeinoa”, Zen sanoi huomatessaan Olivian kamppailevan vastaan, vaikka tulos olikin heikko. ”Blade on ainoa, joka tähän kykenee.”

Olivia painoi silmänsä kiinni.

Kylmät huulet kaulan ihoa vasten saivat tytön pidättämään hengitystään. Polte laski, vaikka kirvely jäikin. Olivia päästi varovasti ilmaa huuliensa välistä ja uskaltautui avaamaan silmänsä.

Blade oli jo perääntynyt nuotion toiselle puolelle. Zen lisäsi oksia pienten liekkien muodostamaan roihuun ja auttoi sitten Oliviaa pyyhkimään verta pukunsa kauluksesta.

”Kiitos”, Olivia kuiskasi, mutta ei tiennyt tarkkaan kenelle. Ehkä Zenille, joka oli pitänyt hänet hengissä. Tyttö kohotti katseensa ja tuijotti avoimesti Bladea, joka yritti pitää katseensa tulessa, mutta epäonnistui.

”Tikarin terässä on vahvistettua puudutetta”, Zen kertoi ja vakuutti heti perään Olivian haavan korjaantuvan ajan kanssa.

Tyttö kohotti käden suojelevasti kaulalleen ja veti jalat koukkuun. Hän oli yksin tässä metsässä keskellä yötä, seuranaan nämä vieraat ihmiset, vieraat olennot. Mieli teki huutaa. Rintaa kirpaisi kun hän ajatteli kasvatustaan: miten prinsessan tuli näyttäytyä soveliaasti inhostaan huolimatta. Miten oli oltava rohkea, pidettävä päänsä pystyssä. Juuri nyt hän halusi painautua kerälle ja kuvitella olevansa kotona.

”Kerrot varmaan mieluummin itse?” Zen kysyi Bladelta, joka kohotti katseensa nuotiosta. Olivia kavahti nähdessään miehen punaisena kiiluvat silmät. Blade äkkäsi tytön pelon, ja hetken Olivia oli varma, että näki kitkerän hymyn vilahtavan Bladen kasvoilla ennen kuin mies sulki silmänsä. Paljastaessaan katseensa uudelleen silmät olivat jälleen tavalliset ja tummat.

”Olen kulkenut pimeydessä jo vuosisadan”, Blade aloitti puhumisen hiljaisella äänellä. ”Yritän hillitä sitä, veren himoa siis. Enää harvoin tilanne on näin vaikea. En tiedä miksi tietyt ihmiset tuoksuvat paremmalle kuin toiset.

Peto, Olivia ajatteli. Hän keskittyi hengittämään rauhallisesti, jotta ei alkaisi kirkua.

“En ole juonut verta pitkään aikaan, se pahentaa tilannetta. En tarkoittanut tapahtuvan näin.” Blade käänsi katseensa pois.

Olivia näki, miten miehen oli hankala puhua siitä, mikä hän oli. Hän oli toki kuullut näistä olennoista, kuullut taruja ja kauhutarinoita sekä hoviväen puheita, kun syrjäkylillä oli tapahtunut verinen hyökkäys.

“Tapatko sinä ihmisiä?” Olivia kysyi hiljaa. Häntä kauhistutti olla lähellä olentoa, joka oli jonkin näin synkän kirouksen kourissa. Voisiko hän hyväksyä sitä, miten Blade hankki ravintonsa?

”Minun ei tarvitse selitellä sinulle janoani”, Blade totesi synkästi.

”Blade juo vain harvoin ihmisistä”, Zen asettui väliin sovittelijaksi. ”Ihmisveri on parasta ja pitää hänet voimissaan pitkään. Mutta on parempi tyytyä eläimiin, koska ihmisten kanssa on hieman hankala asua, jos sattuu hyökänneeksi jonkun kimppuun joka toinen päivä.”

Vitsi oli kömpelö, eikä naurattanut heistä ketään. Blade tuijotti taas Oliviaa pistävästi tummilla silmillään.

“Älä ajattele minusta mitään hyvää tuon pohjalta”, hän sanoi. “Minä olen tappanut. Tapoin ennen paljon ihmisiä.”

“Sitäkö Zen tarkoitti? Että et tapa… enää?” Olivia kysyi.

Blade osoitti kohti Oliviaa ja jätti vastaamatta suoraan kysymykseen. “Sinun haavaasi ei päässyt myrkkyä.” Mies näytti melkein siltä, kuin voisi pahoin.

Olivia naurahti hermostuneesti. “Sepä rauhoittaa mieltäni.”

“Niin pitäisikin. Sinä et halua sellaista elämää. Se on pitkä, yksinäinen ja syrjässä oleva tie”, Blade sanoi hiljaa.

Olivia hytisi, eikä se johtunut pelkästään kylmästä.

“Voit mennä takaisin nukkumaan. Vielä on muutama tunti auringonnousuun”, Zen sanoi Olivialle ja osoitti toista telttaa, joka oli vielä pystyssä. “Minä kasaan tuon toisen. Tai oikeastaan Blade saa korjata sen. Hänhän sen oikeastaan kaatoikin.”

Olivia nyökkäsi varovasti. Hän tiesi, ettei saisi nukutuksi silmäystäkään tapahtuneen jälkeen, mutta ei halunnut jäädä istumaan miesten seuraan. Hän oli jo nousemassa ylös, kun kysymys pulpahti hänen mieleensä.

“Mutta entä aurinko?” hän kysyi ajatellen Bladea. Yön olentojen ei kuulunut kulkea ulkona keskellä päivää ja silti Blade oli ollut kuin kuka tahansa liikkuessaan pääkaupungissa.

”Blade selviää useamman tunnin päivänvalossa. Vuosien työn tulosta”, Zen kertoi, kun Blade itse näytti pysyttelevän hiljaa. ”Puudute tekee hänestä ärtyneen. Älä välitä. Aamuun mennessä hän on enää vain itsepäinen määräilijä.”

Olivia hymyili Zenille varovasti ja ryömi telttaan. Pimeyteen jätetty varustus tuntui käsiin samalta kuin Olivia oli löytänyt ensimmäisestä teltasta, mutta ei uskaltanut enää käpertyä kangaspussin sisään. Sen sijaan hän kietoi sen hartioilleen ja käpertyi istumaan pää polviin nojaten, kaulan herkkä iho kihelmöiden.

Tyttö kuuli ulkoa miesten äänet.

”Sinun kattaisi alkaa kerätä tuota kasaan ennen kuin jatkamme matkaa”, Zen sanoi Bladelle.

”Hän sen kaatoi. Ja taisi samalla rikkoakin”, Blade nurisi ja kahinasta päätellen kiskoi telttakangasta pystyyn.

”Valvon loppuyön”, Zen sanoi kuin varoitukseksi, vaikka äänensävystä ei olisi voinut päätellä hänen kuin juttelevan leppoisasti.

”Älä yllytä minua.” Blade kuulosti synkältä, ja nuotion valossa telttakangasta vasten näkyvässä valossa hänen käsiinsä ilmestyi jotakin terävää. Mies ilmeisesti irrotti teltan tukikeppiä, jottei se hajoaisi. ”Hänen korkeutensa pitää meistä hereillä jokaisen.”

Aamun valjetessa kaupunkilaiset kokoontuivat torille tutkimaan suurta ilmoitustaulua, jolle naulattu tiedonanto peitti alleen kauppiaiden ilmoitukset. Ihmisten liikkeet olivat katastrofaalisen päivän jälkeen varovaisia ja hitaita. Ulos uskaltauduttiin pareittain, naapureita pälyillen, vain tekemään päivän ostoksia ja etsimään torilta puuttuvia kauppiaiden kojuja.

“Prinsessa on siepattu!” kuuluivat kuiskaukset väkijoukossa, kun ihmiset pakkautuivat lukemaan ilmoitusta. Taaimmaiset kurkottelivat kaulojaan ja etsivät katseellaan jotakuta uutisia kuuluttamaan, kuten tavallisina arkipäivinä tapahtui. Toiset pyörittelivät päätään, toiset katselivat peloissaan hiljaista toriaukiota.

”Lordi jatkaa valtion päämiehenä”, sanoi joku toverilleen nähtyään koukeroiset allekirjoitukset sekä kuninkaallisissa valtakirjoissa ja kirjeissä käytettävän sinetin.

”Missä kauppiaat ovat?”

”Kaupungin portit on määrätty suljettaviksi. Liikkumista on rajoitettu aamusta lähtien, niin tuolla lukee.”

Väen joukosta nousi esiin myös soraääniä, mutta äänekkäimmät hyssytettiin nopeasti hiljaisiksi. Kukaan ei halunnut sotilaiden saavan vihiä heidän puheistaan.

Ilmoituksessa luvattu uhkaus sai tyhmänrohkeimmatkin painamaan katseensa.

Aurinko oli ehtinyt nousta, kun Olivia mönki ulos teltasta näyttäen siltä, ettei ollut juuri levännyt. Blade sulki ripeästi silmänsä ja keskittyi sulkemaan hajuaistinsa. Tytön takkuiset ja kosteutta keränneet hiukset olivat verhonneet tämän kaulan ja likaa keränneen puvun etumuksen.

Tyttö mutisi jotakin itsekseen, mikä sai Bladen kurkistamaan hiukan silmiensä raosta. Olivia hankasi likaisia jalkapohjiaan ennen kuin asetti kengät jalkaansa. Iho punoitti ja oli hankautunut kantapäistä rikki. Isot kengät olivat kai hiertäneet heidän juostessaan.

Valo häiritsi niin, että Bladen oli suljettava silmänsä. Hän oli painanut selkänsä puun runkoa vasten ja nautti oksien suomasta varjosta, mutta uuden päivän kirkkaus teki silti aina kipeää. Hajuaistin unohtaminen kävi jo helpommin, mutta muut aistit tuntuivat vain tehostuvan. Olivian sydämenlyönnit kuulostivat kumahtelevan kuin rumpua löisi.

”Huomenta”, prinsessa sanoi epävarmasti. Ehkä hän ei ollut varma, nukkuiko Blade, mutta hovin hyvät tavat olivat selvästi hallussa. Blade mietti hetken vastaisiko mitään, mutta nyökkäsi lopulta toivoen tytön jättävän hänet rauhaan.

”Missä Zen on?” Olivia kyseli, ilmeisesti katseltuaan hetken ympärilleen.

”Täyttää juomavarastoja.”

Luottamusharjoitus, Blade tiesi. Zen testasi häntä jättämällä heidät kahden. Puudutteen vaikutus oli jo hälvennyt.

Blade helpottui erottaessaan askelten loittonevan. Hän veti sisäänsä henkäyksen ja yritti olla yökkäämättä.

Veren metallinen tuoksu tuntui tarttuneen kaikkialle. Edes metsän multa tai eläinten jäljet eivät peittäneet kaikkea alleen.

Hän ei ollut odottanut matkan vaikeutuvan hänen itsensä takia. Prinsessan pelastaminen oli suunnitelmana riskialtis, vaarallinen, lähes tuomittu epäonnistumaan, mutta ei siksi, että hänen pimeytensä iski häneltä lähes jalat alta.

Tällaisina hetkinä Blade muisti kaikkein vahvimmin ensimmäisen janonsa. Kivun, jonka kehon läpi kulkeva myrkky oli aiheuttanut, helpotuksen, jonka joku oli lopulta hänen huulilleen tuonut. Siitä lähtien pimeys oli puhunut hänelle.

Blade puristi kynnet kämmeniin ja hengitti ulos. Hänen olisi pidettävä päänsä kylmänä selvitäkseen tästä keikasta, pitääkseen prinsessan hengissä.

⚜