TRUST

1. luku: Kohtalokkaat kruunajaiset

Olivia avasi varovasti silmänsä. Auringon ensimmäiset säteet loistivat vaalean verhon läpi huoneeseen, levittäytyivät hänen ympärilleen ja lipuivat pitkin seiniä. Tyttö räpytteli häikäistyneitä silmiään ja nousi hitaasti istumaan.

Hän oli nähnyt unta. Samaa unta, jota hän oli viime kuukausien aikana nähnyt hyvinkin usein. Unessa koko maailma oli vaihtunut seepiaan, vanhojen karttojen ruskeisiin sävyihin, ja kaikki oli pysähtynyt. Mikään ei liikkunut, ääniä ei kuulunut.

Unessa oli vaikea hengittää. Liikkeet olivat hitaita, sydämen lyönnit hyvin hiljaisia. Tunne oli pelottava, aivan kuin mikään ei olisi elossa.

Kuin kaiken elävän aika olisi pysähtynyt.

Olivia katseli unisesti kohti ikkunaa, josta näki kauas alas kaupunkiin. Vaikka aamu oli kaunis ja yritti lämpimillä säteillään saada hänen olonsa mukavaksi, tuttu ahdistus iski jälleen.

Ulkopuolella häämötti maa, joka odotti häntä hallitsijaksi. Maa, jonka hyvinvointi olisi pian hänen vastuullaan.

Kruunajaispäivä oli tuntunut olevan kuukausien päässä, ja nyt se oli kavalasti koittanut. Olivian oli aika olla kuningatar, jota kansa tarvitsi. Hän oli luullut äitinsä hallitsevan vielä vuosia, että hän itse opiskelisi, menisi naimisiin, perustaisi perheen… Että hänen elämänsä kulkisi rauhallisesti omaa uomaansa. Mutta kaikki oli muuttunut.

Viiden vanhana Olivia ei ollut vielä ymmärtänyt kuninkaalliseen linnaan saapuneita huolestuneita uutisia. Äiti oli kertonut hänelle lempeästi, kuinka isä oli lähtenyt jumalten luo, tähdeksi taivaalle, eikä Olivia ollut unohtanut äidin poskille valuneita kyyneleitä myöhemminkään, vaikka oli oppinut asian todellisen laidan. Tapahtunut onnettomuus oli katkaissut isän paluumatkan naapurikaupungista ja jättänyt kuningattaren hallitsemaan maataan yksin.

Tytöllä ei ollut monia muistoja isästään. Suurin osa muistikuvista ja ajatuksista tuntui olevan peräisin hänen äidiltään, joka oli puhunut isästä aina rakastavasti.

Jo vuoden päivät olivat vierähtäneet siitä, kun uudet pelottavat uutiset olivat vallanneet kuninkaallisen hovin. Kevät oli saapunut aikaisin, lämpimänä ja aurinkoisena. Kuningatar oli aamukävelyllään puutarhassa, ilman palvelusväkeään, ja se jäi viimeiseksi tiedoksi hänen olinpaikastaan.

Etsinnät olivat jatkuneet kuukausia, kunnes Olivian oli myönnettävä itselleen, että sotilaiden tuomat viestit toisista kaupungeista eivät tuoneet hänelle vastauksia.

Kuninkaallinen palatsi oli aina ollut turva, kaksien muurien takana oleva koti, jonne pahan ei pitänyt päästä. Äidin katoamisen myötä turvallisuuden tunne oli karissut, Olivia vältti kulkemasta yksin ulkona ja seurasi aiempaa tarkemmin vieraiden virtaa, joka kävi tapaamassa hänen enoaan hallinnollisissa asioissa. Prinsessa oli itse pyrkinyt johtamaan äitinsä etsintöjä, vaikka häntä vanhemmat neuvoivat tyttöä pysymään sivussa aikuisten asioista.

Hän oli menettänyt molemmat vanhempansa.

Olivia nousi ylös vuoteestaan ja kulki varovaisin askelin suuren ikkunan luo, joka avautui itään kohti suurta kaupunkia. Kookas kylmä möykky pysytteli hänen sisimmässään hänen avatessaan ikkunan.

Lämmin aamun tuulahdus tulvahti huoneeseen, ja tyttö huokaisi syvään. Hän katseli rakastamaansa kaupunkia, rakastamansa valtakunnan maita, taloja, toreja ja katuja. Kesäpäivä tuoksui raikkaalta ja vehreältä.

Kruunajaispäivää painava pelko ei johtunut siitä, ettei hän olisi halunnut nousta valtaistuimelle. Paikka oli taattu hänelle syntymässä, sitä kohti hän oli aikonut vuosien saatossa matkustaa.

Mutta vielä tyttö ei ollut valmis.

Vastuun paino sai hartiat vapisemaan. Tähän päivään asti hallitsemista olivat ensin hoitaneet hänen vanhempansa. Kuningattaren katoamisen jälkeen tytön eno, lordi Kyle, oli astunut neuvoston johdosta valtakuntaa palvelemaan.

Olivia tiesi olevansa nuori – liian nuori – vasta kuusitoistavuotias, ilkeiden suussa lapsihallitsija. Hänestä tulisi nuorin vallanpitäjä maan historiassa.

Kunpa hän olisi voinut kysyä neuvoa äidiltään niin kuin ennenkin vaikeissa tilanteissa. Olisipa joku, johon hän olisi voinut turvata. Prinsessalla oli tietysti hovinaisensa, mutta muuten elämä ainoana lapsena oli hyvin yksinäistä.

Olivia kumartui kurkistamaan ikkunasta kauemmas ja hengitti syvään. Ihmisvirrat matkasivat kujilla ja kaduilla. Punaiset viirit, liput ja kankaat kertoivat torilla valmisteltavasta juhlasta. Koroketta kokoava työväki hääräsi vielä aukiolla.

Olivia tiesi olevansa muutamien tuntien kuluttua lavalla kansan edessä kruunattavana. Ja juhlat jatkuisivat koko päivän. Ajatus pelotti häntä enemmän kuin hän olisi suonut.

Tulevan kuningattaren piti olla rohkea ja määrätietoinen. Niistä tyttö oli aloittanut listansa miettiessään illalla vuoteessa ominaisuuksia, joita oletti hallitsijalla olevan. Itsepäisyyttä häneltä ei puuttunut, mutta kuinka hän osaisi olla kuningatar, sitä hän ei tiennyt.

Eno ei suonut hänelle aikaansa, vaikka prinsessasta tuntui, että nyt hän tarvitsi neuvoja enemmän kuin koskaan. Mies oli liian kiireinen hoitaessaan velvollisuuksiaan, ja paimensi tytön opintojensa pariin. Olivia olisi toivonut paritanssien ja pitkien historian luentojen tilalle mentoria, joka olisi osannut kertoa hänelle valtakunnan arjesta.

Miten hän koskaan olisi valmis kuningattareksi näin, tietämättömänä ja tuntematta kunnolla maataan?

Uni, jota hän oli taas nähnyt… Voisiko se olla heijastuma hänen peloistaan?

Olivia sysäsi unen pois mielestään ja soitti yöpöydällä olevaa kelloa kutsuakseen hovinaisiaan. Tara ja Maaria auttoivat häntä pukeutumaan vaaleaan pukuun ja sitomaan tukiliivin, jonka oli tarkoitus kuroa vyötäröä soukemmaksi.

Tara tarttui kampaan ja alkoi selvittää Olivian pitkiä suortuvia kiinnitettyään mekon viimeisen helminapin. ”Teidän korkeutenne, ette voi jättää aamiaista väliin”, hän torui lempeästi kuultuaan Olivian suunnittelevan viettävän aamunsa kirjaston rauhassa.

”En tiedä, saanko palaakaan alas”, tyttö vastasi. ”Olen aivan hermona.”

“Se kuuluu kruunajaisiin, me kaikki muutkin olemme jännittyneitä. Äitinne oli varmasti aikanaan yhtä levoton ottaessaan paikkansa hallitsijana”, Maaria sanoi.

Olivia ei voinut olla ajattelematta, että äiti oli kuitenkin ollut häntä vanhempi ja isä oli ollut hänen rinnallaan, valmiina tukemaan uutta hallitsijaa kaikessa työssä, jota tämä tulisi kohtaamaan. Prinsessan vatsassa oleva ontto tunne kasvoi.

”Älkää olko huolissanne”, Tara lohdutti huomattuaan prinsessan ilmeen. ”Sallikaa meidän näyttää ilomme ja saada sen tarttumaan myös teihin. Olemme odottaneet tätä päivää. Viimein aurinko nousee takaisin Aarelian ylle.”

Olivia yritti hymyillä, mutta poskia kivisti. Katsellessaan Taran tiukkaa, tummaa nutturaa, hän mietti kansan ja hovin odotuksia, jotka olisi pian täytettävä. Tyttö tuskin tiesi, minkälaisista asioista neuvosto oli tehnyt päätöksiä viimeisten kuukausien aikana. Hänen enonsa Kyle oli johtanut neuvostoa, eikä kukaan ollut maininnut halaistua sanaa siitä, minkälainen tilanne valtakunnassa vallitsi.

Aamupäivän tohina vei prinsessan pian pyörteisiinsä. Aamiaisen jälkeen oli kiidettävä peseytymään ja jälleen pukeutumaan. Punaisin kuvioin koristeltu, valkoinen puku hehkui pukeutumishuoneessa pelottavan todellisena. Lopulta peilin edessä pyörähteleminen ja selässä olevan napituksen kiinnittäminen ei kestänyt ollenkaan niin kauan kuin pukeutuminen yleensä vaati.

Olivia katseli peilin kautta, miten lyhyet hihat painuivat olkavarren ihoa vasten ja millaisin lainein helman röyhelöt laskeutuivat nilkkoihin. Hoviompelijan ehdottama malli sai hänet näyttämään punakuvioiselta kermakakulta.

Demi oli ottanut Taran paikan ja ryhtyi letittämään ruskean putouksen sekaan ohuita lettejä, mutta jätti prinsessan hiukset muutoin auki. Maaria kaunisti tytön kasvoja ja putsasi kynnet, vaikka Olivian mielestä mitään siistittävää ei enää ollut.

Tumma viitta odotti pukutelineessä, punainen raita hupun reunaa maalaten. Kuninkaallisten väri. Arvolle sopiva. Niitä sanoja Olivia oli nieleskellyt mittoja otettaessa.

Puku oli kyllä kaunis. Ei vain hänen oma valintansa.

Kädet alkoivat vapista, kun kello eteni lähemmäs puolta päivää. Olivia yritti pysyä tyynenä, mutta huomasi pidättävänsä hengitystä, kun viimeisiä hiussuortuvia aseteltiin paikoilleen. Hän pyysi hovinaisiaan hetkeksi poistumaan, kun nämä olivat saaneet askareensa valmiiksi.

Hovinaiset kiittivät ja niiasivat mennessään, Tara viimeisten joukossa suoden hänelle melkein äitimäisen hymyn. Prinsessa nousi ylös tuolistaan ja käveli huoneen ympäri, löytäen lopulta tiensä parvekkeen ovelle. Hän siirsi verhoja syrjään ja painoi kätensä oven viileälle kahvalle.

Kolkutus ovella sai tytön säpsähtämään. Kääntyessään kohtaamaan tulijan hän silotteli kasvoilleen vakaan ilmeen ja huomasi seisovansa vastapäätä enoaan.

Kylen kasvoja eivät halkoneet uurteet, kuten isän valokuvissa, eikä hänen hiuksissaan näkynyt harmaata, kuten äiti aina oli päivitellyt omia kutrejaan kampauspöydän ääressä. Miehen tukka oli samaa tummaa sävyä kuin Olivialla, mutta silmissä vihreys taittui enemmän harmaata kohti.

Lordi oli lyhyt ja hoikka, kasvoilta puuttui jykevyys, jota prinsessa oli nähnyt monien vanhojen hallitsijoiden muotokuvissa. Olivia oli monesti miettinyt, miten äiti ja hänen veljensä olivat niin samannäköiset ja samaan aikaan aivan toistensa vastakohdat.

Mies oli jäänyt vain kunnianimen varaan, sillä kuninkaallisten sisarukset eivät saaneet pitää prinssin nimeään, kun varsinainen perijä oli noussut valtaistuimelle. Jos Olivialla olisi ollut sisaruksia, he eivät tästä päivästä eteenpäin olisi prinssejä tai prinsessoja.

Tyttö ei ollut uskaltanut kysyä, miksi Kyle oli jäänyt. Naimaton mies, yksi kuninkaallisista virkamiehistä, oma hallintoalue Aarelian luoteisosissa. Eikö hän sisaruksista nuorempana ollut nähnyt mahdollisuuksiaan maailmalla? Hän olisi voinut lähteä, toisin kuin Olivian äiti, joka oli mennyt kunniallisesti naimisiin suunnitellun liiton kautta.

“Pian olisi aika”, Kyle sanoi hiljaa. Saattueen oli määrä kokoontua ala-aulassa.

”Kiitos. Minä…” Olivian teki mieli pyytää apua puheeseensa, mutta se olisi kuulostanut oppimattomalta. Hän ei ollut varma, olisiko seuraava pyyntökin liikaa. ”En ole ehtinyt puhua kanssasi, eno, mutta kruunajaisten jälkeen olen yhä neuvojen tarpeessa. Toivon, että jäisit auttamaan minua tehtävissäni.”

Prinsessan olisi valittava neuvostonsa virkamiehet ja koottava hovin päättävät komiteat. Kokouspöytien ääreen asettuisivat tutut miehet ja naiset, mutta prinsessalle vieraat kasvot. Kyle olisi hänen tuki ja turvansa, kun hän luovisi tiensä hovin vahvojen persoonien joukossa.

Eno katseli häntä kiinnostuneena ja pohti vastaustaan.

“Mielelläni, Teidän korkeutenne”, Kyle sanoi lopulta ja kumarsi hieman päätään.

Olivia oli aikeissa sanoa, ettei tämän tarvitsisi olla niin virallinen hänen kanssaan, mutta jätti senkin sanomatta ja kääntyi katsomaan kampauspöydän pyöreää peiliä. Kuvastimesta tuijottava nuori nainen näytti vakavalta kuin valmiina astumaan petojen eteen.

“Mennään”, tyttö kuiskasi.

Alakerrassa kulkue asettui valmiiseen muodostelmaan, jossa prinsessa marssisi enonsa vierellä, sotilaiden ja palvelijoiden saattamana. Viitan huppu aseteltiin pään yli varoen sotkemasta kampausta. Olivia kuunteli Taran ohjeita vain puolittain, sillä sydän oli alkanut pamppailla rinnan alla ja korvissa oli alkanut kohista.

Kulkue kävelisi pois muurien suojista, luovisi tiensä valtakatua pitkin keskusaukiolle ja nousisi sinne pystytetylle lavalle. Lyhyt kruunajaisseremonia etenisi kansan edessä reipasta tahtia: alkupuhe, kruunaus, kuningattaren sanat.

Hovi juhlisi linnan loistossa, kansa kaduilla ja toreilla. Olivia yritti kerrata ohjeita mielessään, kun huomasi jo olevansa liikkeellä halki linnan pihamaan.

Taivas oli seesteinen ja kaartui komean sinisenä heidän yläpuolellaan. Aivan porttien ulkopuolella odottivat valtavat ihmisjoukot, jotka puskivat tietään lähemmäs kuninkaallista kulkuetta.

Kansa hurrasi ja huusi Olivian kulkiessa tarkoin vahdittuna saattueensa keskellä, huppu kasvojen peittona. Kengissä olevat korot saivat tytön hakemaan askeliaan epätasaisella kivetyksellä. Korjatessaan ryhtiään Olivia ei voinut olla ajattelematta, miten hänen äitinsä oli kerran kulkenut kohti tätä hetkeä. Nyt olisi hänen vuoronsa.

Olivia lähetti ajatuksensa vielä kerran jumalille vilkaistessaan kirkkaan sinistä taivasta.

Aukiolle päästyään kulkue nousi lavalle kansan eteen. Ihmiset jonottivat päästäkseen eturiviin. Parhaimpiinsa laittautunut ihmismeri tuntui jatkuvan kaukaisuuteen, pienille kujille asti. Matkalaisia oli saapunut pääkaupunkiin kaukaa rannikolta asti. Vartiossa olevat sotilaat erottuivat tummissa juhlavarusteissaan hillitsemässä väkijoukkoa.

Olivia kurkisteli huppunsa raosta ihmisten paljoutta ja arveli pyörtyvänsä, jos joutuisi nyt puhumaan näiden kaikkien odottavaisten kasvojen edessä. Hän kuuli vain pienen osan puheesta, jonka joku neuvoston virkamiehistä piti tilaisuuden avaamiseksi. Ajatukset laukkasivat liikaa. Mieli teki astua taakse lavan perällä odottavien palvelijoiden riviin.

Silloin Kyle pyysi prinsessaa astumaan eteenpäin. Oli hänen vuoronsa.

Aukiota jylistävässä metelissä Olivia otti muutaman askeleen ja laski huppunsa, jotta ihmiset näkisivät hänen kasvonsa. Viitta oli valahtaa hartioilta kiinnikkeen löystyessä, mutta Olivia onnistui pitämään kätensä kurissa.

Palvelija piteli tummaa rasiaa lordin ulottuvilla. Aiemmin Olivia oli käyttänyt vain koristeltua otsaripaa arvonsa merkkinä. Tänään hän painaisi päähänsä puolikruunun, sopivan nuorelle naiselle. Jonakin päivänä hän vielä kantaisi äitinsä kruunua.

Äiti. Hänet löydettäisiin vielä.

Olivia oli kieltäytynyt kuninkaallisesta kruunusta, sillä ei voinut kajota äitinsä omaisuuteen. Kuningatar Lily kantaisi vielä kruunuaan, kunhan palaisi kotiin.

Jännitys purkautui vapinana. Olivia kohotti rohkeasti katseensa ja yritti keskittyä hurraahuutojen keskellä siihen, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Metalli kimmelsi lordi Kylen käsissä. Hänen äänensä kajahti vahvana, mutta oli pian kadota kuuluvista kansan joukosta nousevan hurrauksen alle. ”Ennen kuin laskemme vastuun näille nuorille harteille…”

Olivia kohtasi enonsa katseen. Kyle tuijotti häntä kylmän vakavana.

“…pysähdytään kunnioittamaan hetkeä, jossa menneisyys vaihtuu uuteen tulevaisuuteen.”

Jousiampujien nuolet sinkoutuivat lavalle ja saivat Olivian haparoimaan askeleitaan taakse. Joku törmäsi häneen lujalla vauhdilla ja onnistui kaatamaan hänet lavan reunan yli kovalle maalle. Isku oli täräyttää tytöstä ilmat pihalle, ja hetken verran hän haukkoi henkeä kuin hukkuva.

Viitta oli hulmahtanut selkään ja solki kuristi kaulaa. Tyttö repi vimmaisesti kaapua löysemmälle.

Vasenta olkapäätä kirveli niin, että käsi oli laskettava lepoasentoon. Olivia tuijotti kangasta halkovaa repeämää, jonka nuoli oli ehtinyt repiä vaatteeseen. Lämmin verinoro valui haavasta mekon valkealle kankaalle.

Ihmiset huusivat. Kyle käskytti sotilaitaan, ja se, joka oli Olivian kaatanut, auttoi hänet pystyyn ja kiskoi ihmisjoukon läpi pois lavalta. Jousiampujien uusi nuolimeri iskeytyi lavan edustaan niin, että ropina kävi kärkien upotessa puuhun.

”Nyt mentiin”, Oliviaan tarttunut mies sanoi ja nosti viitan hupun vauhdikkaasti prinsessan pään ylle. Tyttö ei ehtinyt vastustella, vaan veti haukkoen sisäänsä ilmaa ja antoi vahvojen käsien saattaa hänet pois aukiolta.

Selviytymisvaisto käski hänen juosta olkapään huutaessa kipua. Mieli kuhisi kysymyksiä ja kiihdytti kehoa paniikkiin. Mitä oli tapahtunut?

Ihmiset ryntäilivät sinne tänne. Uhmakkaimmat pyrkivät lavalle, ja sotilaat yrittivät taltuttaa joukon voimaa, joka pyrki lordin ja hoviväen luo. Olivian oli kiskaistava katseensa eteenpäin, jottei kompastuisi.

Talojen väliin päästyään tummatukkainen kaappaaja ei hidastanut tahtia. Hän tuki Oliviaa käsivarresta ja selän takaa, kun he väistelivät takakuisteja ja oville nousevia askelmia. Sormet puristivat tyttöä niin tiukasti, että ihoon jäisi taatusti mustelmia.

Heidän ylittäessään pihoja halkovan aidan, yli loikkasi mies, jonka punainen sivuotsatukka jäi Olivian mieleen miesten vilkaistessa toisiaan ohituksen aikana. Samassa toinen oli jo kadonnut, ja Oliviaa vietiin nuhjuiselta kujalta sisätiloihin.

Vinot seinät kielivät piharakennuksen huonosta huolenpidosta. Kaikkea kuorrutti pölykerros, jonka pintaan oli jäänyt karkeat jäljet siihen, mistä tavararöykkiöiden seassa oli kuljettu. Mies työnsi Olivian lattialle istumaan ja käveli itse huoneen toiseen päähän penkomaan ruskeaa reppua.

Olivia tärisi ja pelkäsi pyörtyvänsä, mutta muistutti itselleen, että hänen olisi katseltava ympärilleen ja painettava mieleensä kaikki yksityiskohdat.

Talo oli mitätön mökkipahanen, sisältä jokseenkin sotkuinen ja selvästi käytetty vain tavaroiden säilyttämiseen. Lattialla oli muutama viltti ja tyynynvirkaa toimittava olkisäkki. Joku oli yöpynyt täällä.

“Tiedätkö sinä kuka minä olen?” Olivia yritti aloittaa uhmakkaasti. Hänen kätensä vapisivat, joten hän puristi ne nyrkkiin ja etsi katseellaan jotakin kättä pidempää.

“Totta kai”, mies sanoi kääntämättä katsettaan repusta.

“Prinsessan sieppauksesta seuraa kuolemantuomio.” Olivia toivoi, että hänen äänessään oli enemmän uhmaa kuin pelkoa. Sotkuisen makuupaikan vierellä oli matala kynttilänjalka ja lähes loppuun palanut kynttilä. Siitä saisi jonkinlaisen aseen.

“Sinun tuomiosi oli tekeillä tänään. Olisit tyytyväinen, että istut nyt siinä”, mies vastasi, ja Olivia tuijotti hänen selkäänsä. Sormet valahtivat tunnottomina rennoiksi.

“Mitä… Mitä siellä oikein tapahtui?” hän kysyi heikolla äänellä ja otti käsillä tukea törkyisestä lattiasta. Huimaus uhkasi saada hänet oksentamaan. Eikö tässä ollutkaan hänen kaappaajansa?

Mies kääntyi ympäri, ja Olivia alkoi vasta panna merkille tämän piirteitä. Musta tukka oli sotkuinen ja silmät olivat tummat, mutta muuten kasvoilla oli avoin ilme. Mies oli pukeutunut kokonaan mustiin, jalassaan hänellä oli matkasaappaat. Hän oli nuori, Oliviaa ainakin pään verran pidempi.

”Ne jousiampujat”, tyttö aloitti, yritti päästä kärryille tapahtumista. Miehen toinen suupieli kohosi vinoon hymyyn.

“Enosi ajatteli pääsevänsä sinusta juhlavasti eroon kruunajaisissa.”

Toteamuksessa ei ollut mitään huvittavaa. Olivia tuijotti miehen vyöllä olevia aseita ja toivoi heräävänsä unesta.

…menneisyys vaihtuu uuteen tulevaisuuteen. Kylen katse hänessä ennen noita myrkyllisiä sanoja. Haava olkapäässä poltti.

“Minä en ihan… ymmärrä”, Olivia takelteli. Kun vain tämä huimaus häviäisi ja hän saisi ajatuksensa kokoon. Hän ei ollut tottunut näin suoraan puhutteluun. Hajoamaisillaan oleva pihavaja ei taatusti ollut sopiva paikka uudelle kuningattarelle, jonka olisi kuulunut olla juhlistamassa suurta päiväänsä hovinsa ympäröimänä.

Oven narahdus saatteli sisään saman miehen, jonka he olivat nähneet aiemmin pikkukadulla. Hän oli Olivian saattajaa pidempi, mutta pukeutunut samalla tavoin tummiin matkavaatteisiin. Kasvot olivat terävät, keho jäntevä kuin tottunut kamppailuihin. Vyöllään hän kantoi miekkaa.

Räikyvän punainen tukka peitti vasemman silmän ja veti katseen väkisin puoleensa, vaikka muutoin miehen hiukset olivat yhtä mustat kuin toisellakin.

“Zen, lyhyt selitys”, reppua tutkinut mies sanoi ja vilkaisi tulijaa peittäen hetkeksi nenänsä hihallaan. ”Hän on harvinaisen hidasälyinen.”

“Tyttö on shokissa,” Zeniksi kutsuttu mies sanoi hiljaisella äänellä. Hänen kasvonsa olivat melkein ilmeettömät, tilanteeseen nähden luonnottoman rauhalliset.

“Minä en joka tapauksessa pysty käyttämään aikaani hänen hermojensa rauhoitteluun”, toinen miehistä sanoi ja paineli raolleen jääneestä ovesta takaisin talojen väliin jäävälle pihamaalle.

“Jos nyt sitten yritetään”, Zen huokaisi ja polvistui Olivian eteen, jotta olisi tämän tasolla. “Olen Zen ja tuo toinen on Blade. Me olemme ystäviä, aiomme auttaa.”

Ilmeisesti mies oli ehtinyt päätellä Olivian pakokauhuisesta katseesta tämän pelkäävän.

“En tiedä, mitä kaikkea ehdit nähdä. Juhlapäiväsi muuttui joka tapauksessa kruunajaisista murhan yritykseen”, Zen selitti hiljaisella äänellä.

“Murhaan?” Olivia toisti ääni vavahtaen ja toivoi, ettei vatsassa kiertävä etova olo pääsisi ulos asti. Kummallista kyllä Zenin rauhallinen tapa selittää asioita auttoi häntä tasaamaan hengityksensä.

“Ne nuolet oli tarkoitettu sinulle.”

Vaistomaisesti Olivia nosti toisen käden vasemmalle olkapäälle, jota jomotti ikävästi.

”Lordilla on sotilaat puolellaan. Hän ei aio luovuttaa valtaa sinulle. Meidän täytyy tehdä lähtöä, sinä olet vaarassa tässä kaupungissa”, Zen sanoi ja käveli hakemaan repun, jota Blade oli hetki sitten penkonut.

“Mistä te tiedätte tuon kaiken?” Olivian ääni oli muuttunut kimeäksi, sanoja oli vaikea saada ulos kurkussa tuntuvan palasen vuoksi. Miksi hänen enonsa haluaisi hänelle pahaa?

“Meidän pitää nyt jättää loput selitykset myöhemmälle. Yritän paikata tuon haavasi.”

Olivia ei halunnut katsoa, kun Zen liu’utti viitan kunnolla hänen olkansa taakse ja nosti hihan syrjään haavan yltä. Sen sijaan hän keskittyi miehen kasvoihin, tämän tuimaan katseeseen, joka arvioi vamman vakavuutta. Otsatukka peitti niin paljon, ettei tyttö voinut olla miettimättä, eikö se häirinnyt Zeniä itseään.

“Ei juuri pintanaarmua pahempi, mutta parempi että sidon sen”, Zen kertoi arvionsa ja ryhtyi kietomaan kättä repusta poimimaansa valkeaan siteeseen. Särky ei helpottanut, mutta iholla tuntuva polte sentään lakkasi, kun sidekangas puristi käsivartta.

Olivian mielessä pauhasi, kun Zen siirtyi sivummalle ja antoi hänen suoristaa jalkansa. Hiekkainen helma nousi poimuille ja paljasti jalassa olevat pikkukengät.

Hän oli mitä ilmeisemmin selvinnyt juuri hengissä hyökkäyksestä, jonka oli määrä päättää hänen hallitsijakautensa ennen kuin se ehtisi alkaakaan. Mitä hän nyt tekisi? Voisiko hän puhua enolleen? Ja ennen kaikkea, voisiko hän luottaa näihin vieraisiin ihmisiin?

Tyttö tiesi vain heidän nimensä. Se Blade… Hän oli rynnännyt jousiampujien eteen ja vienyt Olivian pois tappavien nuolten ulottuvilta. Zen oli sitonut hänen haavansa. Kumpikaan ei ollut esittänyt uhkauksia tai pyrkinyt satuttamaan häntä.

Mitä hovissa parhaillaan tapahtui? Mitä kaduilla ja juhlaan verhotulla toriaukiolla? Jos yksikin nuolista olisi osunut…

Blade paukautti oven auki ja asteli sisään toinen tumma reppu selässään.

“Hän ei voi juosta noissa, kävelykin oli jo saavutus”, mies tokaisi vilkaistessaan Olivian korollisia kenkiä. “Eikä tuo teltta taida parantaa hänen pakomahdollisuuksiaan. Meidän pitäisi olla jo menossa.”

Olivia hämmästyi Bladen törkeyttä. Mies puhui hänen mekostaan, prinsessan mekosta!

“Hetkinen, te ette voi vain lähteä viemään minua pois kaupungista”, Olivia alkoi vastustella ja nousi ylös lattialta helmojaan keräten.

“Et halua jäädä tännekään, usko pois”, Blade tokaisi ja kääntyi sitten katsomaan Zeniä. “Minä en kanna häntä koko matkaa.”

“Ei tarvitsekaan!” Olivia tiuskaisi ja molemmat kääntyivät katsomaan häntä, Zen edelleen kasvot täysin tyynenä naamiona, Blade ilkikurisesti hymyillen.

Olivia veti henkeä ja keräsi voimia jalkoihinsa, että jaksoi pysytellä pystyssä. ”Haluan tietää, minne olemme menossa.”

Tyttö oli ylpeä, miten hillitysti hän onnistui pyynnön esittämään, vaikka sisimmässään hänen teki mieli kirkua.

”Ensin ulos kaupungista”, Zen sanoi. ”Emme voi tuhlata aikaa täällä, kun sotilaat ovat perässäsi.”

”Meidän perässämme, eikö niin?” Olivia varmisti, sillä tuskin miehet olivat jääneet torilla huomaamatta.

Blade hymähti ilottomasti. ”Ei muuta sitä faktaa, että nopeus olisi valttia.”

Olivia tiesi miesten olevan oikeassa. Hän silitti sormillaan valkeaa kangasta ja mietti haikeana, miten paljon aikaa puvun tekemiseen oli mahtanut mennä. Oli vain kovetettava mielensä.

”Lainaisitko tuota tikariasi?” Olivia pyysi ojentaen kätensä. Blade otti veitsen vyötään ja ojensi sen varovasti kuin epäillen Olivian pistävän sillä itseään.

Tytön teki mieli tuhahtaa, mutta hän hillitsi käytöksensä. Hän oli harjoitellut taistelutaitoja linnasta löytyneillä sotilasvarusteilla viimeisen vuoden ajan ajateltuaan vanhempiensa kohtaloa. Vaikka miekan kohottaminen sattuikin yhä käsivarsiin, kyllä hän yhtä tikaria osasi käsitellä.

Olivia nosti pukunsa helmaa ja leikkasi rajulla liikkeellä kankaan läpi. Raskas helma putosi varpaille ja jätti jälkeensä katkenneita langanpätkiä. Kallista kangasta kasautui lattialle, kun tyttö viilsi rikki viimeisetkin säikeet ja astui sivuun katselemaan kättensä jälkiä.

Mekko jäi enää polvipituiseksi, ja suoraan sanottuna epätasainen helma roikkuvine lankoineen näytti kammoksuttavalta. Olivia nielaisi. Mitä yhdestä puvusta, jos hän oli kuolemanvaarassa?

Uhmakkaasti Olivia kohtasi miesten katseet. Tyttö ojensi tikarin takaisin pidellen kiinni terästä ja toivoi, että Blade tajuaisi kohdella häntä hänen arvonsa mukaisesti.

“Parempi”, Blade myönsi huvittuneesti. ”Keksiikö neiti mitä tekee kengilleen?”

Olivia potkaisi kengät jalastaan. ”Juoksen avojaloin.”

Blade kohotti kulmiaan.

”Ehkä voit käyttää näitä”, Zen tarjosi repustaan kuluneita mustia kenkiä, jotka Olivia sujautti jalkaansa. Jalkineet olivat hänelle isot, luultavasti miesten mallia, eivät ollenkaan sellaiset koristeelliset pukineet, joita hovissa käytettiin. Tyttö nosti viittansa hupun päänsä yli ja yritti olla ajattelematta, miten hovissa häntä katsottaisiin, jos hän marssisi neuvoston eteen tämän näköisenä.

Zen lähti ovelle edeltä. Blade viittoi Oliviaa kulkemaan ennen häntä. Ennen kuin he astuivat ovesta, Blade tarrasi kiinni Olivian kädestä ja pysäytti tämän.

“Kun astumme ulos, me juoksemme ja kovaa. Meidän pitää ehtiä portille, kun se vielä on auki. Lucas lupasi pelata meille aikaa, mutta sinulla ei ole varaa jäädä ihmettelemään ja kitisemään”, Blade sanoi. “Oletko valmis?”

Olivia tuijotti tummiin silmiin ja nyökkäsi. Blade kiskoi hänet mukanaan juoksuun.

Meteli kaduilla oli hirvittävä. Ihmismassat olivat purkautuneet torilta sivukaduille ja väkeä pyrki sisään lähimpiin taloihin. Jostakin kaupungin itälaidalta nousi sankka savu, joka pisti nenää.

Blade juoksi luonnottoman kovaa ja piti koko ajan tiukasti kiinni Olivian ranteesta. Zen pinkoi jossakin heidän perässään. Taivaalle oli kerääntynyt pilviä, eikä aamun kirkkaasta säästä ollut enää tietoakaan.

Suuntavaisto meni sekaisin heidän pujotellessa tiensä varjoisimpien katujen kautta, vältellen ihmisten tukkimia reittejä. Blade suojasi kasvojaan auringon pilkahtaessa hetkittäin pilvimassan takaa. Olivian keuhkoja poltti, eikä hän voinut olla äännähtämättä helpotuksesta nähdessään muuria halkovat kaupungin portit.

Sotilaat olivat aikeissa sulkea paksut puuovet. Saapumisaukiolle kerääntyneet ihmiset yrittivät kärryineen ja hevosineen päästä kaupungin ulkopuolelle, eivätkä sotilaat olleet saada väkijoukkoa kuriin. Ihmisiä käskytettiin paljastamaan kasvonsa matkaviittojen suojista, toisia komennettiin siirtymään kauemmas.

Huppu kiskottiin pienen lapsen päästä niin kovakouraisesti, että Olivian henki salpautui. Pojan äiti huusi sotilaalle solvauksia, mikä sai miehen tarttumaan miekkaansa. Olivian teki mieli keskeyttää tilanne huutamalla olinpaikkansa. Nämä olivat maaseudun asukkaita, jotka yrittivät vain päästä kotiinsa kaupungin ulkopuolelle. Heitä ei ollut syytä kohdella näin, ei edes katastrofaalisten kruunajaisten jälkeen.

Blade kuitenkin pakotti hänet tunkeutumaan ihmismassan ohi yhä lähemmäs porttia. Olivia pakotti jalkansa liikkeelle, vaikka tunto oli kadonnut varpaista jo jonkin aikaa sitten. Valtavat porttien ovet liikkuivat kirskuen.

Nuori poika kaatui maahan pitkin pituuttaan, kun ihmisjoukko väisti kauhuissaan ovien tieltä, peläten murskautuvansa niiden väliin. Sotilaat ehtivät huutaa varoituksen, ja ovien liike pysähtyi.

Kolmikko ohitti lapsen muun väkijoukon mukana, jolloin Olivia oli kuulevinaan Bladen huikkaavan tälle kiitoksen. Prinsessa kääntyi katsomaan taakseen, ja ehti nähdä pojan pakenevan ihmisjoukon sekaan.

Porttien läpi purkautuva virta veti heidät mukaansa. Ihmiset hajaantuivat tielle, osa pysähtyi muurien ulkopuolelle etsimään läheisiään. Blade johdatti Olivian suoraan ojanpenkkojen yli metsään.

Kulku hidastui, kun he kompastelivat kivien ja sammalmättäiden yli. Mitä syvemmälle he etenivät, sitä hämärämmäksi päivä tuntui muuttuvan, eikä Blade antanut tytön seisahtua. Kengät alkoivat hiertää jalassa.

Olivian oli pakko pysähtyä vetämään henkeä. Oli lähellä, ettei hän kaatunut polvilleen saman tien, kun Blade tajusi hänen kiskovan kättään vapaaksi ja mies päästi otteensa irti.

Blade katsahti heidät saavuttaneeseen Zeniin ja nyökäytti menevänsä edeltä. Mies pyrähti puiden sekaan niin äkkinäisesti, että Olivia epäili nähneensä näkyjä.

”Ei jäädä tähän. Olemme liian lähellä muureja”, Zen ohjeisti raskaasti hengittäen ja tarttui Oliviaa lempeästi käsivarresta. Prinsessa otti tuen vastaan, mutta ei pystynyt juoksemaan enää sitäkään vähää, mitä Bladen kanssa oli kyennyt. Zen ei kuitenkaan valittanut tai patistanut, tuki vain vakaasti hänen kulkuaan.

Askel askeleelta he etenivät syvemmälle metsään. Jalat kramppasivat, väsymys yritti nujertaa koko kehon. Olivia ei ollut varma ajankulusta, mutta tiesi, ettei jaksaisi pian enää metriäkään. Hengitys pihisi hirvittävän kuuloisesti heidän edetessään poluttomassa maastossa, kiviä ja juuria varoen.

Zen suostui pysähtymään vasta heidän ohitettuaan kaksi valtavaa tammea, joiden paksut rungot peittivät näkyvyyden heidän tulosuuntaansa. Blade kyhäsi pikkukivien päälle risukasaa, eikä tuntunut yllättyvän heidän tulostaan. Aukea paikka kivien välissä näytti sen verran suojaisalta, että Olivia irtautui Zenin käsivarresta ja laskeutui istumaan viileään maahan.

Koko keho oli kuuma paon jäljiltä, suuta kuivasi. Blade puhui jotakin hiljaa Zenille ja ojensi sen jälkeen vesileilin Olivialle. Tyttö joi ahnaasti, kädet raskaina kuin pitkän miekkaharjoituksen jälkeen. Reidet tärisivät, vaikka hän vain istui paikoillaan.

Vaalea mekkokangas oli kerännyt itseensä likaa ja neulasia. Olivia pyyhki putouksena olkapäille laskeutuvia hiuksiaan ja tunsi lettien auenneen.

Blade puhui jo matkan jatkosta, mutta Zen huomautti päivän edenneen jo pitkälle iltapäivään. Olivia keräsi kaikki voimansa saadakseen miesten huomion.

”Ennen kuin etenemme yhtään pidemmälle, saatte selittää minulle koko tilanteen”, tyttö vaati heikosti ja nojasi takanaan olevaa kylmää kiveä vasten.

Hän tarvitsi selityksen.

“Miten helvetissä voitte tyriä varman osuman?”

Huuto kaikui linnan kokoussalissa, jonne oli kutsuttu ryhmä sotilaita, heidän komentajansa ja seitsemän jousiampujaa. Nuori palvelusneiti seisoi vapisten ovensuussa ja puristi sylissään kirjoitusalustaa.

”Joku työnsi prinsessan alas lavalta”, puolustautui yksi ampujista, eikä selvästikään huomannut lordi Kylen kasvavaa raivoa jatkaessaan selitystään. ”Sen jälkeen tyttö hävisi ihmisjoukkoon.”

Kyle kohotti kätensä turhautuneena. ”Ei hän voi vain haihtua ilmaan!”

“Olemme jo tutkineet kadut ja valtion rakennukset,” sotilaskomentaja vakuutti, mutta vaikeni lordin katseen edessä.

”Mitä oikein odotatte? Jatkakaa etsintöjä!”

Komentaja kumarsi käskyn käytyä ja marssi kahden sotilaan saattelemana ulos huoneesta. Lordi Kyle käveli raivoissaan ikkunan eteen ja sipaisi kaulallaan roikkuvaa kiveä, valkeaa ja varastettua voimaa, joka tuntui tyhjältä hänen rintaansa vasten.

Mies ei voinut uskoa tapahtunutta. Niin pitkään hän oli suunnitellut kaiken valmiiksi, miettinyt sopivaa ja suurta tapaa osoittaa voimakkuutensa, miettinyt tapaa herättää pelkoa ja kunnioitusta.

“Etsintäkuuluttakaa tyttö. Sanasta sanaan: Prinsessa on siepattu. Hänet ja minut melkein surmattiin kruunajaisissa, mutta hyökkääjät epäonnistuivat ja kaappasivat tytön mukaansa”, Kyle luetteli kansalle kerrottavaa tarinaa ja tarttui käsillään ikkunalautaan, rusentaen nyrkkinsä puristukseen. ”Portit on suljettava pysyvästi. Kansalaiset ovat silminnäkijöitä, enkä tahdo epämiellyttävien huhujen pääsevän liikkeelle. Riittää, että kansa kuulee monarkian vastustajien iskeneen jälleen.”

Palvelusneiti raapusti kaiken ylös niin nopeaan kuin kykeni. Kyle viittasi jousiampujille luvan poistua, ja oli näkevinään pelokkaassa joukossa helpotuksen huokauksia. Hän harkitsi kutsuvansa niskoitelleen nuorukaisen takaisin näyttääkseen, millainen rangaistus lordin luottamuksen pettämisestä seurasi.

”Tahdon neuvonantajani tänne mahdollisimman pian”, Kyle lisäsi ennen kuin palvelija ehti jättää hänet yksin. Hän ei suinkaan toivonut seuraansa neuvoston asiantuntijoita tai pyrkyreitä, jotka roikkuivat hovissa rahojen tai hyvien suhteiden ansiosta.

Ei, hän tarvitsi noitaa.

⚜