Pakkaslaulu

❄❄❄

24. luku: Kuusenkerkkää ja kitkeryyttä

Mausteinen tuoksu ympäröi pöydät ja pikkuruisen salin. Elise hämmensi kuusenkerkkäteetään lusikalla ja silmäili pientä teepuotia varuillaan. Kukaan huoneessa olijoista ei tuntunut tunnistavan harmaantunutta, tukevaa velhoa tai kiinnittävän heihin huomiota.

Luoma oli riisunut hattunsa, mutta jättänyt viittansa hartioilleen. Elise itse oli vain raottanut takkinsa kaulusta, vaikka sisällä olikin miellyttävän lämmin ja turkkitakki alkoi jo hiostuttaa. He olivat istuutuneet alas nurkkapöytään teehuoneen perälle, ja Elise oli yrittänyt valita tuolin niin, että pääsisi tarvittaessa pakoon.

Ulkona Elise oli ensin yrittänyt kieltäytyä, mutta Luoman reipas kehotus totella oli saanut tytön sen verran pelokkaaksi, ettei hän ollut uskaltanut juosta karkuun. Kun velho oli saattanut hänet teelle, Elise oli lopulta hieman rentoutunut ja huomannut muuttuvansa kireästä uteliaaksi.

”Ethän satuttanut jalkaasi?” velho Luoma kyseli, mutta ei kuulostanut olevan kovin huolissaan. Hän pyöritti sormeaan teekuppinsa yllä saaden nesteen väreilemään, mutta Elise ei osannut arvata loitsun tarkoitusta. Oman kuppinsa tyttö piti visusti lähellään ja uskaltautui siemaisemaan siitä hieman ennen vastaustaan.

”Olen kunnossa.” Elise hillitsi juuri ja juuri käsiensä vapinan laskiessaan kupin alas lautaselle. Nilkkaa särki paljon vähemmän kuin kovan iskun saanutta takapuolta. ”Miten tiesit, mistä löytäisit minut?”

”Solaria on pieni ja tuttu kaikkine kadunkulmineen”, Luoma vastasi sen tarkemmin selittämättä ja tarkkaili Eliseä pieni hymy huulillaan. ”Oliko majapaikkaasi pitkä matka?”

Elise ymmärsi olla vastaamatta. Taatusti Ingrid ja Marras suojasivat kotejaan loitsuilla, jotka estivät Luomaa vakoilemasta niiden asukkaita. Tyttö ei ollut varma, oliko kuullut pakkasen laulua kaduilla. Kenties hänen kiukkunsa ja kiireensä oli vienyt hänen huomionsa niin, ettei hän ollut tajunnut kenenkään seuraavan häntä, jalkaisin tai loitsujen avulla. Onneksi Luoma ei ollut seurannut häntä Marraksen luo.

”Halusitko tavata minut, koska aiot luopua kevätlahjasta?” Elise sen sijaan kysyi ja piti katseensa velhossa, vaikka tämän paikoillaan pysyvä silmä näyttikin inhottavalta. Ulkona alkoi jo hiljalleen hämärtää ja pöytiin asetettujen kynttilätuikkujen valot heijastuivat teehuoneen ikkunoista.

”En ole yhtä jyrkkä kuin hovin väki. Taidat olla mahdollisuutemme pelastaa tämä valtakunta.”

Elise veti väristen henkeä. Luoma oli kuunnellut häntä edellisenä iltana. Marraksen varoitukset kaikuivat korvissa, mutta tyttö sulki ne nopeasti pois mielestään. Mitään apua nuoremmasta velhosta ei ollut tähän mennessä ollut. ”Tarkoitin, mitä sanoin. Minussa on magiaa, joka voisi kiinnostaa sinua.”

Luoma joi ensimmäistä kertaa kupillisestaan, mutta ei irrottanut katsettaan koko aikana tytöstä. ”Magian tuntu tosiaan leijailee ympärilläsi. Mutta mitä kummaa olet sille tehnyt?”

”Kuinka niin?”

”Voimasi haiskahtaa elottomalta.”

Elise värähti. Miten niin voimakas magia kuin hänessä uinuva voima saattoi vaikuttaa kuolleelta? Ingrid oli kutsunut magiaa vahvaksi.

”Vai peitteletkö jotakin?” Luoma jatkoi huomatessaan Elisen ahdingon. ”Taitaakin olla niin, ettet itsekään aivan tiedä, mitä tarjoat.”

Tyttö kohautti olkapäitään ja toivoi näyttävänsä itsevarmalta. ”Tiedän, etteivät magiaa tutkineetkaan osaa sanoa tarkalleen, mistä olen voimani saanut.”

Luoma nyökäytti päätään. ”Pohdinkin, miksi olit haalinut seuralaiseksesi piileskelevän velhon. Marrasko on uskaltautunut ulos pirtistään ja tarjonnut pienelle noidalle auttavan kätensä?”

”Ei. Hän saattoi minut Solariaan, siinä kaikki.” Elise oli varma, että hänen tarjouksensa houkutti Luomaa. Muutoin velho ei olisi vaivautunut etsimään häntä käsiinsä. Nyt hänen olisi vain pelattava korttinsa oikein ja vaadittava Saagan turvallisuuden takaamista. Ehkä hän rohkenisi jopa pyytää enemmän. ”Tulin pääkaupunkiin sisareni vuoksi.”

”Niin. Tarjouksellasi olikin jalo tarkoitus.”

”Haluan, että Saaga pääsee kotiin. Sen jälkeen on kevään vuoro.”

Luoma hymyili. ”Lahjan vala. Vanhaa magiaa.”

”Minä Saagan sijasta.” Elise toivoi, että se riittäisi. Ihmishenki mystisistä voimista. Velho Luoma saavuttaisi tavoitteensa, ottaisi hän sitten Saagan tai Elisen, mutta täytyihän magian painaa vaa’assa jonkin verran enemmän kuin pelkkä valaan sidottu ihmissielu?

”Ymmärrätkö, mitä yrität rikkoa?” Luoma uteli ja nojautui sitten lähemmäs käsivarret pöytää vasten. ”Minulle magian hinta taitaa olla tutumpi kuin sinulle.”

Luoma napautti sormella ohimoaan kuin osoittaakseen toimimatonta silmäänsä. Vasta nyt Elise ymmärsi, että kyseessä täytyi olla lasisilmä, vaurion takia miehelle laitettu. Senkö mies oli maksanut langettamastaan ikuisesta talvesta? Tytön oli pakko kääntää katseensa.

”Suostutko vai et?” Elise kysyi liian kärsimättömänä enää kiertelemään ja kaartelemaan. Magian taitajilla tuntui olevan tapana viivytellä puheissaan.

”Kerron kitkerän totuuden”, Luoma ehdotti ja nojautui tyttöä kohti kuin valmiina kertomaan mehevän arvoituksen. ”Pyydät paljon. Yksin taikuutesi ei taida kattaa kulujani.”

”Mitä muuta haluat?” Elise ei suostunut siihen, että vaihtokauppa vaatisi ihmishenkiä. Rahaa hän ei voisi tarjota. Jos hänen magiansa ei riittäisi, mitä hän voisi Luomalle antaa?

”Erään salaisuuden”, Luoma sanoi hiljaa. ”Sinähän näytät tuntevan yhteisen tuttavamme Marraksen.”

Elise ei saanut sanaa suustaan. Hän arveli Luoman lukevan hänen ajatuksensa avoimesti kasvoiltaan. Lopulta tyttö sai vain nyökättyä kuuntelevansa yhä.

”Hän lienee kertonut sinulle, miten olen kironnut tämän maan kostaakseni kuninkaalle. Hovi on Marraksen lumoissa, unohtanut hänen pimeän menneisyytensä.” Luoma huokaisi ja piti pienen tauon. ”Jos hänen hyvä tahtonsa olisi totta, olisinko ollut pakotettu loitsimaan talven koko valtakunnan suojaksi? Oman kotimaani vankilaksi?”

Elise puristi käsillään pöydän reunaa.

”Talvi tosiaan on kova hinta suojasta vieraita voimia vastaan”, Luoma kuiskasi ja painoi katseensa.

”Mitä vieraita voimia?” Elise kysyi huulet tuskin liikkuen. Silmät olivat nauliintuneet velho Luoman kasvoille jääneeseen suruun.

”Voimia toisista maailmoista. Niitä Marras halusi päästää Seresmaahan valloilleen ja käännytti kuninkaan puolelleen.”

”Ei”, Elise sanoi ja pudisti päätään. Hän tunsi tämän tarinan aivan toisin. Luoma valehteli.

”Jos saisin kuulla, missä portit maailmojen rajalla ovat, voisin sulkea ne”, Luoma sanoi nostaen nyt katseensa. Harmaisiin silmiin oli helppo jäädä vangiksi. ”Talvea ei enää tarvittaisi.”

”Mutta kevätlahja-”

”On pakkokeino, jota en ole vaatinut. En myöskään voi siitä kieltäytyä. Kevätlahjan avulla he yrittävät murtaa suojaukseni.”

Elise ei enää uskaltanut tarttua teekuppiinsa. Hän veti kädet syliinsä ja puristi nyrkit niin tiukasti kiinni, että rystysiin sattui.

Teen maku oli muuttunut suussa väkeväksi. Hovin vaatimukset, jopa pelkoon verrattava kunnioitus Marrasta kohtaan sai nyt uusia sävyjä. Elisen mielessä vilisi hetkiä, jolloin oli ihmetellyt velhoa. Miehen yksinäisyys, kätkeytyminen Savulehtoon valmistelemaan salaista magiaansa. Halu saada kevätlahja Luoman käsiin talven murtamiseksi.

”Mieti asiaa”, vanha velho sanoi ja nousi ylös. ”Olen varma, että tulet oikeaan johtopäätökseen. Sen jälkeen sinun tarvitsee vain etsiä minut.”





Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös