25. luku: Kipeitä kysymyksiä
Elisen rintaa painoi huoli. Luoman sanojen oli oltava valhetta, vaikka miehen puheet olivatkin kuulostaneet houkuttelevilta. Epäilys oli kuitenkin ehtinyt jäytää mieltä ja saada tytön empimään, eikä paluu Ingridin luo lämpimien seinien sisäpuolelle saanut ajatuksia selkiytymään.
Marras halusi hänen piiloutuvan. Ingrid yritti saada hänet sulkemaan sisimpänsä entistä syvempään sykkyrään, jotta hän kadottaisi sen vähäisen magian, joka hänestä oli löytynyt. Aluksi Elise oli kuvitellut noidan aikeiden olevan hyväksi. Nyt hän ei enää ollut varma.
Harjoittelut oman mielen sulkemiseksi unohtuivat. Ingrid ei ollut kutsunut häntä luokseen, eikä Elise ollut varma, mitä olisi naiselle sanonut, jos he olisivat kohdanneet kahden. Päivälliset olivat hiljaisia ja jäykkiä nyt, kun hän ei enää osannut keskustella luontevasti noidan kanssa. Mieleen palasi aina Saagan kohtalo, josta Ingrid oli ollut päättämässä.
Emel aisti tunnelman ja yritti kahta kauheammin olla seurallinen, mutta sai kaikki pöydän ääressä olevat lähinnä vaivaantuneiksi. Marrasta ei näkynyt.
Vuoden hankalin kausi oli edessä. Se vähä, mitä kylmän kesäkauden aikana oli saatu sadoksi, oli käytetty ja kulutettu loppuun. Vielä olisi selvittävä tulevaan syksyyn ennen uutta satoa, joka ei sekään ollut itsestään selvää talven kurkotellessa lonkeronsa kesään asti. Elise oli kuullut Emeliltä, että Solarian lähialueiden varakkaat maanviljelijät turvautuivat vuosittain magian taitajien ja taikuudella lämmitettyjen huoneiden apuun, mutta kaukana Kehräkaupungissa väki joutuisi pärjäämään heikosta kesäkaudesta omin voimin.
Kodin ajatteleminen toi mieleen Nilsalle osoitetun kirjeen. Vastausta ei ollut kuulunut, eikä Elise ollut varma postinkulun nopeudesta. Saaga ei ollut ottanut yhteyttä, eikä Elise ollut varma, olisiko sisarella siihen ollut keinojakaan. Vaikka häntä kohdeltiin palatsissa hyvin, Elise ei tiennyt mitään siitä, millaisia vapauksia Saaga sai. Sisar saattoi istua päivänsä linnan pikkuruisissa huoneissa kuin vanki, vailla mahdollisuutta lähteä kaupungin kaduille tai edes palatsin pihamaalle.
Tyttö kaipasi keskustelukumppania niin kovasti, että harkitsi vielä kokeilevansa kirjeen lähetystä Saagalle, mutta ei ollut onnistunut kirjoittamaan ajatuksiaan auki. Kirjeen sijaan Elise oli vapaa-aikanaan raapustellut loppuun aiemmin aloittamansa tarinanpoikasen ja saanut siitä muutaman lantin vietyään paperiarkit toimitukseen.
Hänen oli tunnustettava, ettei hän juuri tiennyt, mitä aikoi rahalla enää tehdä. Tällä tavoin hän ei elättäisi itseään majatalossa tai ostaisi paluulippua kotiin. Ingridin vieraanvaraisuus lähenisi taatusti loppuaan, kun kevätlahjan luovutus viimein tapahtuisi.
Seuraavaa siirtoaan miettiessään Elise tuli siihen tulokseen, ettei uskaltanut pyytää enää Emelin apua. Hän oli johtanut pojan ongelmiin aiemmin, ja hän pelkäsi, että Emel saattaisi jopa paljastaa hänen suunnitelmansa Ingridille hyvityksenä aiemmasta salailusta. Edellinen keskustelu Marraksen kanssa oli päättynyt kiistelyyn, eikä Marras alun perinkään ollut halukas muuhun kuin saamaan Elisen tukahduttamaan kykynsä Ingridin avulla.
Ratkaisua tilanteeseen oli siis etsittävä omin avuin.
Tuulisen aamupäivän ajan tyttö tutustui Ingridin hyllyistä löytämäänsä kirjallisuuteen, mutta huomasi, ettei juuri päässyt vieraiden käsitteiden keskellä edistymään. Lisäksi moni kirja vaati aivan omanlaistaan käsittelyä, silittelyä, taikasanoja tai maagisia taitoja, jotta ne pysyivät tyytyväisenä lukijan selatessa sivuja, eikä kirjoja siksi poimittu esiin huomiota herättämättä. Hänen oli pakko selittää kiinnostuksensa Emelille, mutta vain mainiten halunsa ymmärtää omaa magiaansa, ei aikomustaan päästä vahvistamaan sitä.
Elise ei kertonut kohtaamisestaan velho Luoman kanssa. Luoman esittämä vastatarjous kuitenkin poltteli Elisen mieltä entistä enemmän ajan kuluessa ja keinojen vähentyessä. Kurjinta oli ymmärtää, miten pahasti Luoman armoilla hän ja Saaga olivat. Jos Elise ei pikaisesti keksisi keinoa karata Solariasta vastahakoinen Saaga mukanaan, kuningas luovuttaisi Saagan kevätlahjana ja Luoma aiheuttaisi lisää hämminkiä entistä voimakkaampana.
Elise punnitsi kuulemaansa, mutta mitä enemmän hän mietti, sitä huonovointisemmaksi hän tuli. Hän ei osannut enää päättää, ketä uskoa. Marras väitti toiseen maailmaan vievien ovien pysyvän suljettuna vain niin kauan kuin Luomaa kyettäisiin vastustamaan, ja kevätlahjan olevan vain yksi kehno keino kaiken pahan keskellä. Luoma oli sanonut pitävänsä kirousta yllä suojellakseen Seresmaata vihamielisiltä voimilta ja ottavansa kevätlahjan vastaan sidottuna magiaan.
Mitä jätettiin kertomatta? Entä, jos Luoman sanoissa olisi pieni ripaus totuutta?
Se selittäisi, miksi Marras oli niin kovasti vastustanut Elisen pelastusretkeä. Seurannut itse läheltä kevätlahjan saattamista hoviin. Pakoillut Luomaa ja kuiskutellut kuninkaan kanssa suljettujen ovien takana, jotta varmistaisi kevätlahjan päätyvän Luomalle ja talven kirouksen murtavan esteet maailmojen väliltä.
Mutta eihän Marras voinut haluta vaarallista magiaa Seresmaahan?
”Onko kaikki hyvin?” huoneeseen saapuvan Emelin ääni havahdutti Elisen. Tyttö oli tuijotellut keittiön ikkunan takana näkyvää lumista maisemaa, ja magiasta kertova kirja oli yhä avoinna hänen edessään, mutta sivut olivat alkaneet vavista uhkaavasti. Tuuli puhalsi pihamaalla niin hurjasti, että ikkunalasit helisivät.
”Voiko toisen ihmisen ajatuksia loitsia?” Elise kysyi ja ryhtyi silittelemään sivuja ripein liikkein saadakseen kirjan rauhoittumaan. Hänen mieleensä oli tullut karmiva ajatus, että Luoma oli saanut tartutettua kaiken epäilyksen hänen mieleensä magian avulla. Etteivät nämä pahan olon ajatukset olleet ollenkaan hänen omiaan.
Emel kummastui vastakysymystä, mutta nyökytti lopulta päätään. Hän oli valmistelemassa jonkinnäköistä lumousta ja kasannut valtavan tarvikepinon keittiön pöydälle. ”Sitä varten on olemassa ainakin maagisia liemiä. Mutta niillä saa aikaan vain hetkellisiä tuntemuksia. Miksi kysyt?”
”Minulla ei ole kovin hyvä olo”, Elise tunnusti ja puristi kätensä nyrkkiin. Hän oli juonut teetä Luoman läsnä ollessa, mikä tuntui nyt todella typerältä. Pöydällä lepäävä kirja heilahteli taas kärsimättömästi. Hän tajusi, ettei voisi kertoa Emelille enempää ilman, että paljastaisi keskustelleensa velho Luoman kanssa. ”Unohda että kysyin. Minua vain hermostuttaa.”
Emel näytti edelleen huolestuneelta. ”Ingrid onnistuu kyllä auttamaan sinua. Olen varma siitä”, poika sanoi hetken kuluttua luottavaisesti. Ilmeisesti hän ajatteli Elisen olevan huolissaan omasta kummallisesta taikuudestaan, eikä suinkaan ulkopuolella häilyvästä uhasta.
Elise päätti kääntää puheen muihin aiheisiin. ”Mitä sinä valmistelet?”
”Kuningas on tilannut vahvistusloitsun kevätjuhlaa varten. Tilaisuus pidetään palatsin pihamaalla ja kaupunkilaiset saavat katsella porttien takaa. Väki täytyy pitää etäällä ja turvassa”, Emel selitti. Hän vaikutti laskevan ainesosiaan ja vertaavan tavaroita suttuisella käsialalla koottuun listaan.
”Ingrid haluaa sinun tekevän valmistelut”, Elise arvasi. Ehkä hänen ei pitäisi häiritä pojan keskittymistä.
Emel hymyili epävarmasti. ”Tämä on tosi iso luottamuksen osoitus. Varmistan vaiheet kolme kertaa, jotten taatusti unohda mitään. Teen alkuvalmistelut ja Ingrid toteuttaa loput.”
”Tästä kaikestako loitsu rakennetaan?”
”Kyllä. Mutta tärkeintä ovat pihlajat”, Emel sanoi ja näytti oksia. ”Ne toimivat suojelijoina. Alitse pääsevät vain hyvää tahtovat. Voimistan niitä tällä.”
Purnukka hehkui uskomattoman kaunista välkettä. Elise muisti nähneensä samanlaista tähtipölyä Savulehdossa, koskettaneensa sen karkeaa pintaa. Hän seurasi vielä hetken verran Emelin työtä, mutta totesi lopulta paremmaksi poistua ja viedä levoton kirjansa takaisin Ingridin kirjahyllyyn. Poika ei kaivannut nyt huonoa tuuria, eikä magian kanssa arvaamatonta seuralaista tärkeän työnsä loppuun saattamiseksi.
Turhautumistaan Elise purki taloustöihin. Iltapäivällä Kaisla opetti häntä pyykkien käsittelyssä, ja pian Elise sai kumota pyykkipusseja paljuun, joka ensimmäisellä kierroksella pesi, toisella kuivasi kankaat hetkessä. Taikuus vaati jatkuvaa tulen pitämistä pienessä kamiinassa kellarin perällä sekä purppuraisia terälehtiä, joita Kaisla kertoi saatavan kokonaan taikuudella ylläpidettävästä puutarhasta Solarian eteläisimmässä kaupunginosassa.
Elise arveli terälehtien maksavan omaisuuden, mutta ymmärsi sitten, että Ingrid saattoi jopa olla yksi puutarhuria magiassa auttaneista, minkä vuoksi juoksupoika toimitti terälehtiä ovelle kuukausittain. Kehräkaupungissa kesäisin kukkaan puhkesivat vain helmililjat ja syksyllä punersivat kanervat. Tällaisista kukkasista oli viimeiset vuodet vain haaveiltu.
Elämä Solariassa tuntui tällaisina hetkinä aivan toiselta maailmalta. Magian katku ympäröi hänet täysin, mutta tällä kertaa tuoksu oli jollain tapaa makeaa ja tuore. Elise mietti Seresmaan rajojen takana olevia valtioita, niistä kuulemiaan tarinoita, taikuutta, joka saattoi siellä olla aivan toisenlaista. Vuodenaikoja, jotka kulkivat vapaina ja mahdollistivat kukoistavan luonnon ja uuden sadon. Maita, joihin Seresmaalaiset eivät talven kirouksesta voineet karata, Luoman magia piti siitä huolen.
Talvi oli lukittu portti, jonka taa toiset valtiot jäivät. Kokonaiset toiset maailmankaikkeudet. Oliko talvi kirous vai turva joltakin vielä paremmalta ja voimakkaammalta taikuudelta?
Eliseä puistatti. Hänen ei pitäisi muistella tapaamistaan Luoman kanssa ollenkaan, koko asian ajatteleminen sai hänet vain pahalle tuulelle. Hänen pitäisi keskittyä Saagaan ja omien taitojensa kehittämiseen. Ei toisiin maailmoihin, ei velhoihin, jotka saivat hänen päänsä vain pyörälle.
Marraksen synkkä katse pöydän toiselta puolelta oli piirtynyt hänen mieleensä, eikä kadonnut edes silmät sulkiessa. Sanojen kitkerä sävy oli heijastanut takaisin kaiken sen, mitä Elise oli miehelle kiukuissaan syytänyt.
Saatuaan pyykkäyksen valmiiksi, Elise keräsi lakanat koriin ja tarttui kiinni kahvoista. Pitkä ja kapea portaikko tuntui lähes ylitsepääsemättömältä, eikä Elise voinut olla ihmettelemättä miten keveästi oli nähnyt Kaislan kuljettavan puhtaita lakanoita takaisin yläkertaan. Emel oli kerran ehdottanut leijuntaloitsua, jolloin Elise oli kauhistuttanut poikaa kertomalla Savulehdossa tapahtuneesta sattumuksesta, jolloin oli vahingossa leijuttanut tavaroita Marraksen edessä.
Puolivälissä portaita Elise nieli muiston herättämän naurun ja totesi, että pyykkikorin kuljetukseen olisi tosiaan voinut keksiä jonkin vaatimattoman loitsunpoikasen hieman helpottamaan tilannetta. Käsivarsia pakotti, eikä hän nähnyt korin takaa eteensä, vaan joutui etenemään tunnustelemalla jalalla seuraavaa askelmaa.
Sinisen salin tasanteella törmäys horjautti Elisen liikkeestä niin, että hänen oli päästettävä pyykkikorista irti ja tarrauduttava porraskaiteeseen, jottei itse kaatuisi portaisiin. Pyykkikori rymisti alas askelmiin kolahdellen ja levitti kankaat pitkin portaikkoa.
Elise valmistautui pyytämään Ingridiltä anteeksi, mutta yllättyi kohdatessaan Marraksen, joka ei ollut ennättänyt vielä täysin naamioida häkeltyneisyyttä kasvoiltaan.
”Anteeksi, minä-” Elise empi ja yritti tasata hengityksensä. Jostakin syystä Ingridin edessä olisi ollut helpompaa nolostella. Marraksen näkeminen herätti vatsanpohjassa lepattavat perhoset hermostuneeseen tanssiin ja palautti mieleen jokaisen kiusallisen hetken, jotka Elise oli velhon kanssa kokenut.
Hetken aikaa oli ollut melkein helpottavaa ajatella, että Marras ymmärsi häntä, vaikka vastahakoinen olikin. Nyt sydänalaa pisti ikävästi, ja Elisen teki mieli haihtua olemattomiin, jotta pääsisi pois velhon katseen alta. Tyttö väisti seinän viereen tehdäkseen tilaa.
”Minun vikani.” Marraksen ääni oli hiljainen, lähes vakava. Sinisen salin ovi oli jäänyt raolleen ja päästi tasanteen hämäryyteen kellertävän valojuovan. Elise uskaltautui vilkaisemaan miestä ja yllättyi, miten Marraksen näytti myös olevan vaikea katsella häntä. Velholla oli kultakirjottu viitta harteillaan, aivan kuin hän aikoisi pistäytyä niin nopeasti, ettei ollut malttanut pysähtyä tullessaan eteisessä.
Omituisinta oli, miten Marras astahti porraskaiteen viereen ja roikotti tummia hansikkaitaan ilmassa kuin jotakin odottaen. Hetken päästä hän laski irti, ja hansikkaat putosivat alakertaan. Samalla sekunnilla velho kohotti toisen kätensä ja pelkällä sormien liikkeellä sai kutsutuksi pyykit takaisin koriin. Kori nousi askelmat keinahdellen kuin askeleitaan opetteleva pikkulapsi, ja pysähtyi Elisen jalkojen juureen.
”Kiitos.” Elise katseli valkeaa lakanapinoa, joka oli loitsun voimasta siististi viikattu, nurkat suoremmin kuin mitä hän yksinään pyykkituvassa oli saanut aikaiseksi. Hän ei voinut olla ihmettelemättä, miten nokkelaa taikuutta oli käyttää vastineena toisen esineen putoamista saadakseen toisen nousemaan. Marras oli puhunut magian hinnasta vaarana, mutta oikein käytettynä haittavaikutuksista voisikin luoda jotakin harmitonta, jopa hyödyllistä.
Mieleen palasivat Luoman vakavat sanat, ja epäilyn mukana nousi uusi pahan olon aalto, joka sai Elisen nieleskelemään. Hän ei kestänyt ajatusta siitä, että Marras valehtelisi. Sanat purkautuivat ulos väkisin, koko kehoa värisyttäen.
”Miksi et halua minun pelastavan Saagaa?” Elisen ääni oli niin arka, että häntä itseään inhotti. Hän olisi halunnut vaatia ja käskeä, mutta velhon edessä kaikki haaveilut uudesta sanallisesta yhteenotosta kutistuivat yhteen kipeään kysymykseen.
Hän tahtoo talven kirouksen rikkoutuvan. Kuten kaikki muutkin. Mutta ei Seresmaan vuoksi, vaan itsensä.
Ajatus ei tuntunut omalta, se oli hapan ja pihkainen. Viipyilevä, mahdoton ohittaa.
Marras katsahti Sinisen salin ovea ja huokaisi. ”Luulin, että tämä on jo käyty lävitse.”
”En halua riidellä.” Elise nieleskeli pahan maun suustaan ja tunsi kasvojensa lämpenevän. ”Jos Saaga rikkoo talven kirouksen, voitko taas mennä kotiisi?” Tuodaksesi sieltä vierasta taikuutta, jota väität Luoman etsivän. Jota tarvitset itse.
Marras oli hetken verran hiljaa. ”En niin kauan kuin Luoma odottaa tilaisuuttaan seurata perässä.”
Elise puristi kätensä nyrkkiin. Kiukuissaan hän oli syyttänyt velhoa sivussa seisomisesta, nähnyt tämän toiminnan pelkkänä pakenemisena. Kieltäytynyt uskomasta, vaikka Marras selvästi sanoi tehdäkseen kaiken suojellakseen. Mieli käski epäillä yhä, etsiä rakoja tarinan riveiltä.
Kaiken tämän täytyi olla Luoman aikaansaannosta. Ymmärrys teki kipeää, mutta Elise taisteli sinnikkäästi vastaan. Hänellä oli kymmenittäin kysymyksiä, jotka valuivat huulilta kuiskauksina, jollain tapaa pysäyttäen Marraksen aloilleen. ”Millainen paikka se kotimaasi on?”
Marras jähmettyi täysin liikkumattomaksi. Kulmat olivat kohonneet hämmästyksestä ylös, silmät etsivät kummissaan Elisen katsetta. ”Ei se juuri eroa Seresmaasta”, velho myönsi lopulta. Kun tyttö yhä odotti, hän näytti luopuvan kiireestään, ja jatkoi: ”Mutta maassani ei ole kuningasta. Eikä sellaista magiaa kuin täällä. Maailman voima on hyvin piilossa, kätkettynä. Kun itse löysin sen, onnistuin löytämään tieni myös Seresmaahan.”
Valhetta vai tosisanoja? Elise tuijotti miehen tummia silmiä ja niissä tanssivaa kultaa, yritti itse räpytellen estää kyyneleitä nousemasta silmäkulmiin. ”Ja jäit tänne pysyvästi.”
Marras nyökkäsi. ”Aluksi olin vähän kuin vierailija, vietin aikaa täällä vain osittain, löysin Ingridin luota paikan oppia. Kun suljin kulkutiet lopullisesti, minusta tuli Seresmaan vakituinen asukas.”
”Etkö ole kokeillut käydä muualla? Jos on olemassa sinun maailmasi ja Seresmaa, voihan maailmoja löytyä lisääkin?”
”Olen käynyt vain näissä kahdessa”, Marras tunnusti ja hiljeni kuin yllättäen muistaisi, mistä he puhuivat. Pitkän tauon jälkeen hän lopulta jatkoi. ”Älä kysy minulta maailmoista tai maailmankaikkeuksista tai mistään, mitä kaikkea täällä onkaan olemassa. En voi suositella tällaista.” Velho lähti laskeutumaan rappusia alakertaan.
”Miksi sanot noin?” Elise kysyi miehen selältä ääni murtuen. Se sai Marraksen pysähtymään.
”Olen elänyt liian vähän ymmärtääkseni tällaisesta magiasta kaikkea. Enkä ole ehtinyt nähdä näitä maailmoja niin paljon, että todella tuntisin ne. En kuulu kumpaakaan.”
Elise odotti, että mies kääntyisi, mutta Marras tuijotti alas portaikkoon, oikea käsi kaiteella leväten. Tyttö ei voinut olla miettimättä, oliko Marraksella perhettä kotimaailmassaan. Vai oliko hän lähtenyt, koska mikään ei sitonut häntä paikoilleen?
Minun ei pitäisi kuulla mitään tällaista.
Koko keskustelu tuntui Marraksen huiputtamiselta.
”Halusin vain auttaa Saagaa.” Sen lähemmäs anteeksipyyntöä Elise ei kyennyt pääsemään. Hän saattoi vain toivoa, että Marras käsittäisi miksi hän toimi vastoin tämän tahtoa. Miksi hän käyttäisi tätä tietoa hyödykseen myöhemmin.
Kuumotus levisi kasvoilta kaulaan asti. Onneksi velho ei enää katsonut häneen. Elise epäili pystyisikö enää salaamaan epäilyn aiheuttamaa ailahtelevaa oloaan, jos Marras vielä kääntyisi ympäri. Toistaiseksi olisi parasta antaa velhon luulla, että hän oli säikähtänyt riitaa ja totteli käskyjä. Pysyttele Ingridin luona.
”Ymmärrän.” Marras sanoi sen tavalla, joka kieli hänen sulkeutuneen jälleen vaisuksi omaksi itsekseen.
Posket helottaen Elise keräsi pyykkikorin käsiinsä ja lähti kipuamaan seuraavaan kerrokseen, tällä kertaa varovaisemmin askelin. Vilkaistessaan seuraavalta tasanteelta alas Elise ei nähnyt enää velhoa, eikä ketään muutakaan. Siniseen saliin vievä ovi oli sulkeutunut.