Pakkaslaulu

❄❄❄

23. luku: Toinen maailma

Toipuminen kruununpäivän vastaanotosta kesti pitkälle iltapäivään. Elise oli väsyneempi kuin oli uskonutkaan, eikä kehnosti nukuttu yö ja Saagan ikävöiminen auttanut tyynnyttämään jo illalla alkanutta päänsärkyä. Elise vietti hetken kauemmin sängyssään istuen ja kirjoittaen pienellä käsialalla tarinan jatkoa aiemmin keksimälleen seikkailijalle.

Palatsiin pääsy tuntui jälkikäteen unelta. Salissa oli ollut kaunista, mutta koristeellisuus ja kullan kimallus oli unohtunut Saagan kohtaamisen ja vaaran hetkellä. Elise mietti, miten olisi tarinoissaan kuvaillut kuninkaallisen kodin kaltaista paikkaa ja huomasi empivänsä. Kaikkia yksityiskohtia oli enää mahdotonta muistaa.

Päivän työt kuluivat tavalliseen tapaan, mutta palatsissa sattunut välikohtaus oli jo ehtinyt kantautua kaupunkilaisten korviin, mikä sai Kaislan ja Maarian utelemaan Eliseltä lisää tietoja velho Luomasta. Elise kertoi palatsista ja sisarestaan, mutta yritti vältellä ottamasta kantaa velhon tekemisiin. Emel kuunteli hiljaisena ja työskenteli sekä kotitaloustöissä että loitsujen parissa ahkerammin kuin koskaan. Elisestä tuntui, että poika hyvitteli tekojaan Ingridille.

Maaria piti Eliseä apunaan pitkään ja pisti siivoamaan edellisen päivän tiskejä. Ruuanlaittoon Elise ei osallistunut, mutta kuuli naisen mutisevan ainesten vähäisyyttä. Leipää ei ollut, sillä koko Seresmaassa oli pulaa jauhoista ja pahin puute oli iskenyt nyt myös pääkaupunkiin. Eliselle se tarkoitti, että kotona viimeiset varastot oli käytetty ja siirrytty puuroon ja kellarin perälle jääneisiin, nahistuneisiin juureksiin. Ja vielä olisi selvittävä koko kesä ennen kuin uusi sato olisi valmis. Ellei talven kirous tuhoaisi sitäkin.

Onnekseen Elise ei kohdannut Ingridiä päivän aikana. Hän ei tiennyt, miten olisi naista enää puhutellut. Vaikka noita oli auttanut häntä, antanut paikan kattonsa alta, Elise ei voinut olla tuntematta kiukkua siitä, miten Ingrid suhtautui kevätlahjoihin. Magian taitajat eivät tuntuneet välittävän tavallisten kansalaisten kohtalosta vähääkään, ja tällainen muistutus asiasta sattui erityisen kipeästi.

Vielä ennen päivällistä Elise puki ylleen tutun, paksun turkkitakkinsa ja lähti ulos pilvistyneeseen iltapäivään. Yön aikana oli satanut lisää lunta, mutta ohut kerros oli jo talloutunut pääkaduilla ja siivottu pois ovien pielistä. Tori oli jo tyhjillään.

Harmaan kivitalon portailla lumessa näkyivät yhden jäljet, kenties yöltä. Marras avasi oven vasta kolmannen koputuksen jälkeen. Kun hän näki Elisen, hän avasi oven leveämmin auki ja asettui nojaamaan ovenkarmiin.

”Millä asialla olet?” Mies oli pukeutunut tummanharmaaseen villapaitaan, jossa oli korkea kaulus.

”Haluan puhua kanssasi”, Elise vaati.

”Sinun ei pitäisi olla liikkeellä yksinäsi.”

”Ja sinun olisi pitänyt kertoa minulle kaikki aiemmin.” Elise asteli aivan kiinni velhoon, jotta tämä tajuaisi väistää ja laskea hänet sisälle. Marras kuitenkin liikkui vasta hetken emmittyään kuin olisi harkinnut paiskaisiko oven vain tytön nenän edestä kiinni.

Sisällä oli viileää kuin Marras olisi unohtanut aamulla sytyttää tulen keittiön uuniin. Elise riisui takkinsa, mutta kietoi huivin takaisin hartioidensa ympärille ja jätti villasukat jalkaansa. Marras istui työskentelypöytänsä ääreen ja tarttui valkeaan mukiinsa, jossa hänellä oli höyryävää mustaa juomaa. Hän nyökäytti kohti keittiötä.

”Pannussa on kahvia”, hän ilmoitti. Elise pudisti päätään.

”Mitä kahvi on?” hän uskaltautui kysymään, kun hän istuutui miehen seuraksi pöydän toiselle puolelle nojatuoliin.

”Pelastukseni tällaisina päivinä”, Marras mutisi. Hän joi taas mukistaan, eikä vaikuttanut halukkaalta aloittamaan keskustelua.

”Oletko vihainen?” Elise laski kädet syliinsä ja suoristi ryhtinsä vastaanottaakseen mieheltä mitä tahansa kommenttia kruununpäivän juhliin liittyen.

Marras kuitenkin vain hymyili hieman ivallista hymyä. ”Entäpä sinä? Kuinka sisaresi laita on?”

Elise tunsi poskiensa kuumenevan. ”Saaga ei ymmärrä vaaraa, jossa on.” Oli helpompi sanoa niin kuin kertoa, ettei sisar halunnut apua.

”Taitaa olla sukuvika.”

Elise yritti olla provosoitumatta piikittelystä ja silmäili pöytää, johon Marras oli kerännyt tarvikkeitaan. Tyttö muisti nähneensä omituisen kartan kerran aiemmin Savulehdossa. Harppi ja astelevy viittasivat siihen, että velho olisi mitannut paikkojen etäisyyksiä.

”Kuningas haluaa siis apuasi? Mitä aiot nyt tehdä?” Elise kysyi suoraan, sillä tätä asiaa varten hän oli paikalle saapunut. Marras huokaisi väsyneesti.

”Kuningas ja prinsessa Helga pyysivät minun valvovan kevätlahjan luovutusta. Heidän mielestään Luoman röyhkeys näyttää, ettei mikään riitä hänelle. Uusi konflikti talven päätyttyä on vain ajan kysymys, ja kevätlahjan jälkeen Luoma on vielä vahvempi, vaikka valtakunta pelastuisikin.”

Elise muisteli, mitä Ingrid oli sanonut Luoman halusta päästä toisiin maailmoihin. ”Luoma ei saanut kuninkaan alaisuudessa harjoittaa kaikkein vahvinta magiaa. Eikä saanut sinulta tietoja... jostakin. Mistä?”

Marras irvisti. ”Luoma kuvittelee nähneensä kaiken Seresmaassa. Hän etsii keinoja kasvattaa voimiaan ja ottaa magiaa haltuunsa muualta.”

”Niin kuin siitä maailmasta, josta sinä tulet?” Elisen sydän löi rinnan alla nopeammin. Juttu oli vain juoru, jonka Emel oli kertonut hänelle. Mutta Ingrid oli vihjannut jotakin samansuuntaista. Marras kohtasi hänen katseensa ja piti pienen tauon ennen kuin vastasi.

”Kuten se maailma, josta minä tulen”, velho vahvisti rauhallisesti ja laski kahvikuppinsa pöydälle. ”Hän yritti sitä jo vuosia sitten. Silloin suljin maailmojen rajat suojellakseni sitä maailmaa, josta tulin. Hän ei pääse sinne.”

Marras siis todella oli muualta. Kauempaa kuin kukaan toinen Seresmaahan matkannut voisi olla.

”Mikä kotimaailmasi nimi on?” Elise kysyi uteliaana ja hivuttautui aivan nojatuolin reunalle. ”Käytkö itse siellä usein?”

Marras hymyili haikeasti kahvikupilleen. ”Sitä sanotaan Suomaaksi.” Hän tuntui kuulostelevan sanaa hetken verran kuin se olisi kovin rakas, harvaan lausuttu. ”Kun maailmojen rajat on suljettu, läpi ei kulje kukaan.”

Kylmyys pyyhki Elisen kehon läpi, kun hän ymmärsi, mitä mies sanoi. Marras oli sulkenut maailmojen rajat Luomalta ja samalla poistanut itseltään mahdollisuuden mennä kotiin. Ja velho sanoi tehneensä niin jo vuosia sitten.

”Et sanonut, mitä aiot nyt”, Elise sai sanotuksi. Hän silmäili uudelleen karttaa, jonka arvasi nyt kuuluvan Marraksen kotimaahan. Rajaviiva oli paksu, mutta siellä täällä olevat merkinnät tarkasti ohuella kynällä merkittyjä. Merkitystä oli mahdotonta arvata.

Marras nousi ylös ja kävi lisäämässä puita uunin perällä näkyvään hiillokseen. ”Aion pitää huolen, että loitsuni pitävät.”

”Mutta voisit auttaa. Jos tekisit niin kuin kuningas pyytää-”

”En riskeeraa enää niitä varotoimenpiteitäni, jotka olen maailmojen vuoksi tehnyt.”

Elise päästi ilman keuhkoistaan ja kumma kyllä tunsi ymmärtävänsä Marrasta. Koko kuvio magian, kuninkaan ja kirousten kesken alkoi saada selkeämpiä sävyjä.

Velho Luoma oli vuosia havitellut valtaa ja voimiensa maksimoimista, johon kuningas ei ollut suostunut. Luoma oli havitellut tietoja myös Marrakselta, joka päätti epätoivoissaan sulkea reitin kotimaailmaansa. Lopulta Luoma oli kironnut koko valtakunnan ikuisella talvellaan.

Kuningas oli pyytänyt magiasta ymmärtävien apua, mutta ratkaisu, kevätlahja, palveli myös Luomaa. Hän ei saisi haluamaansa, ei kokonaan, mutta voisi kasvattaa voimiaan yhden elävän sielun verran. Kevät koittaisi, mutta millainen tulevaisuus heillä olisi vastassaan, kun Luoma olisi entistä uhkaavampi?

”Sinun on paras pysytellä Ingridin luona kevätjuhlaan asti”, Marras varoitti ja kääntyi kohtaamaan Elisen. ”Herätit Luoman huomion, emmekä tiedä mitä hän odotellessaan aikoo.”

”Se oli tarkoituskin. Luoma voi valita olla ottamatta Saagaa.” Elise tiesi, ettei suunnitelma kantaisi kovin pitkälle. Hän oli vain tunnekuohussaan tehnyt niin kuin oli tuntunut oikealta. Hänen ympärillään olevat magian harjoittajat ja kuninkaalliset eivät vain tuntuneet näkevän hänen yritystään muuna kuin pienen tytön kiukutteluna.

Marras oli laskenut kädet puuskaan ja pudisti nyt päätään. ”Lähtösi kruununpäivän juhliin oli harkitsematonta. Vaikka Luoma ei olisikaan tullut kuokkimaan, olisit voinut ajaa itsesi tai sisaresi vaaraan. Tarkoituksesi oli kaiketi lähteä pakomatkalle?”

Kai velho oli päätellyt hänen aikeensa Elisen pidettyä mukana kaiken tärkeimmän omaisuutensa. Olihan hän taatusti ollut näky olkalaukkuineen ja suuriin lainavaatteisiin laittautuneena.

”Saaga on yhä linnassa. En ole rikkonut kevätlahjan sopimusta”, Elise tokaisi.

”Kenties juuri tuo holtittomuutesi houkutteli Luoman paikalle. Hän saa selville kaiken, mikä horjuttaa talven kirousta. Olet sotkeutunut asiaan jo niin paljon, että hän saattoi tulla paikalle jopa sen vuoksi”, Marras puuskahti. ”Kaiken lisäksi yritit käyttää magiaasi.”

”Sinä vain jatkat piileskelyä! Minä sentään teen jotakin.”

Marraksen silmissä välkähti. ”Niinkö tosiaan ajattelet?”

Elise puri huultaan. Hän tiesi menneensä liian pitkälle. Jonkin aikaa tyttö oli kuitenkin kuvitellut tilanteen jo hieman muuttuneen. Velhon sanat keittiössä joitakin päiviä sitten olivat olleet lähes lempeät. ”Luulin, että olit alkanut ymmärtää minua.”

Marras käänsi katseensa. ”Sinua taidetaan jo odottaa päivälliselle.”

Sen selvempää poistumiskäskyä ei juuri voinut saada. Elise puki päälleen ja jätti velhon työskentelemään karttansa ääreen sanomatta tälle edes hyvästejä.

Koko maailma tuntui kääntyneen Eliseä vastaan. Saaga ei halunnut apua. Ingrid kannatti kevätlahjoja ja oli ollut mukana ehdottamassa moista loitsua valtakunnan pelastamiseksi. Marras oli kääntynyt auttajasta vain omien tarpeidensa huolehtijaksi.

Elise potki lunta saapikkaillaan ja ähkäisi osuessaan jäiseen kokkareeseen, joka ei niin vain hievahtanutkaan hänen kiukkunsa edessä. Hän kiiruhti hiljaisen torin poikki niin vimmoissaan, että liukastui katua ylittäessään ja pyllähti kivuliaasti hankeen.

”Voi sentään.” Vieras käsi tarjoutui avuksi ja Elise tarttui kiitollisena apuun. Vasta noustuaan ja kiitettyään hän huomasi olevansa kasvotusten velho Luoman kanssa.

Sanat kuolivat tytön huulille ja hän otti vaistomaisen askeleen taakse. Mies näytti tyyneltä paksussa talviviitassaan ja korkea hattu peittämässä harmaata päätään. Paikoillaan pysyvä silmä katsoi hieman tytön ohitse.

”Eilisen odottamaton tapaamisemme keskeytyi niin kovin yllättäen”, Luoma sanoi ja tarjosi Eliselle käsivarttaan. ”Jatkaisimmeko keskustelua siitä, mihin jäimme?”





Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös