PAKKASLAULU

22. luku: Kuninkaan pyyntö

Kuninkaallinen palatsi ei tuntunut enää niin loistavalta kuin aiemmin, kun Elise istui pienessä sivuhuoneessa ja odotti Marrasta, joka keskusteli kuninkaallisten kanssa jossakin toisaalla. Minuutit venyivät mahdottoman pitkiksi. Luoman kadottua juhlaillan mestari oli ottanut vieraiden rauhoittelun tehtäväkseen ja järjestänyt kaikille rauhallisen paluun aulan kautta vaunuilleen. Prinsessan henkilökohtainen palvelusväki oli tullut noutamaan Marrasta ja Eliseä.

Elise kamppaili karkailevien ajatusten kanssa. Muutaman kerran hänen oli muistutettava itseään siitä, missä hän oli ja miksi. Silloin sisaren kasvot putkahtivat hänen mieleensä kuin usvan takaa.

Hän ei ollut nähnyt Saagaa enää uudelleen. Elise ajatteli sisarensa katsetta Luoman astuessa saliin. Saaga oli kalvennut, mutta seisonut ryhdikkäänä ja pystypäin. Selviten kaikesta, niin kuin oli luvannut.

Oli pakko hyväksyä, että sisar oli toistaiseksi kunnossa. Hänellä tuntui olevan valtaa tai ainakin palvelusväki arvosti häntä, sillä Saaga oli saanut helposti vapaan hetken jutella Elisen kanssa. Saaga oli näyttänyt terveeltä ja hyvinvoivalta. Häntä oli selvästi ruokittu, juhlavaatteet olivat kallista silkkiä ja tummat hiukset olivat kiiltäneet paksuina ja takuttomina.

Saaga itse koki pärjäävänsä. Saaneensa tilaisuuden.

Elisen teki mieli itkeä. Hänen oli pakko kiristää housujen nyöriä, sillä vaate uhkasi tippua päältä. Puntteja hän asetteli paremmin talvisaappaisiinsa, kun ne kaikessa kiireessä olivat nousseet kasoiksi kengänvarren ylle. Hiukset harottivat, mutta kampausta tyttö ei uskaltanut vielä lähteä avaamaan. Hiusten selvittely veisi aikaa.

Kun tummapuinen ovi viimein avattiin, Elise oli jo käynyt läpi kaikki pienen huoneen harvat huonekalut, päätellyt huoneen kuuluvan jollekin hovin virkamiehelle ja siirtynyt laskemaan kirjahyllyssä olevien opusten määrää. Ovella oli Marras kahden palvelijan kanssa, jotka jäivät käytävän puolelle odottamaan, kun velho astui ovensuusta sisään.

Marras näytti siltä kuin olisi saapunut juuri pitkältä matkalta. Kasvoilla oli vain vähän väriä, hartiat olivat painuneet ja askel aiemmasta hitaampi, lähes veltto. Takin hihat olivat yhä rikki. Pitkät viillot halkoivat kangasta kyynärpäähän asti. Hän katsoi Eliseä tummilla silmillään ja huokaisi.

”Meidän lienee parasta lähteä”, Marras totesi koruttomasti.

Elise ponkaisi pystyyn ja nyki hermostuneena takkiaan. ”Mistä te puhuitte?”

”Äskeisestä tempauksestasi.”

Kuumotus nousi Elisen kasvoille ja kaulalle. ”Puhuin Saagan kanssa. Tuntui, että minun on pakko tehdä jotakin.”

”Mitä oikein yritit loitsia? Saada Luoman nostattaman tuulen entistä pahemmaksi?”

”Toivoin, että hän lähtisi.” Elise ei ollut hoksannut, että olisi saanut magiallaan mitään aikaiseksi.

Marras ei ryhtynyt moittimaan tai kyselemään enempää. Hän vain viittasi Elisen mukaansa ja he siirtyivät palvelusväen saattamina käytäviltä aulaan. Ulko-ovilla kaksi sotilasta siirtyi saattajien tilalle ja kulki heidän kanssaan portaat alas asti, missä tummat hevosvaunut odottivat heitä.

Elise ja Marras nousivat vaunuihin, jotka lähtivät nytkähtäen liikkeelle heti, kun ovi pamahti kiinni. Marraksen magian tumma tuoksu tuntui edelleen leijailevan miehen lähellä. Elise hengitti tuoksua syvään ja yritti rauhoittua, mutta kädet tärisivät vielä, kun hän otti paikkansa pehmeällä penkillä Marrasta vastapäätä. Velho istui tikkusuorassa ja tuijotti verhon peittämää ikkunaa kuin voisi nähdä kaupungin kankaan läpi.

Jokin Marraksessa oli muuttunut, mutta vasta aivan hetki sitten. Toki Luoman saapumien palatsiin oli ollut järkyttävää, mutta Marras oli hoitanut tilanteen ja esiintynyt varmoin ottein vielä silloin, kun oli käskenyt Elisen odotella rauhallisena ja olla tekemättä mitään typerää.

”Mikä sai sinut noin tolaltasi?” Elise kysyi, vaikka pelkäsi saavansa vastaukseksi pelkkää torjuvaa hiljaisuutta. Tytöstä tuntui, että hänen itsensä jos jonkun tuli olla hämmentynyt, ei velhon, joka oli hallinnut tunteensa ja luultavasti pelastanut koko joukon juhlavieraita.

”Keskustelu kuninkaan kanssa”, Marras myönsi tuskin kuuluvasti.

”Anteeksi, että nolasin sinut”, Elise mutisi takkinsa kaulukseen. ”Että jouduit puolustamaan minua.”

”Ei, kuningas ymmärsi kyllä reaktiosi. Prinsessa Helga ei pitänyt siitä mitä teit, mutta ei siksi, ettei se olisi ollut hänen mielestään rohkeaa. Hän ei halua Luoman uhkaavan isäänsä tai valtakuntaa, eikä siksi halua mukaan yhtään yllätyksiä.” Marras nojasi päänsä taakse ja pysytteli loppumatkan hiljaa.

Elise tuijotti syliinsä ja jännitti, veisikö Marras hänet takaisin Ingridin luo. Tytön arvelut osuivat oikeaksi, kun vaunut vähän ajan kuluttua pysähtyivät noidan talon edustalle. Elise jättäytyi vaunusta yön hyytävään kylmyyteen ja arveli Marraksen sanovan hyvästinsä, mutta mies maksoi vaunujen ohjastajalle ja jäi tytön seuraan.

He astelivat ovesta sisään koputtamatta ja odottamatta vastaanottoa. Ingridin alakerrassa oli hämärää, mutta kaasulamput syttyivät itsestään kirkkaammiksi heidän astuessaan peremmälle sisätiloihin. Elise arveli talon väen olevan jo nukkumassa, mutta Emel ilmestyi portaisiin Marraksen asetettua viittansa naulakkoon.

”Miten kävi?” Emel kysyi varoen. Hän oli yhä päiväpukeissaan. Elise empi, jolloin Marras ehti kysyä Ingridiä. Emelin vaisu hymy hyytyi ja hän ohjeisti heidät yläkertaan salin puolelle, missä kaksikko oli ilmeisesti odotellut heidän paluutaan.

Marras lähti portaisiin, mutta Elise riisui vielä Emeliltä lainatun takin ja saappaat jalastaan. Hän olisi halunnut vaihtaa muutkin vaatteensa saman tien, mutta tiesi, että hänen olisi kohdattava Ingrid. Lisäksi hän halusi kuulla, mistä Marras aikoi noidan kanssa puhua, vaikka se tarkoittaisikin moitteita.

”Onnistuitko?” Emel kysyi hiljaa ja tuli Elisen luo. ”Löysitkö siskosi?”

”Löysin”, Elise sanoi ja haki jälleen muistikuvistaan käytyä keskustelua, joka iski ilmat hänen keuhkoistaan. Hän yritti pitää surunsa piilossa, mutta ääni värähti puhuessa. ”Puhuin hänen kanssaan. Saaga on kunnossa, mutta… Luulen, että hän ei ymmärrä olevansa vaarassa. Sitten velho Luoma saapui palatsiin.”

Emel oli silittänyt varovasti Elisen olkapäätä, mutta näytti nyt säikähtäneeltä. ”Minun ei olisi pitänyt kannustaa sinua juhliin lähdössä. Olisin voinut yrittää puhua sinut ympäri.”

Elise ei sanonut mitään. Ei tapahtunut ollut millään tavoin Emelin syytä.

He astelivat saliin, missä Ingrid ja Marras kävivät jo kovasanaista keskustelua. Marraksen silmissä salamoi, kun hän seisoi ikkunan vierellä, kasvot salin toisessa päässä olevaa Ingridiä kohti. Elise tunnisti nyt paremmin, ettei juhlapukeutumisesta ollut tietoakaan. Marras oli lähtenyt palatsiin arkivaatteissaan, valmistautumatta. Ingrid oli vapauttanut harmaanvaaleat hiuksensa, mutta vaalean aamutakkinsa alla hänellä oli yhä päiväpukunsa. Tummanvioletti helma pilkotti takin alta.

”Olen ollut alusta alkaen samaa mieltä. Nyt kuninkaalla oli tilaisuutensa esittää asiansa suoraan”, Ingrid totesi ja istuutui alas korkeaselkäiseen tuoliinsa. Hän näytti jännittyneeltä, eikä vähääkään väsyneeltä.

”Juuri siitä syystä olen pysytellyt kaukana hovista”, Marras tokaisi äkäisesti. Magian tuoksu oli jälleen voimakas, Elise pystyi melkein kuvittelemana kipinät huoneeseen. ”En ole kiinnostunut hänen toiveistaan, jos ne koskevat tätä nimenomaista asiaa.”

”Sinun on kohdattava Luoma ennen pitkää, halusit tai et. Hän uhkaa jo tätä maailmaa, etkä pääse pakoon, jos aiot vielä suojella omaasi.”

”Tätä ennen olen onnistunut välttelemään Luomaa loistavasti.”

”Entäpä kohtaamisenne Savulehdossa? Kun Elise oli mukanasi?” Ingrid muistutti. ”Luoma tietää painostuksensa käyvän hermoillesi. Jos et tee mitään, jonakin päivänä hän on niin vahva, ettei piileskelylläsi ole enää merkitystä.”

”Tarpeeksi vahva mihin tahansa?” Marras epäili ja painoi kädet kiukkuiseen puuskaan. Repaleiset hihat paljastivat käsivarsien vaalean ihon. ”En aio tehdä sitä virhettä, että tulen auttaneeksi häntä. Luoma saa keskittyä Seresmaan kiroukseen ja riitoihinsa kuninkaan kanssa. Kuningas pärjätköön kevätlahjoineen.”

Ingrid supisti huulensa ohueksi viivaksi ja huomasi sitten ovelle saapuneet Elisen ja Emelin. Hänen katseensa pyyhki paheksuvasti Eliseä. ”Tapasit siis sisaresi?” hän kysyi, eikä kommentoinut vaatteita, vaikka Elise näki, että hänen mielensä olisi tehnyt.

Elise nyökkäsi ja nieleskeli pois kurkkua kuristavan palasen. Ei ollut mukava kuunnella Ingridin ja Marrakseen riitaa, joka selvästi liittyi velhon illan aikana käymiin keskusteluihin palatsissa. Kyse ei tainnut sittenkään olla vain siitä, että Elise oli astellut Luoman eteen puolustamaan sisartaan. ”Pyysikö kuningas Marrasta avukseen?”

Ingrid nyökkäsi. ”Mikäli kuningas ei luota pelkkään kevätlahjaan, sinun on ryhdyttävä hänen tukijakseen”, nainen sanoi kääntyen taas Marraksen puoleen. Velho oli kääntänyt hänelle selkänsä ja katseli ikkunasta pimeää pihamaata.

”Miksi sinulle on niin tärkeää, että kuningas saa haluamansa?” Marras kysyi ja nyppi hihojaan.

”Sinun ja toisten maailmojen perässähän Luoma on. Siksi hän uhmaa hovia kaikin keinoin.”

”Joten valvoisin kevätlahjan luovutusta, kuten kuningas haluaa ja härnäisin Luomaa kamppailuun? Etkö itse enää usko, että Luoma tyytyy lahjuksiin? Olit mukana päättämässä asiasta.”

Ingrid kohotti leukaansa. ”Tiesimme kaikki, että ratkaisu on vain väliaikainen. Näin sen riittävän hyvänä vaihtoehtona taistella vastaan.”

Elise ei voinut uskoa korviaan. ”Sinäkö suosittelit kuninkaalle kevätlahjaa?” tyttö kysyi ja harppoi peremmälle saliin.

”Olin yksi magian neuvonantajista, jotka kokoontuivat kuninkaan pyynnöstä”, Ingrid sanoi arvokkaasti.

”Miksi?” Elise kysyi hiljaa, mutta hänen äänensä voimistui, mitä enemmän sanoja purkautui hänen suustaan. ”Entä kaikki Kehräkaupungin nuoret, jotka pelkäsivät valinnan osuvan heidän kohdalleen? Entä minun sisareni, joka tuli valituksi? Entä minun perheeni?”

Emel teki liikkeen kuin tarttuakseen Eliseä kädestä, mutta ei lopulta uskaltanut, vaan vetäytyi takaisin ovensuuhun.

”Kevätlahjaa kohdellaan kuin arvovaltaista vierasta”, Ingrid totesi rauhallisesti. ”Varmasti itse näit saman kuin lehdet ovat kirjoittaneet. Tytöllä ei ole palatsissa hätäpäivää. Kuninkaan on tehtävä valintansa pelastaakseen Seresmaan nälkäkuolemalta ja paleltumiselta, vaikka se tarkoittaa Luoman vahvistuvan. Magiaan on vastattava magialla.”

Elisen teki mieli puhista ja kiukutella, mutta Ingridin edessä häntä alkoi jännittää aivan eri tavalla kuin aiemmin velho Luoman kohdatessaan. Ingrid oli taatusti pettynyt hänen käytökseensä ja siihen, miten Marras oli kertonut hänen esiintyneen kuninkaallisten edessä.

Marras oli kääntynyt takaisin huoneessa olijoita kohti. ”Luomalla on yliote Seresmaasta, eikä se katoa kevätlahjan myötä, muuttaa vain muotoaan. Ei sillä, että siihen päätökseen kukaan voisi enää vaikuttaa.”

”Siksi sinun on aika puuttua peliin. Olen jo vuosia polttanut itseäni loppuun loitsujeni vuoksi. Tämän talven kumoamiseen minulla ei ole keinoja, saati voimia. Sinulla on kekseliäisyyttä, aivan toisenlaista luovuutta kuin vanhan koulukunnan magiaan vihkiytyneillä”, Ingrid saarnasi.

Marras tuijotti naista kiukkuisesti, muttei sanonut enää mitään. Ingrid huokaisi ja siirsi sitten katseensa Eliseen ja Emeliin.

”Teidän on aika mennä lepäämään. Odotan molempien osallistuvan huomenna talon töihin tavalliseen tapaan”, noita sanoi ja lähetti heidät yläkertaan.

Elise oli kiitollinen, että pääsi pois salista. Hän ei ollut uskonut palaavansa Ingridin taloon, mutta silti omaan sänkyyn pääseminen sai helpotuksen valahtamaan lämpimänä hänen kehonsa läpi. Oli lohdullista tietää, että yön yli hän olisi turvassa.

Tyttö lupasi palauttaa Emelille pojan vaatteet ja pahoitteli, että oli hukannut lakin palatsiin. Emel ei ollut pahoilla mielin vaatteistaan, mutta toivotti Eliselle hyvää yötä silti hieman lannistuneena. Elise riisuutui makuusopissaan ja vaihtoi ylleen lainaksi saadun valkean yöpaidan. Kun hän istui sängyn laidalle purkamaan kampaustaan, sormet olivat kankeat ja pienikin suortuvien siirtäminen tuntui vihlovana tukistuksena päänahassa. Tyttö päätti jättää kampauksen purkamisen aamuun ja hautautui peitteiden alle.

Silmänsä suljettuaan Elise joutui hakemaan jälleen muistikuviaan palatsin tapahtumista. Sisaren vuoksi hän oli lähtenyt. Saagaa hän oli etsinyt. Mutta Saaga halusi tätä. Saaga halusi selvitä omin voimin.

Tyttö muisti toiveensa, jonka jälkeen Luoma oli kadonnut. Sumuiset ajatukset tuntuivat olevan hinta siitä, mitä hän oli yrittänyt tehdä saadakseen Luoman perääntymään. Magian voimakkuus sai Elisen värisemään. Olisiko hän varomattomuuttaan voinut tehdä jotakin pahempaa? Menettää muistinsa kokonaan? Kadottaa jokaisen ajatuksen Saagasta?

Saaga ei halua apua. Ajatus tukki Elisen kurkun ja sai silmät vettymään. Mitä hän nyt tekisi? Mitä varten hän oli tehnyt tämän matkan, huolehtinut, kiirehtinyt, surrut?

Ingrid oli kehottanut Eliseä hyväksymään tilanteen. Etsimään uuden roolin, jonkin muun kuin pelastajan tehtävän. Elise oli silloin käsittänyt asian niin, että Ingridin mielestä asialle ei ollut tehtävissä mitään, eikä tulisi yrittääkään. Tyttö oli itsepäisesti vannonut itselleen, että jatkaisi aloittamallaan polulla.

Mitä hän tekisi nyt?

Uni ei tullut. Elise mietti, olivatko Ingrid ja Marras jääneet yhä riitelemään. Tyttö ei voinut uskoa, että Ingrid oli kevätlahjojen kannattaja. Myös Marras oli käyttäytynyt aina kuin kevätlahjan ratkaisua ei pitäisi kritisoida, mutta nyt Elise ei ollut enää aivan varma, mitä mieltä mies viileän suhtautumisensa takana aidosti oli.

Marras kuulosti lähinnä pakoilevan omia velvollisuuksiaan. Tai velvollisuuksia, joita Ingrid halusi miehellä olevan. Kuningaskin halusi hänen auttavan.

Portaista kuului askelia. Elise nousi istumaan ja odotti, mutta kolina etääntyi. Joku oli menossa alakertaan.

Tyttö pujahti pois peitteiden alta ja kipitti pimeässä portaikkoon, missä valot vielä loistivat seinälampuissa. Hän harppoi alas oma raskas hengitys korvissa soiden. Ovesta tulvahtava kylmä ilma pisteli paljaita jalkoja, kun tyttö seisahtui alimmalle askelmalle ja ehti juuri nähdä velhon viitanliepeen katoavan yöhön ennen oven sulkeutumista.