Pakkaslaulu

❄❄❄

21. luku: Vaara

Sali säkenöi yhä, vaikka juhlavieraat olivat jähmettyneet yllättävän vieraan edessä ja muodostaneet keskelleen käytävän salin poikki. Kuninkaan kasvot olivat vakavoituneet ja prinsessa Helga oli ottanut askeleen lähemmäs aition laitaa kuin asettuakseen isänsä eteen. Elise puristi olkalaukkunsa hihnaa ja etsi katseellaan Marrasta, mutta ei erottanut tätä ihmisten joukosta.

”Kutsuni lienee kadonnut matkalla”, saapunut vieras puhui ja kumarsi pienesti päätään kuninkaalle. Hänen kasvonsa olivat kalpeat magian ponnistusten jäljiltä. ”Odotin kovasti pääseväni tapaamaan luvatun kevätlahjan.”

”Tapaamisenne oli määrä koittaa sovitussa kevätjuhlassa aivan pian”, prinsessa Helga julisti kuuluvasti. Salin seinustalla odottaneet vartijat olivat ryhmittyneet kuninkaallisten lähelle ja lähes peittivät kuninkaan näkyvistä. Sillä hetkellä Elise ymmärsi katselevansa ensimmäistä kertaa velho Luomaa.

Mies oli tukevarakenteinen, eikä lähellekään niin pitkä kuin Marras. Hänen kasvonsa olivat vahamaiset, leuassa lyhyt ja siisti parta. Velhon katse oli tiiviisti salin etuosassa, kuninkaallisissa ja Saagassa.

Tyttö muisti fenrin, joka varjo oli tappanut. Elise oli kuvitellut Luoman mielessään pimeydeksi, jonka he olivat kohdanneet Marraksen kanssa Savulehdossa. Mitään niin pelottavaa miehessä ei kuitenkaan ulkoisesti ollut, ellei laskettu hänen toisen silmänsä liikkumattomuutta ja miehen tapaa seistä väkijoukon edessä kuin olisi itse kuningas.

Elise vapisi. Hänen katseensa poukkoili Saagan ja Luoman välillä. Sisar ei ollut ehtinyt istumaan, vaan hän katseli velhoa silmät suurina ja suu tiukkana viivana. Vielä ei ollut aika, mutta Luoma oli silti saapunut kruununpäivän juhlallisuuksiin Saagan vuoksi. Eikä Saaga käsittänyt vaaraa, vaan haaveili voivansa asettaa ehtoja tehtävälleen. Elise puristi kätensä nyrkkiin ja teki päätöksensä.

Tyttö marssi jalat täristen keskelle salia ja asettui seisomaan niin, että kohtasi Luoman kasvokkain. Selän taakse jäivät kuninkaalliset sekä Saaga, eikä hän voinut nähdä heidän ilmeitään, mutta kuuli ympäröivän väen henkäisevän. Luoma kohotti kohteliaasti kulmiaan.

”Pyydän sinua säästämään sisareni”, Elise sanoi ääni kimeänä ja kohotti leukaansa. Lakki oli pudonnut päästä ja jäänyt jonkin matkan päähän lattialle. Hiuksiin solmittu lettikruunu tuntui pysyvän koossa enää hyvin löyhästi.

”Olet ymmärtänyt jotakin väärin”, Luoma sanoi rauhallisesti ja asteli hitaasti lähes keskelle salia. ”Kevätlahja on kruunun tarjous, ei minun vaatimukseni.”

Elise nielaisi. Hän etsi kipinöivää magian tunnetta kehossaan ja jännitti nyrkkejään. ”Tiedän sen. Juuri siksi pyydänkin, että otat kevätlahjan vastaan niin, ettei häntä vahingoiteta. Ketään ei ole pakko satuttaa. Vastineeksi tarjoudun lahjaksi Saagan sijasta.”

Väkijoukossa kohahti. Prinsessa paheksui ja kysyi hoviväeltään, kuka saliin astellut tyttö oikein oli. Saaga huusi jotakin, mutta ei kai päässyt pois aitiosta, eikä Elise uskaltanut kääntää Luomalle selkäänsä.

”Ehdotuksesi ei noin vain onnistu, mutta voisi olla valan rajojen hyväksyttävissä”, Luoma huomautti, mutta tarkasteli Eliseä kiinnostuneena ja selvästi muisteli, mitä tyttö oli itsestään paljastanut. Lähempää miehen toinen, liikkumaton harmaa silmä oli karmiva. ”Sisaresi vuoksiko tarjoat itseäsi? Pelastaaksesi hänet? Miksi ottaisin sinut?”

”Minussa on taikuutta, jonka kaltaista et ole ennen nähnyt.” Se ei luultavasti ollut totta, mutta Elise varoi kääntämästä katsettaan ja paljastamasta epävarmuuttaan. Luoma peitti taitavasti yllättyneisyytensä pelkkään kulmien kohotteluun, mutta kiinnostuksen pilke oli syttynyt miehen eloisaan silmään ja hartioiden jäykkä asento muuttui.

”Oletko kokeillut magiasi rajoja? Mitä voit saada aikaan?” Luoma kysyi lähes lempeästi kuin puhuisi lapselle.

Tukahduttava paino tuntui kuristavan rintakehää. Elise vetäisi hätäisesti henkeä. Hänen pitäisi toivoa jotakin, näyttää Luomalle maistiainen siitä, mitä hän osasi. Tyttö oli varma, että Luoma loitsisi vielä testatakseen häntä.

Tyttö ei ehtinyt tehdä elettäkään, kun salin pääovilta saapuvat sotilaat asettuivat Luoman ympärille keihäineen. Kenties velho oli onnistunut viivyttämään heitä saapuessaan tai kuninkaan oli vasta saanut kutsuttua huomaamatta apuvoimia. Prinsessa Helga puhui uudelleen, kun sotilaat ajoivat Luoman perääntymään takaisin salin päätyyn.

”Kruununpäivän juhlallisuudet on järjestetty kunnioitetun isäni valtaannousun juhlimiseksi. Te ette valitettavasti ole tervetullut.” Prinsessan silmissä kipinöi. Luoma ei siitä kuitenkaan hätkähtänyt.

”Tytön ulostulo on mielenkiintoinen. Onko tarjouksenne kevätlahjasta muuttunut?”

”Tapaatte lahjanne kevätjuhlassa. Tämä tyttö ei puhu hovin puolesta.”

Luoman suupieli nyki, mutta hän kohotti kätensä pystyyn kuin antautumisen merkiksi.

”Hyvä on”, hän sanoi, mutta päästi pelkällä kämmenten liikkeellä tuulen jälleen puhaltamaan saliin.

Juhlaväki huusi. Puhuri kävi niin kovana, että se tempoi iltapukujen helmoja ja kiskoi sivupöydillä olevat juomalasit lattialle. Elise kohotti kädet vaistomaisesti kasvojen eteen ja nojasi tuulta vasten pysyäkseen pystyssä. Hän oli kaatua tuulen seisahtuessa täysin yllättäen.

Marras oli saapunut hänen vierelleen, tummat hihat repaleisina lepattaen. Magian vastustamisen oli täytynyt repiä kangasta rikki, eikä Elise kestänyt ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos sama voima olisi osunut ihoon.

Magian katku täytti huoneen ja pisti nenää. Salin toisessa päässä Luoma hieroi rannettaan kuin siihen olisi tehnyt kipeää ja näytti vetävän sisäänsä syviä henkäyksiä. Ryhdikäs asento oli vaihtunut etukumaraan. Sotilaat keräsivät ripeästi rivinsä kasaan ja ajoivat miestä perääntymään.

Juhlavieraat vetäytyivät kiireen vilkkaa salin reunoille ja kohti ovia. Sotilaat saattoivat kuninkaan pois takana olevan oven kautta. Elise uskalsi viimein etsiä katseellaan Saagaa, mutta sisar ja palvelijat olivat kadonneet. Myös prinsessa Helgaa pyydettiin poistumaan, mutta nainen ei suostunut palvelusväkensä pyyntöön.

”Mene, Luoma”, Marras korotti äänensä juhlaväen hädän yli. ”Et varautunut siihen, että joku täällä on valmis vastaamaan haastamaasi riitaan.”

Luoman kasvoilta ei voinut lukea mitään. Elise käänsi katseensa Marrakseen, jonka posket punoittivat ja joka edelleen piti tiiviisti silmällä toista velhoa. Sekasorto ympärillä sai korvat soimaan. Tyttö halusi tarrata Marraksen käteen, pyytää tätä hakemaan kanssaan Saagan ja auttamaan heidät pakoon, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään.

Mene, Elise toisti pyynnön mielessään ja katsoi Luomaa suoraan silmiin. Älä muista Saagaa. Mene. Mene.

Aavemainen tuuli kutitti niskaa, mutta ei enää yltynyt aikaisemman kaltaiseksi myrskyksi. Elisen raajoja pisteli kuin puutumisen jäljiltä. Päähän sattui niin, että silmät oli suljettava ja yritettävä saada sekava aivosumu selkenemään.

Kun Elise seuraavan kerran suuntasi katseensa salin pääovia kohti, velho Luoma oli kadonnut.





Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös