20. luku: Sisar
Elise tuuppi itsensä ihmisten välistä kohti salin etuosaa ja unohti Marraksen. Hän tunnisti sisarensa välittömästi, vaikka Saagalla oli yllään vieras valkea puku, joka sai hänen tukkansa näyttämään tummemmalta ja toi ennen niin kalpeille kasvoille väriä. Saagan vieressä seisoi kaksi kauniisti puettua naista, jotka ohjasivat kevätlahjaa kohti kuninkaallisten koroketta.
Elisen ei tarvinnut huutaa, eikä hän ehkä olisi saanut ääntä ulos käheästä kurkustaan. Saaga huomasi hänet heti.
”Elise”, tyttö sanoi nimen ääneen ja astui pois aition luota. Hämmentynyt katse silmäili Eliseä päästä varpaisiin, mutta silloin Elise saavutti sisarensa ja tarttui tämän käsiin. Taputukset laantuivat, soittaja kumarsi ja perääntyi esityspaikaltaan. Saaga katsahti kuninkaallisia kohti ja supatti sitten nopeasti palvelijoille pyynnön viivyttää tilaisuutta hetken.
Toinen naisista auttoi heidät palvelijoiden ovesta käytävään. Elise ei tiennyt, mitä naiset sanoisivat kuninkaalle ja prinsessalle, mutta hän erotti musiikin alkavan uudelleen ja ihmisjoukossa heränneen puheensorinan laantuvan. He jäivät kahden hämärään vain palvelusväen tarjoilukärryt seuranaan seinän vierustalla.
Saaga tempaisi Elisen halaukseen ja rusensi tyttöä lujasti itseään vasten. Kyyneleet alkoivat poltella silmäkulmissa, kun Elise piti tiukasti kiinni sisarestaan ja veti sisäänsä tämän tuttua tuoksua.
”Mitä sinä täällä teet?” Saaga kysyi ihmeissään. Hän vetäytyi pois halauksesta ja silitteli pikkusiskonsa olkapäitä. Hymynpoikanen nousi kasvoille, kun hän katseli Elisen vaatteita. ”Kuinka oikein pääsit tänne?”
”Tulin hakemaan sinua”, Elise sanoi ja imi itseensä kaikkea Saagasta, tämän kaunista ulkomuotoa, tämän tuttua lämpöä ja silmien hämmästystä. Vaikka sisko oli puettu juhlavasti, läsnä olivat samat ilmeet, sama otsan rypistys ja tapa puhua kaikesta koreudesta huolimatta.
”Hakemaan minua? Minne?” Saagan hymy vavahti.
”Kotiin tietenkin”, Elise sanoi ja tarttui uudelleen siskonsa käsiin. ”Ennen kuin kuningas luovuttaa sinut kevätjuhlassa velho Luomalle. Olet vaarassa. Velho käyttää ihmislahjan vahvistaakseen voimiaan. Meidän on paettava, kun vielä ehdimme.”
Saaga näytti hämmentyneeltä, mutta sai itsensä kuriin nopeammin kuin Elise, joka oli alkanut täristä jännityksestä.
”En voi lähteä kotiin”, Saaga sanoi vakavana, kun he siirtyivät seinälamppujen kellertävän loimotuksen alle. Käytävän paksu matto vaimensi askelten äänet. ”Minut valittiin suorittamaan kevätlahjan tehtävä. Sitouduin maagiseen valaan. Ja tämä talven kirous on päätettävä.”
”Keksimme kyllä keinon. Autan sinut täältä pois, siksi tulin”, Elise selitti. Hän kertoi nopeasti Marraksen kanssa matkustamisesta ja asettumisestaan Ingridin luo sekä Emelin vaatteista, jotka oli pukenut ylleen mennäkseen miesvieraasta, kun iltapukua ei ollut saatavilla palatsiin pääsyä takaamaan. Hän päätti puheensa pyyntöön etsiä reitti ulos palatsista, mutta Saaga pudisti päätään.
”Elise, minä en halua lähteä.”
Se oli kuin isku vasten kasvoja. Elise otti askeleen taakse ja päästi irti siskonsa käsistä. Häntä kylmäsi kuin käytävällä olisi alkanut puhaltaa hyinen pohjoistuuli. Emeliltä lainatut vaatteet tuntuivat päällä huonoilta, kuin lapsi leikkisi aikuista, ja Eliseä alkoi nolottaa.
”Miten niin et halua?” hän kysyi kuiskaten.
”En halua palata Kehräkaupunkiin”, Saaga täsmensi. ”Tiedän kevätlahjan tehtävän olevan vaarallinen, kaikki juoruavat siitä. Tähän mennessä minun on kuitenkin tarvinnut vain edustaa. Tämä on tilaisuus saada ystäviä, verkostoitua. Olen sen jälkeen hyvin kiinnostava vaihtoehto oppilaaksi, mitä haluankin elämässäni valita.”
Elise ei osannut sanoa mitään. Saagan katseessa oli kaipausta, joka pisti sisintä, ja sisaren poskilla hehkui puna.
”Sinä et ehkä voi ymmärtää, mutta en halua asua pienessä kotikylässämme isän ja Malkan luona ikuisesti”, Saaga jatkoi. ”Yritimme koko perhe säästää kovasti, jotta sinä voisit jatkaa akatemiaan, mutta jo se oli vaikeaa. Minä joutuisin oppimaan isän ammatin ja jatkamaan siinä. Tiesin, etteivät he pystyisi auttamaan minua alkuun, jos kertoisin haluavani lähteä pääkaupunkiin.”
Elise ei ollut arvannut, että Saaga oli iloinen lähdöstään. Hän oli kuvitellut sisaren huolissaan, peloissaan, yksin. Nyt vaikutti kuitenkin siltä, ettei Saaga ollut tuntenut mitään sen kaltaista. Eikä hän ollut muistellut Eliseä, kuten Elise oli muistellut häntä.
”Karhe uhkasi valita sinut kevätlahjaksi sen jälkeen, kun isä ei totellut hänen käskyään”, Saaga kertoi. ”Minä tarjouduin tilallesi. Tämä oli mahdollisuuteni päästä kotoa. Aion selvitä kevätlahjan tehtävästä, ja sen jälkeen kuninkaan täytyy taata vapauteni. Se on minun ehtoni, että suoritan tehtäväni.”
”Mutta…” Elise ei tiennyt, mitä sanoa. Saaga oli pelastanut hänet ilmoittautumalla vapaaehtoiseksi. Sisar ei vain tuntunut ymmärtävän, että muut tunsivat velho Luoman pahuuden. Kyse ei ollut kunniatehtävästä tai magian oppimisesta Luoman alaisuudessa. Marras oli puhunut valitun olevan uhrilahja, pelkkää ravintoa magian voimien kasvattamiseksi. ”Kuningas ei voi tehdä mitään, jos Luoma saa sinut. Velho ei säästä sinua ja mistä tiedämme, purkaako hän kirouksen. Hän… Marras sanoo, että Luoma tappaa sinut tullakseen voimakkaammaksi.”
Saaga sulki hetkeksi silmänsä. Kun hän avasi ne, hän vältti Elisen katsetta. ”Siksi minun on yritettävä vaikuttaa kuninkaaseen.”
Elise ei uskonut, että kuningas voisi sopia Luoman kanssa loiventavia ehtoja kevätlahjan antoon. Koko sopimuksen idea oli Luoman vallanhalun suuruus, johon vastaamalla valtakunta saisi jälleen keväänsä. Tätä Marras kai oli tarkoittanut: Elise ei ymmärtänyt magiaa, eikä siksi voinut käsittää, miten vakavaan asiaan yritti puuttua. Mutta kuolemanvaaran hän käsitti. Miksei Saaga ymmärtänyt?
Ellei Saaga sitten ollut aluksi luullut toisin. Nyt kuulemiensa juorujen perusteella sisko oli varmasti käsittänyt syöksyneensä suoraan vaaraan, josta ei enää ollut paluuta. Elise ei saanut tilaisuutta kysyä.
Palvelusväen ovi avattiin ja salin äänet kantautuivat jälleen kovina käytävään. Toinen Saagaa saattaneista naisista puhui kiihtyneesti ja pyysi arvoisaa kevätlahjaa palaamaan saliin. Saaga suoristi ryhtinsä ja nyökkäsi arvokkaasti. Sitten hän kääntyi takaisin Elisen puoleen.
”Kunpa olisin tiennyt, että saattaisit tehdä jotakin tällaista. Minun olisi pitänyt sanoa sinulle, että olen kunnossa”, Saaga suri ja puristi valkean pukunsa kangasta sormissaan. Ahdistus oli tukkinut Elisen kurkun, eikä hän keksinyt sanoja, joilla olisi kääntänyt sisaren pään. Hän ei ollut puhunut omista magian kyvyistään tai peloistaan mitään.
”Anna minun auttaa”, Elise pyysi ääni tukahtuneena. Hänen mielestään pako oli edelleen ainoa vaihtoehto.
”Pysy turvassa. Älä mitään näin hurjapäistä.”
”Entä sinä? Entä, jos et onnistu?”
”Minähän sanoin lähtiessäni, että selviän kuninkaasta. Selviän mistä vain”, Saaga lupasi ja vilkuili palvelijan suuntaan. ”Nyt meidän on mentävä. Olemme viivytelleet jo liikaa.”
Saaga tarttui Elisen turtaan käteen ja saattoi tytön takaisin juhlasaliin. Yhteinen aika oli ollut aivan liian lyhyt, eikä Elise voinut ymmärtää, miksi Saaga tuntui haluavan hänestä eroon niin nopeasti. Valojen kirkkaus sai tytön siristelemään silmiään. Uteliaat kasvot katselivat heitä joka puolelta ja puheensorina vain yltyi.
”Olet rakas”, Saaga sanoi ennen kuin antautui palvelijoiden vietäväksi ja asteli aitioon esiteltäväksi. Taputukset alkoivat jo ennen kuin kukaan ehti puhua. Kuningas pysyi tuolissaan, mutta prinsessa Helga nousi ylös ottamaan Saagan vastaan.
Elise hivuttautui salin seinän viereen ja käänsi katseensa pois kuninkaallisten korokkeelta. Hänen sisällään velloi pettymys, vaikka hän oli saanut juuri sen minkä halusi: hän oli tavannut Saagan ja saanut puhua tälle.
Mutta Saaga ei halunnut tulla pelastetuksi.
Ennen kuin prinsessa Helga ehti puhua, salin valtavista ovista puhalsi sisään epäluonnollisen vahva tuuli, joka vavisutti verhoja ja kristallikruunua. Ihmiset kääntyivät katsomaan taakseen ja väistivät pois tieltä, kun huoneeseen asteli vanhempi herrasmies tummassa viitassaan, lumihiutaleita harteillaan ja hopeaisessa tukassaan.
Mies tervehti kuninkaallisia kohottamalla hieman kättään ja saaden lumen kieppumaan ilmassa. Hänen katseensa tavoitti pian Saagan, ja hän hymyili.