19. luku: Vastaanotto
Pimeys valtasi Solarian, kun ilta laskeutui kaupunkiin. Pienet valot tuikkivat läpi kaupungin ja opastivat Elisen lumisten teiden poikki kohti vilkasta keskustaa.
Palatsin valtavat kupolit kohosivat keskusaukion toisella laidalla. Hevosvetoisia vaunuja matkasi lumisen tien poikki porteille ja sieltä laajalle pihamaalle, jolle oli aseteltu komeita jääveistoksia. Elisen oli vaikea hengittää, mitä lähemmäs hän portteja asteli. Palatsi koostui useasta osasta, eikä rakennelman kokoa voinut aukiolta asti millään tavoittaa.
Elise kaivoi kutsun esiin ja puristi sitä jähmeissä sormissaan. Portilla hänen kohtalonsa ratkeaisi.
Vastaanottajana toimi lyhyt nainen, joka hytisi vilusta värikkään talvipukunsa alla, mutta hymyili vaunuissa istuville vieraille kutsukortin nähdessään. Hän kohotti kulmiaan huomatessaan Elisen saapuvan jalkaisin ja tervehti ääni värähtäen. Elise ojensi kutsun ja päätti olla puhumatta, koska pelkäsi paljastavansa itsensä.
Nainen vilkaisi kutsusta Eliseen ja taas takaisin. Selvästi hän halusi kysyä jotakin, mutta vartiossa oleva, viiksekäs mies hoputti häntä ottamaan seuraavat vieraat vastaan. Elise sai kutsukorttinsa takaisin kumarrusten kera, ja tyttö kiitti onneaan siitä, että kreivin vaunut olivat vieneet vastaanottajien täyden huomion. Hän kumarsi itse päätään ja paineli melkein juoksujalkaa pihamaan halki.
Leveät portaat oli puhdistettu lumessa ja niiden päässä seisoi kuninkaan palvelusväkeä talvisissa uniformuissaan. Elise saavutti edellä saapuneet ja piti hieman väliä pariskuntaan, joka nousi portaita hitaalla tahdilla.
Ovensuussa kutsukortti oli esitettävä uudelleen. Elise yllätti itsensä toivomasta, että miesten puku kätkisi hänet tarpeeksi hyvin, ja yritti perua ajatuksensa kuin voisi kieltämällä keskeyttää toiveensa mahdolliset maagiset vaikutukset.
Ovella seisova vanha mies oli vitsikkäällä tuulella. Hän toivotti jokaisen vieraan tervetulleeksi ja jutusteli mukavia, jos tunnisti arvovaltaiset henkilöt entuudestaan. Elisen kohdalla hän naurahti lämpimästi ja tutkaili tytön kasvoja tarkkaan.
”Olet pulassa”, mies tokaisi ja nauroi sitten entistä mahtavammin Elisen hölmistyneelle ilmeelle. ”Pakkanen kiristyy yöksi. Turkikset täällä tarvitaan kotimatkalle.”
Elise nyki lainatun takin helmaa. ”Tämä on lämpimämpi miltä näyttää.”
Mies katseli häntä vielä päästä varpaisiin, tuli ilmeisesti siihen johtopäätökseen, että hän oli magian käyttäjä tai taitava oppipoika ja nyökäytti häntä astelemaan sisälle. ”Kätevää loitsimista.”
Kutsukortti ojennettiin takaisin. Koko kehoa poltteli hetken jännityksestä, mutta kun mitään pahaa ei tapahtunut, Elise antoi hartioidensa laskeutua ja marssi ovista ripein askelin.
Sisällä lämmin ilma tuntui poskilla pehmeältä kirpeän pakkasen jälkeen. Elise huomasi vieraiden katseiden pysähtyvän hänessä, kulmien kohoavan, jonkun nostavan käden suun eteen peittämään tirskahduksen, mutta kukaan ei pysäyttänyt häntä tai vaatinut puheilleen.
Sivuhuoneessa vieraat pysähtyivät jättämään pois ulkovaatteitaan, mutta Elise ei ollut halukas luopumaan omistaan, vaan hän jatkoi matkaa peremmälle palatsiin. Kädessä ollut kutsu oli kadonnut tai sitten hän ei muistanut sulloneensa sitä laukkuunsa. Ei ollut aikaa tarkistaa asiaa. Palvelusväki ohjasi vieraat kultaa ja kimmellystä täynnä olevaan saliin.
Huonekalut oli siirretty tilan reunoille ja salin etuosassa pieni orkesteri soitti musiikkia. Vieraat parveilivat ikkunasyvennyksissä, kulkivat salin halki ryhmän luota toiselle tai pysähtyivät lepuuttamaan jalkojaan sohvaryhmän luokse. Katon rajassa seinää kiersi koristeellinen kohokuvio ja katto itsessään tuntui kohoavan valtavan kaukana korkeuksissa. Valtava kristallikruunu näytti leijailevan tyhjyydessä, kiinnittymättä mihinkään.
Vastaantulevat kasvot olivat vieraita. Elise etsi Saagan tummaa tukkaa päiden joukosta sydän pamppaillen, mutta sisarta ei näkynyt.
Tyttö ei liittynyt keskusteleviin seurueisiin, vaan hiippaili salin laidoilla ja tunsi olonsa täysin ulkopuoliseksi. Ympärillä kaikki oli kultaa, valkoista ja värikkäiden pukujen loistoa. Hänen katseensa vei orkesterin vasemmalla puolella oleva aitio, jonka ympärillä palvelijat parveilivat. Kaksi korkeaselkäistä tuolia oli asetettu korokkeelle kuninkaallisia odottamaan. Kolmas tuoli takavasemmalla oli vailla koristuksia, mutta samoin tavoin näytillä, erillään juhlahumusta.
”Tarjoilkaapa lisää juomaa”, käski terävä naisääni ja pitkävartinen lasi ojennettiin väkisin Elisen käsiin. Lasin pohjalla näkyvää kultahilettä katsellessaan Elise tajusi, että punaisiin pukeutunut rouva ja hänen puolisonsa olettivat hänen kuuluvan palvelusväkeen. Nainen silmäili hänen lakkiaan ja nyrpisti nenäänsä.
”Pieni hetki”, Elise sai sanotuksi ja poistui kiireen vilkkaa salin toiselle laidalle. Lasin hän laski ikkunasyvennykseen ja piti päänsä painuksissa poskien hehkuessa polttavan kuumina. Esillä oleminen teki kaikesta vain kamalampaa, vaikka sisäänpääsy olikin sujunut hyvin. Hän tunsi katseet, naurut ja oman epävarman etenemisensä, joka kertoi, miten eksyksissä hän oli. Tytön olisi tehnyt mieli kätkeytyä verhojen taa, mutta salin vahtiminen piilosta olisi ollut hankalaa.
”Mitä sinulla on ylläsi?”
Kysymys tuhahdettiin ulos niin turhautuneena, että Elise oli jo valmis juoksemaan karkuun. Kun hän kohtasi Marraksen katseen, oli kuitenkin liian myöhäistä. Marras itse oli tummissa arkivaatteissa, jotka olisivat menneet juhlapuvustakin hartioilla olevan matkaviitan ja sen kultaisten riimukuvioiden ansiosta. Hän kohosi Elisen edessä pitkänä, vaalean tukan lyhyimmät suortuvat toiselta puolelta päätä kuin tuulen jäljiltä pystyssä.
Elise nielaisi ja sai äänensä takaisin. ”Lainasin vaatteet Emeliltä.”
Marras voihkaisi hiljaa ja tarttui Elisen käsivarteen siirtääkseen hänet sivuun katseilta.
”Sinähän et aikonut tulla”, Elise jatkoi hämillään ja yritti käsittää, miten Marras oli päässyt sisään. Velho taisi olla tarpeeksi kuuluisa, että pääsisi palatsiin ilman kutsuakin, eikä Elise ollut ottanut huomioon, että Marras muuttaisi mieltään osallistumisesta.
”En aikonutkaan”, Marras myönsi. ”Kunnes sinua ei kuulunut päivälliselle.”
Marras oli siis ollut Ingridin luona. Elise inhosi huonoa tuuriaan.
”Pyysin, ettei Emel sanoisi mitään.”
”Ei hän sinua tarkoituksella kavaltanut. Kun Ingrid oli käskyttämässä häntä yläkertaan sinua hakemaan, Emel ahdistui niin, ettei ollut vaikea saada hänestä totuutta ulos.”
”Miksi lähdit perääni?” Elise kysyi ja yritti nähdä velhon ohitse, ettei menettäisi tilaisuuttaan huomata Saaga.
Musiikki taukosi, eikä Marras ehtinyt vastata. Väki siirsi huomionsa salin etuosaan ja sohvilla istuskelijat nousivat seisomaan. Päätyovista asteli sisään kuninkaallinen perhe: vanha kuningas ja hänen tyttärensä. He olivat juhlapukeissa, kuningas laivastonsinisissä ja prinsessa mustissa. Vieraat kumarsivat päätään tai niiata niksauttivat heidän astellessaan aitioon.
Elise katseli tulijoita hämillään. Hän tunnisti kuninkaalliset sanomalehtien kuvista, mutta ei ollut koskaan kuvitellut näkevänsä heitä elävänä edessään. Marraksen painaessa päänsä Elise tajusi viime hetkellä tehdä samoin.
Kuningas asettui tuoliinsa hitaasti, hymy uurteisilla kasvoillaan. Hän oli raskasrakenteinen ja harmaantunut, eikä askel näyttänyt enää kovin keveältä, mutta juhlallisuudet olivat synnyttäneet silmiin ilon tuikkeen.
Prinsessa Helga näytti väsyneeltä, mutta istuutui sirommin ja suoraselkäisenä omaan tuoliinsa katselemaan juhlijoita. Hänenkin kasvoilleen oli jo ilmestynyt juonteita, jotka kertoivat korkeasta iästä. Helgan päätös jäädä naimattomaksi ja hyödyntää osaamisensa palatsin hallintotehtävissä oli aikoinaan ollut valtakuntaa järisyttävä uutinen. Elise oli kuullut huhuja, että hänen suklaanruskeita kutrejaan värjättiin tummilla väreillä harmaiden peittämiseksi.
Kuningas kohotti kätensä kuin pyytääkseen hiljaisuutta, vaikka kukaan salissa ei puhunut. Hän tervehti vieraitaan ja kehotti näitä nauttimaan kruununpäivän juhlista. Lyhyessä puheessaan hän lupasi illan sisältävän myös kunniavieraan, joka esiteltäisiin ensimmäisen esityksen jälkeen. Matala ääni kuului selkeänä salin perälle asti ja sai Elisen vavahtamaan. Vieraat taputtivat käsiään puheen päätteeksi.
Kuninkaan kehotuksesta musiikki alkoi soida jälleen, ja Elisen katse siirtyi viulua soittavaan naiseen, joka liikkui aistikkaasti musiikkinsa tahdissa aloittaessaan kappaleen. Marras tarttui Elisen olkapäähän, kun väki alkoi pakkautua keskemmälle salia. He vaihtoivat paikkaa pois innokkaimpien katselijoiden tieltä.
Elise yritti nähdä Marraksen kasvot, eikä suostunut poistumaan salista. Soittajat jäivät selän taakse. Velho silmäili väkeä kohdistamatta katsetta kehenkään kovin pitkäksi aikaa.
”Mennään, ennen kuin joku pyrkii puheilleni näissä kissanristiäisissä”, Marras sanoi niin hiljaa, että Elise epäili, kuuliko oikein.
”Tulin Saagan vuoksi. En lähde ennen kuin tapaan hänet”, Elise supatti niin lujaa kuin musiikin yli uskalsi. Salin valot hohtivat Marraksen tummista silmistä, mutta hänen suunsa vain puristui tiukaksi viivaksi, eikä hän sanonut mitään.
Elise nielaisi ja painoi katseensa. Marras voisi paljastaa hänet kaikille. Raahata hänet ulos magian keinoin.
Mutta ei velho tekisi mitään sellaista. Ei Marras vaikuttanut olevan paikalla kiukkuisena, enemmänkin levottomana. Elisen huulille oli nousemassa uudelleen sama kysymys kuin aikaisemmin. Miksi Marras oli tullut häntä etsimään?
Kun Elise kohotti katseensa miehen rintakehästä, hän huomasi Marraksen katsovan jonnekin hänen taakseen, kasvoillaan vakava ilme. Kulmat olivat kohonneet, poskilla aiemmin näkynyt punoitus laskenut. Elise kääntyi katsomaan samaan suuntaan ja värähti tuntiessaan Marraksen kuiskauksen korvassaan.
”Tuolla.”
Katse haki paikkaa hetken. Musiikki taukosi. Taputukset täyttivät salin ja tummatukkainen hahmo asteli valkeassa asussaan aition taakse.
Elise ei tarvinnut kehotusta. Hän lähti luovimaan väkijoukon läpi kohti Saagaa, sydän rinnassa hakaten, paniikki puristaen kurkkua. Jostakin syystä tyttö oli varma, että kadottaessaan näköyhteyden hän hukkaisi Saagan ikiajoiksi.