PAKKASLAULU

18. luku: Puku

Seuraavana iltapäivänä Elise löysi itsensä jälleen Sinisestä salista Ingridin seurasta. Noita pyysi lupaa tutkia hänen mieltään, kuten Marras oli aiemmin maininnut. Ajatus pelotti tyttöä. Hän ei ollut ollenkaan varma, halusiko päästää ketään päänsä sisään, varsinkaan kun tämä joku osasi magiaa.

Ingrid istui omassa korkeaselkäisessä tuolissaan ja Elise oli kiikuttanut yläkertaan itselleen jakkaran. He istuivat vastakkain ja Ingrid kertoi suunnitelmastaan, mutta sanat tuntuivat vaikeilta ymmärtää, eikä Elise jännitykseltään pystynyt kunnolla keskittymään yksityiskohtiin. Vaikutti kuitenkin siltä, että mitä pidemmälle noita pääsi selvityksessään sitä enemmän hän odotti Elisen jo suostuneen.

”Kestääkö tutkimus kauan?” Elise kysyi varovasti.

”Muutaman minuutin. En usko, että minun tarvitsee kosketella mieltäsi kovin pitkään, enkä halua aiheuttaa vahinkoa”, Ingrid sanoi. Elise värähti.

”Sattuuko se?” hän varmisti ja puri huultaan. Ingrid pudisti päätään.

”Et edes huomaa, mitä teen.”

Ingrid kumartui eteenpäin ja ojensi kätensä koskettaakseen Elisen ohimoita pehmeästi. Elise sulki silmänsä ja jännitti niin, että hartiat olivat nousta korviin, mutta Ingrid pyysi häntä rentoutumaan ja avaamaan silmänsä. Niinpä Elise kohtasi naisen katseen ja tuijotti tämän hailakansinisiä silmiä, huomasi niiden nähneen maailmaa ja magiaa, ja odotti seuraavaksi tapahtuvaa hetkeä.

Ingridin silmät tuntuivat imevän hänet itseensä ja hetken kuluttua Elisen oli mahdotonta nähdä mitään. Sinisyys muuttui tummemmaksi ja tummemmaksi, hänen ajatuksensa ei kulkenut, hän ei osannut edes kunnolla pelätä. Hän tunsi käsiensä vapinan, kun keho reagoi, vaikka mieli ei enää osannutkaan. Hän haipui kohti pimeää.

Ei ääniä, ei valoa, ei lämpöä tai kylmyyttä. Aistit katosivat, kun huone ympäriltä haipui hämärään.

Ei mennyttä, ei tulevaa, vain nykyinen. Jollakin tapaa tietäen, että itse oli, vaikka kehoa tai maailmaa ei enää ollutkaan.

Pois. Täältä on päästävä pois.

Ajatus ei tuntunut omalta. Ajantaju hävisi.

Elise avasi silmänsä hämmentyneenä ja yritti pysyä tuolillaan, kun maailma ympärillä keinui. Ingrid oli vetäytynyt taaksepäin ja laskenut kädet syliinsä.

”Meillä on paljon puhuttavaa”, noita sanoi vakavana.

Ingrid kertoi kulkeneensa pimeydessä. Aluksi hän oli ollut varma, että oli sulkenut silmänsä, mutta ymmärsi pian, että mielen perukoilla hän ei voinutkaan nähdä mitään. Ingrid kertoi kurkistaneensa muutamaan mieleen tutkimustyönsä myötä. Hän oli aina nähnyt värejä, kipinöitä, jotakin erikoista. Jokaisella oli erilainen mielensä maisema.

Mutta Elisellä oli ollut vain pimeyttä.

Ingrid kertoi pohtineensa tytön olevan kuitenkin ajattelevainen ja kekseliäs ja oppineen magiansa hallintaa harjoitusta saatuaan. Ei voinut olla mahdollista, ettei Ingrid näkisi mitään. Noita oli kokeillut kyvyillään rajoja, joissa liikkua. Hän oli kuvitellut itsensä seisomassa pimeydessä ja kohottamassa kätensä ympärilleen kuin seiniä etsien.

Kipinät olivat syttyneet jossakin edessä ja häikäisseet häntä. Ingrid oli katsellut niiden tanssia, kunnes kipinät hiipuivat ja ilmaantuivat hänen vasemmalle puolelleen. Hetken päästä ne katosivat, kun hän yritti kurkottaa niitä kohti ja ilmaantuivat kauempana pimeydessä.

”Mielesi on muodostanut vahvat rajat magialle ja piilottanut sen kätköihinsä. Miksi? Suojellakseen sinua? Pysyäkseen piilossa? Tuhotakseen mieltäsi vai ollakseen avuksi?” Ingrid pohti. Elise yritti pitää hengityksensä rytmin tasaisena, vaikka jokainen sana tuntui iskevän uuteen kipeään kohtaan kehossa.

Ingrid kertoi pyrkineensä lähemmäs magian lähdettä. Hän oli edennyt hitaasti, saartanut sitä toiselta puolelta, sitten toiselta ja seurannut kipinäpolkua mielen läpi.

Sitten pimeys oli alkanut tiivistyä.

Magia oli huomannut, että sitä uhattiin. Korvissa soi ja surisi. Ingrid oli kääntynyt ympäri, mutta kipinät olivat kadonneet. Magia oli piilottanut itsensä ja yritti häätää noidan ulos. Elisen päähän sattui Ingridin kuvaillessa kokemaansa särkyä. Noita oli koonnut voimansa ja yrittänyt pysäyttää hyökkäyksen. Hän ei ollut kyennyt vastustamaan pimeyttä.

Voima oli painanut häntä kasaan, rutistanut hänen rintakehäänsä. Hän tuskin oli saanut henkeä.

Pimeys oli sokaissut hänet. Lähes vienyt hänet mukanaan.

”Sisälläsi oleva magia on voimakasta ja sillä on oma tahtonsa”, Ingrid sanoi. ”En osaa sanoa, miksi se vastusti minua niin lujasti.”

”Voiko se tarkoittaa jonkinlaista magian sairautta?” Elise kuiskasi.

”En usko. Sen merkit olisivat toisenlaisia. On mahdollista, että joku on asettanut magiaa sinuun väkisin, jolloin voima toimii epätavallisesti.”

”En ole tavannut ketään magian osaajaa aiemmin henkilökohtaisesti.” Elise muisti Saagan lähdön ja sen hetken, jolloin oli tunnistanut Marraksen sanomalehtikuvista ja Kehräkaupunkilaisten kertomuksista. Velho oli hevosensa selässä näyttänyt yli-ihmiseltä, kaikkivoivalta, johtajalta. Sellaisiksi Elise oli taikuutta ymmärtävät myös ajatellut. Nyt hän ei ollut enää ollenkaan varma, mitä mieltä oli.

Ingrid ei kommentoinut enempää, muikisti vain hieman suutaan ja katseli Eliseä mietteliäänä.

He ryhtyivät harjoittelemaan jälleen voiman tukahduttamista, mutta Elise ei saanut aikaan pienintäkään loitsua. Keskittymisharjoitus sujui vain vähän paremmin tytön pitäessä silmiään kiinni ja tasatessa hengityksensä, jolloin Ingrid kuvitteli hänen rauhoittaneen mielensä, vaikka todellisuudessa Elisestä tuntui, että päässä surisi korviahuumaavasti. Lopulta Ingrid armahti tytön ja totesi, että harjoittelu jatkuisi jälleen seuraavana päivänä.

Elise tarjoutui saattamaan Ingridin alakertaan tai makuuhuoneeseensa, mutta noita tarttui kävelykeppiinsä ja kieltäytyi avusta. Elise ei uskaltanut ryhtyä perumaan harjoitusiltoja, vaikka tiesi kruununpäivän vastaanoton lähestyvän ja viimeistään silloin paljastuvansa, kun ei olisikaan Sinisessä salissa Ingridin kutsumaan kellonaikaan.

Jos hän onnistuisi pääsemään palatsiin, löytäisikö hän Saagan? Ja mikäli löytäisi, lähtisivätkö he yhdessä pakomatkalle, kohti kotia? Voisivatko he palata Kehräkaupunkiin vai olisiko turvallisempaa piileskellä muualla?

Joka tapauksessa lyhyt elo Ingridin ja Emelin luona olisi jäämässä taakse. Tuntui siltä, että pitäisi kiittää. Ingridin tekemä tutkimus oli kuitenkin tehnyt olon niin hauraaksi, ettei Elise oikein saanut sanaa suustaan. Ingrid huomasi hänen empimisensä.

”Sinun taitaa olla parasta vetäytyä yöpuulle aikaisin”, noita ehdotti.

”En ole varma, saanko unta”, Elise kertoi ja tarttui jakkaraan viedäkseen sen takaisin keittiöön. ”Kaiken sen jälkeen, mitä äsken kerroitte, en voi olla pohtimatta, mitä minulle on tapahtunut, millaista ensikosketustani magiaan en muista. Haluaisin niin kovasti puhua Saagan kanssa, että rintaan sattuu.”

”Sinun on aika hyväksyä sisaresi kohtalo. Kenties kevätjuhlan katselu ei ole sinulle hyväksi.”

Elisen henki salpautui. ”Ei. Miten tällaista voisi vain hyväksyä?”

Ingrid käveli ovelle ja Elise pitäytyi rauhallisessa tahdissa. Naisen askel keinahti hieman, kun hän otti tukea kävelykepistään edetessään.

”Olin itsekin aikanaan hyvin läheinen sisareni kanssa”, Ingrid kertoi katsomatta tyttöön. ”Hän valitsi toisenlaisen elämän, kun magia taas oli minun valintani. Tiemme erkanivat sen jälkeen.”

”Pitääkö magia teidät vieläkin erillänne? Ettekö siis tapaa toisianne?” Elise kysyi ymmällään.

”Kyse ei ole enää magiasta, kenties ei ollut silloin aikanaankaan. Olemme valinneet erilaiset elämänvalinnat, siinä kaikki”, Ingrid jatkoi ja huokaisi. ”Olen saanut elämääni nautintoa opettamisesta ja olen saanut johdattaa oppilaitani arvokkaaseen asemaan magian kautta. En ole kaivannut muuta.”

”Emel kertoi olevansa viimeinen oppilaasi.” Elise yritti esittää kysymyksensä varovaisesti olematta liian tunkeileva. ”Miksi päätit lopettaa opettamisen?”

Ingrid avasi oven, mutta ei astunut porrastasanteelle. ”Teen tilaa nuoremmille sukupolville. Koen jo antaneeni osani. Lisäksi uskon, että voin käyttää aikani sen jälkeen hyödyllisemmin. Magian tutkimuksen ala kaipaa yhä osaajia, ja minulla on omat projektini sen osalta, joita haluaisin edistää.”

”Olisit tutkija kuten Marras?”

”Marras on keskittyneempi magian kategorisointiin ja eri maailmojen magiaan. Oma tutkimukseni liittyy kyllä samalla tavoin voiman rajoihin ja kykyihin, mutta pääasiassa magian ja mielen yhteyteen. Miten paljon voimme saada aikaiseksi pelkkien ajatusten ja tahdonvoiman avulla, kun vastalahjan ehto on aina täytettävä.”

Keskustelu alkoi mennä Eliselle liian vaikeaselkoiseksi. Hän toivotti Ingridille hyvää yötä ja niiasi ennen kuin lähti jakkara sylissään portaisiin. Noita kuitenkin kutsui häntä vielä.

”Meillä jokaisella on oma roolimme, jonka tässä maailmassa täytämme. Joskus ne ovat valintoja, joskus meidät johdatetaan niitä kohti. Sisaresi tilanne sinun on opittava hyväksymään. Kenties voisit etsiä omaa paikkaasi tässä kaikessa ja löytää siitä rauhan.”

Ingrid seisoi yläpuolella selkä hieman kumarassa, mutta yhä vain vaikutusvaltaa uhkuen. Elise kiitti, mutta tunsi palasen nousevan kurkkuun painellessaan alakertaan. Saagan pelastaminen oli tuntunut ainoalta roolilta, jonka hän edes halusi ottaa.

Kruununpäivän aamu oli kirpeä ja kirkas. Elise auttoi Emeliä ripustamaan oveen kaupungilta ostetun havuseppeleen, johon Emel loitsi pieniä hohtavia kiteitä tulenkajossa pitämiensä pikkukivien ja kipinöiden avulla. Juhlapäivän kunniaksi monet putiikit olivat sulkeneet ovensa ja perheen viettivät aamupäivää ulkoillen ja kelkkoja perässään vetäen.

Ingridin sanat olivat vaivanneet Elisen mieltä, mutta eivät muuttaneet hänen päätöstään. Saaga olisi aina kevättä tärkeämpi. Yhdessä he voisivat yrittää keksiä toisen keinon talven kirouksen tuhoamiseksi. Juhlallisuudet olivat ehtineet herätelleet toivoa kansalaisten keskuudessa, mutta myös taistelutahtoa Elisessä.

Jos minun roolini olisi seistä sivussa, en olisi koskaan päässyt Solariaan asti.

Päivällinen syötäisiin tänään tavallista myöhemmin, eikä Kaisla tulisi tekemään tavallisia töitään. Illan hämärtyessä kutsuvieraat matkustaisivat palatsiin juhlimaan. Elisellä oli edessä pukeutumiskriisi.

Tytöllä oli hallussaan vain kaksi vaatekertaa, joita hän käytti vuorotellen. Toinen oli hänen omansa, toinen Kaislalta lainattu yksinkertainen puku, joka oli kuitenkin tarpeeksi siisti Ingridin talossa asuvalle nuorelle. Kumpikaan ei kelpaisi asuksi kuninkaalliselle vastaanotolle.

Tyttö oli katsellut sisään ompelimon ikkunoista ja hirvitellyt hintoja. Hän ei saisi pienillä tarinoillaan kasaan suurtakaan summaa, vaikka kirjoittaisi kokonaisen vuoden. Lisäksi ompelimot olivat jo pitkään pursuilleet tilauksia juhliin kutsutuilta, jotka halusivat ylleen uusinta uutta. Niinpä Elise oli vielä kerran ottanut omat pukunsa harkintaan ja päätynyt siihen, että ilman apua tuskin pääsisi sisään palatsin ovista.

Iltapäivän epätoivoisina hetkinä hän päätyi pyytämään Emelin pieneen huoneeseensa ja jakamaan salaisuutensa pojan kanssa.

”Sinäkö varastit Marraksen kutsun?” poika kysyi silmät ymmyrkäisinä. Elise kaivoi esiin patjansa alle piilotetun kirjeen ja näytti sitä pojalle.

”Minun on pakko päästä palatsiin. Minulla vain ei ole sopivia vaatteita.”

Emel silmäili vuoteen jalkopäähän heitettyä mekkoa ja Elisen omaa kulunutta paitaa ja hametta. ”Haluatko, että autan sinua loitsimaan juhlapuvun?”

”Voiko niin tehdä?” Elise kysyi epäillen. Hän ei haluaisi ylleen mitään, mikä saattaisi räjähtää tai kadota kesken kaiken. Luotto Emeliin horjui vielä, vaikka tyttö oli nähnyt onnistuneitakin loitsuharjoituksia.

”Kyllä kai. En ole ikinä tehnyt vaatteita. Jos käytämme vaikka verhokangasta ja etsimme keittiöstä jotakin…”

Kuulosti siltä, että maagisesta mekosta tulisi kovin epämääräinen yritelmä. Elisen oli pakko alkaa jarrutella. Lisäksi hänen pitäisi olla jo matkalla tunnin kuluttua. ”Ei, oikeastaan minä ajattelin, jos saisin lainata vaatteita sinulta.”

Emel katsoi häntä hetken verran suu auki. ”Voisimme loitsia sinulle prinsessamekon ja haluat mieluummin lainata minun vaatteitani?”

”Jos vain suostut”, Elise pyysi ja varoi rutistamasta kädessään olevaa kutsua. ”Ethän sano mitään Ingridille ennen päivällistä? Voit olla ihan kuin et tietäisi minusta, jos hän suuttuu kauheasti.”

”En minä sano mitään. Odotas hetki. Käyn katsomassa, löydänkö puvunhousuni.”

Loppujen lopuksi Elise pukeutui Emelin mustiin suoriin housuihin, omaan valkeaan paitaansa ja Emelin tummaan takkiin, joka ei ollut juhlavaate, vaan siisti ja ohut matkatakki. Emel oli häntä pidempi ja harteikkaampi, joten asu näytti tytön yllä väkisinkin kehnolta. Kuin lapsi olisi pukeutunut aikuisen vaatteisiin.

Pojan etsiessä vaatteita Elise oli solminut tukkansa lettikruunuksi. Emel kauhistui kampausta ja käski tyttöä solmimaan hiukset vain siististi kiinni taakse, jos aikoi kerran naamioitua.

”Piilotan hiukset hatulla”, Elise järkeili ja riisui takin asetellakseen vaatteet pikasovituksen jälkeen vielä kunnolla ylleen.

”Et sinä voi palatsissa pyöriä karvahattu päässäsi!” Emel kauhisteli ja lähti lopulta etsimään vielä jotakin sopivaa päähineiden joukosta. Lopulta Elise ei purkanut kampaustaan, vaan sovitteli päähänsä lätsää, jota Emel ei kertomansa mukaan ollut käyttänyt saapumisensa jälkeen, eikä Elise ihmetellyt miksi. Ulkona tarvittiin pääasiassa myssyä tai tukislakkia suojaamaan korvia.

”Mitä aiot sanoa siskollesi, kun näet hänet?” Emel kysyi, kun Elise sai sidotuksi housut nauhalla tarpeeksi kireälle.

Elise katsahti poikaa, joka tarkasteli käsissään olevaa takkia kuin etsien siitä vikaa. ”Minulla on valtavasti kysymyksiä. Mutta ennen kaikkea haluan kertoa Saagalle, missä vaarassa hän on ja ettei hän ole yksin. En tiedä, tietääkö hän itse mitä tapahtuu, jos Luoma saa hänet.”

Emel näytti mietteliäältä, mutta piti yhä katseensa muualla. ”Kun kuningas järjesti neuvonpidon magian taitajien kesken, lehdet kirjoittivat kaikenlaisia kauhutarinoita. Ne laantuivat kyllä, kaikki alkoivat ikään kuin ymmärtää, että näin on tehtävä. Kirouksen purkamiseen tämä on kuulemma ainoa keino.”

Elise ei osannut sanoa mitään. Pääkaupungissa oli varmasti helppoa vain hyväksyä muiden tekemä päätös, kun sen hinta ei koskenut omaa elämää. Emel huomasi hänen vaivaantuneisuutensa ja puna nousi pojan poskille.

”En minäkään oikein pidä tästä. Marras kertoi, että kevätlahja on vanhaa taikuutta. Monimutkaista ja riskialtista. Ehdotus oli kuitenkin mennyt läpi.”

Elise vaipui hiljaisuuteen. Olisipa joku sanonut ei.

Emel vaihtoi puheenaihetta ja alkoi pyöriä tytön ympärillä takin pituutta Elisen kehoa vasten mittaillen. ”Puntit voidaan varmaan piilottaa, ne eivät ole onneksi pahasti pitkät. Sinun täytyy kuitenkin laittaa omat kenkäsi. Lakki näyttää tosi hölmöltä, mutta ei minulla oikein ole mitään muutakaan. Takille ei ehkä ole tehtävissä mitään, ellei sitten...”

Elise ei ehtinyt vastustella, kun Emel vei takin vielä mukanaan. Poika palasi hetken päästä pudistellen siitä punertavaa jauhetta ja hänen ruskea tukkansa oli entistä enemmän pörrössä.

”Kokeile nyt”, Emel ehdotti. Elise veti takin harteilleen ja se tuntui asettuvan hänen ympärilleen, menevän kokoon mukaillen hänen vartaloaan.

”Mikä tämä loitsu on?”

”Sitä käytetään yleensä loitsun osana, kun täytyy saada ainekset sopimaan keskenään saman magian sisällöksi. Sovelsin vähän ja otin ihan hyppysellisen punajuurijauhetta ja joulutähtiuutetta…”

Elise päätti yrittää olla ajattelematta takkia. Jos se vaikka syttyisi kesken kaiken tuleen, hänen pitäisi vain yrittää päästä siitä eroon mahdollisimman nopeasti. Tai yrittää suostutella liekkejä sammumaan.

Mieleen palasivat Ingridin varoitukset hänen epätavallisesta magiastaan. Harjoitusta oli ehtinyt kertyä vain hyvin vähän. Voiman tukahduttaminen oli tuntunut rajulta, mutta niin olivat tuntuneet noidan sanatkin. Mikä ikinä hänen sisällään olevan magian alkuperä olikaan, Elise tiesi, että käyttäisi voimiaan tarvittaessa. Jos Saagan auttaminen sitä vaatisi.

”Näytänkö yhtään sinulta? Menisinkö juhlavieraasta? Elise kysyi ja silmäili asuaan. Emeliä hymyilytti, mutta hän puhui kannustavasti.

”Näytät aika hassulta, mutta voi johtua siitä, että tiedän, kuka vaatteiden alla piileksii. Juhliin saapuu varmasti niin hullunkurisesti pukeutunutta väkeä, että ehkä sinua ei katsota yhtään sen kummemmin kuin muitakaan.”

”Ehkä voin tarvittaessa esittää olevani Seresmaan ulkopuolelta. Voihan tällainen tyyli olla jossakin mitä suurinta muotia.”

Kaksikko virnisti toisilleen. Elise otti olkalaukkunsa, tarkisti vielä kerran sen vähäisen sisällön ja työnsi kutsun sen uumeniin. ”Autatko minut alakertaan? En halua törmätä portaikossa kehenkään.”

Emel iski silmää ja meni edeltä. Hän palasi vähän väliä takaisinpäin tarkistettuaan tilanteen ja nyökäytti Eliselle sen merkiksi, että tyttö saattoi laskeutua seuraavalle tasanteelle.

Alakerrassa oli hiljaista lukuun ottamatta keittiöstä kuuluvaa hyräilyä. Kaksikko kuiskaili keskenään mahdollisimman vähän, jotta he eivät kiinnittäisi ruokaa valmistavan Maarian huomiota. Elise sulloi kengät huolellisesti jalkaansa ja huokaisi ymmärtäessään, ettei voisi pukea enää toista takkia ylleen kylmyyttä vastaan. Turkistakki jäisi tänne.

Ulkona olisi kuljettava ripeästi. Emelin ohut takki ei suojaisi purevalta pakkaselta kovin pitkään. Tyttö yritti olla ajattelematta, mitä tapahtuisi, jos hän saisi Saagan mukaansa ja he päättäisivät lähteä pakomatkalle Solariasta.

”Onnea”, Emel toivotti ja auttoi tytön ulos ovesta lumiselle kadulle. ”Nähdään pian.”

Elise kiitti, mutta ei korjannut pojan odotuksia tai sanonut hyvästejä.

Siniseen hetkeen verhottu iltapäivä oli juuri kääntymässä pimeyteen, kun hän pujahti kulkijoiden sekaan ja aloitti matkansa kohti kuninkaallista palatsia.