Pakkaslaulu

❄❄❄

15. luku: Epäonni

Ingridin talo oli todellinen magian tyyssija. Peili saattoi jutella, kun illalla kävi kylpyhuoneessa pesemässä kasvonsa, ja hanasta tuli lämpimämpää vettä vain pyytämällä. Kirjat leijuivat hyllyissä, tauluissa olevat hahmot liikkuivat ja koriste-esineet saattoivat kääntyä itsekseen. Aluksi se kaikki oli hirvittänyt Eliseä, mutta hetken päästä erikoisuuksien löytäminen alkoikin olla jännittävää. Tyttö ei voinut olla pohtimatta, millaisen hinnan Ingrid maksoi magiastaan.

Elise sai oman pienen makuusopen talon kolmannesta kerroksesta, missä katto oli matalalla ja Emelin kuorsaus kuului seinien läpi vastapäisestä huoneesta. Emel oli innostunut saatuaan seuraa, mutta selvästi myös utelias ja kummissaan Elisestä, joka oli vain tällä tavoin astunut heidän elämäänsä.

”Minulta kesti varmaan kaksi vuotta saada tarpeeksi luottamusta, että äiti antoi minun lähteä tänne. Hän oli varmaan ollut yhteydessä Ingridiin jo parikin kertaa, ennen kuin Ingrid otti minut vastaan”, poika tunnusti. ”Ja sinä tunnet Marraksenkin! Jos hän ottaisi oppilaita, haluaisin lähteä hänen oppiinsa joksikin aikaa.”

Elise ei aivan ymmärtänyt miksi. Marras osasi olla vaikeaa seuraa. Mutta ehkä velholla oli magian mittapuulla niin paljon voimaa ja taitoja, että taikuuden oppilaat olisivat valmiita sietämään erikoisenkin käytöksen.

Myös Ingrid oli selvästi arvostettu rouva ja kunnioitettu noita. Hänen luokseen ei saavuttu häiritsemään, ellei ollut todellista asiaa, eikä kunnianarvoisaa noitaa sopinut häiritä ilman jotakin mukana tuotavaa. Jotkut kaupunkilaiset toivat koristeita, toiset tarjosivat suuria summia rahaa. Ingrid ei kuitenkaan ottanut kaikkia vastaan. Emel avasi tulijoille oven, pyrki auttamaan, jos saattoi tehdä jonkin pienen loitsun henkilön avuksi, mutta suurimmaksi osaksi vastasi rouvan työskentelevän jonkin kiireisen asian parissa ja että pyytäjän tulisi palata myöhemmin.

Kaiken erikoisuuden lisäksi Elise sai huomata, että asuminen noidan talossa tarkoitti arvokasta käytöstä. Ihmiset puhuivat toisilleen esimerkillisesti, pukeutuivat siististi ja niiasivat Ingridille tätä tervehtiessään. Talossa työskentelivät Kaisla, nuori nainen, joka otti välillä lapsikatraansa mukaan taloustöitä tekemään, sekä vanhempi rouva Maaria, joka laittoi ruokaa ja hallitsi keittiötä varsin tehokkain ottein. Molemmat opettivat Eliselle työnsarkaansa ja antoivat tytön tehdä osansa.

Kaksi päivää kului tutustuessa taloon ja asettuessa sinne. Elise ei oikeastaan ehtinyt kuin käydä kerran haukkaamassa happea talon ulkopuolella, ennen kuin oli jälleen kiiruhdettava arkiaskareita opettelemaan. Hän auttoi Kaislaa vaihtamaan petivaatteet ja viemään pyykkipussit alakertaan. Elise käytti tilaisuuden hyväkseen jutellakseen Kaislan kanssa ja kuullakseen hieman lisää pääkaupungista ja sen elämästä.

Solaria vaikutti olevan aivan omanlaisensa maailma. Keskustassa ei ollut karjaa kuten maaseudulla, mutta kaupungin laidoilla pidettiin hevostiloja ja pihoilla saattoi juoksennella koira. Tavara tuotiin muualta, saatettiin viimeistellä kaupungissa ja palauttaa takaisin myytäväksi pikkukyliin. Väki pukeutui värikkäästi, tavaraa ostettiin putiikeista ja toisinaan kaupiteltiin myös ovelta ovelle. Palveluita löytyi hiustenleikkuusta ruuanlaittoon ja majoitukseen. Koulut olivat komeita kivisiä rakennuksia, jonne lapset marssivat päivittäin toisin kuin Kehräkaupungissa, missä koulun virkaa oli toimittanut vanhan kartanon sali muutaman kerran viikossa.

Kaupungista puhuminen sai tytön kaipaamaan Kehräkaupunkia. Elisen matka oli kestänyt useita päiviä, ja huoli Saagan löytymisestä oli täyttänyt hänen mielensä, mutta nyt tilanteen rauhoituttua hänellä oli aikaa murehtia myös kotia. Hän olisi halunnut kirjoittaa ja kertoa isälle ja Malkalle olevansa perillä ja kunnossa, mutta Elise ei tiennyt, minne veisi kirjeen ja mitä oikeastaan sanoisi. Rahaa postimaksuunkaan ei ollut.

Marrasta ei talossa näkynyt. Elise oli etsinyt häntä katseellaan aina silloin tällöin, kun joku asteli sisään huoneeseen, mutta velho oli ilmeisesti palannut omaan kotiinsa. Elise ei tiennyt, missä päin kaupunkia se oli, mutta tuli ottaneeksi asian puheeksi Emelin kanssa. Poika paljasti, että Marras asui toisella asuinalueella, missä vanhoille ja kapeille kaduille ei mahtunut edes vaunuja. Hänenkin luonaan käytiin aina silloin tällöin, joskin kaupunkilaiset olivat oppineet olemaan häiritsemättä Marrasta liiaksi, sillä aina velho ei edes avannut ovea. Elise pystyi kuvittelemaan moisen käytöksen.

Taloon tutustumisen ohessa Elise ennätti siis tutustua monenmoiseen ihmiseen, mutta itse Ingridiä hän ei juurikaan nähnyt kuin päivällisellä. Elise viettikin kolmantena päivänä aikaa Emelin kanssa, johon oli vasta vähän päässyt tutustumaan näiden parin päivän aikana, jotka oli asunut Ingridin luona. Emel oli reipas ja lähes aina myös työn touhussa, mutta pojan seuraaminen antoi Eliselle mahdollisuuden pohtia, millaista maagista apua hän voisi keksiä talosta Saagan pelastamiseksi.

Aamupäivällä Elise jäi keittiöön pojan seuraksi, kun tämä työskenteli pöydän ääressä loitsunsa parissa. Keittiö oli siivottu aamiaisen jäljiltä, ja Maaria saapuisi vasta puolen päivän aikoihin. Pöydän päälle oli levitetty kaikenlaista kirjoista ja papereista kuiviin kukkiin, vesikulhoihin ja kynttilöihin. Elise istui yhdelle tuoleista ja alkoi katsella kiinnostuneena tavaroita. Emel selaili kirjaa eteenpäin kulmat kurtussa ja huokaisi hetken päästä.

”En ole ihan varma tästä tehtävästä”, hän sanoi mietteliäästi ja raapi päätään. ”Ingrid jätti tämän minulle harjoitukseksi. Hevoskärryjä varten tarvitaan taas suojaloitsuja pyörille, jotta tällä kelillä ei olisi niin liukasta. En vain saa kiinni tämän loitsun alusta.”

”Millaisia ohjeita siihen on?” Elise kysyi kiinnostuneena ja odotti jonkinlaista lorua, joka heidän tulisi lausua. Emel ojensi kirjan hänelle aukeama avoimena.

”Tämä. Tai jokin sen johdannainen. Loitsuissa pitää käyttää luovuutta.”

Elise otti kirjan vastaan ja alkoi lukea sivua eteenpäin hieman peläten, mitä karmeuksia vastassa olisi. Teksti osoittautui vaikeaselkoiseksi ja pieneksi präntiksi, mutta Emel selvitti sanojen tarkoittavan, että loitsua varten oli luotava ensin materiaa, johon magian voima sidottaisiin. Kyseinen lause ei kuitenkaan avautunut Eliselle ollenkaan. Hän laski kirjan pöydälle, mutta piti sormeaan aukeaman kohdalla merkkinä.

”Tässä ei ole mitään listaa.” Elise katsahti Emeliin, joka oli asetellut kynttilät riviin pöydälle. ”Mistä tiedät, mitä tarvitset?”

”On siinä vihjeitä. Ja pitää tietää yleiset lainalaisuudet.” Emel virnisti Elisen hölmistyneelle katseelle. ”Näytän sinulle, kunhan keksin, mihin tässä tarvitaan vettä.”

Elise nojasi kyynärpäänsä pöytään ja kumartui eteenpäin. Aukeama pysyi onneksi auki omalla painollaan ja hän saattoi lueskella sitä samalla kun tutki mitä kaikkea pöydällä oli. Vaikutti siltä, että Emel järjesteli tavaroita oikeaan järjestykseen ja aikoi seuraavaksi suorittaa jonkinlaisen toimenpiteen.

Ensin poika sytytti kynttilät yksi kerrallaan. Hän onnistui siinä vain kupertamalla kätensä kynttilän ylle ja siirtäessään sormensa pois, pienet liekit ilmaantuivat tanssimaan kynttilän sydämeen. Elise ihaili, miten nopeasti poika toimi ja sai aikaan liekit, melkein kuin ei näkisi vaivaa ollenkaan. Sitten hän huomasi pojan tulipunaiset sormenpäät ja tajusi pojan sietävän kipua liekin aikaansaamiseksi. Emel siirtyi vilkaisemaan muistiinpanojaan, mutta vain sen verran, että ennätti kiertää pöydän ympäri ja ottaa esiin uuden kulhon, johon hän murensi kuivat kukkaset sormillaan.

Elisestä tuntui, että poika ei tarvinnut kirjan ohjeita montaakaan kertaan. Pariin otteeseen Emel tarkasteli tekemisiään hetken, mutta siirtyi sitten aina seuraavaan vaiheeseen niin kiireesti, että Elise päätti pysytellä vain hiljaa ja seurata. Hän ei halunnut häiritä Emelin keskittymistä.

Kun poika kaatoi veden lopulta toisessa kulhossa olevien kuivakukkien murusten päälle, ilmaan leimahti höyryä kuin vesi olisi osunut johonkin kuumaan. Kun Emel lasku kulhon alas, kukat näyttivät olevan yhtä kuivia kuin ennenkin. Kynttilöiden liekit olivat alkaneet lepattaa kuin huoneessa olisi tuullut.

”Eiköhän se ole siinä”, Emel sanoi ylpeänä. Sillä hetkellä kulhon sisältö räjähti.

Elise oli pudota tuoliltaan, kun savupilvi täytti huoneen. Emel yski ja oli laskenut kulhon takaisin pöydälle. Hän kiiruhti avaamaan keittiön ikkunan ja päästämään pahanhajuisen savun ulos huoneesta. Elise juoksi ikkunaan haukkaamaan happea.

Silmiä kirveli ja haju pisteli nenää savun leijaillessa ulos. Kynttilät olivat sammuneet, kirjan kannet olivat pamahtaneet kiinni ja paperit olivat levinneet pöydällä ympäriinsä, mutta muuta tuhoa räjähdys ei onneksi ollut saanut aikaan. Emelin kulmiin oli jäänyt tummat nokiviirut.

”Taisin laskea määrät väärin”, Emel tuumi ääneen, kun he viimein uskalsivat sulkea ikkunan. Kylmä pakkasilma oli toki tuulettanut huonetta, mutta saanut sen myös todella viileäksi. Elise mietti, lisäisikö hän puita tulisijaan jo nyt, vaikka Maaria kyllä laittaisi tulet tullessaan ja alkaessaan valmistaa ruokaa.

”Katsoitko varmasti jokaisen vaiheen ohjeista?” Elise kysyi, sillä hänestä hieman tuntui, että Emel oli hutiloinut. Poika nyökytteli ja palasi selailemaan ohjeitaan. Hänellä kesti hetken löytää oikea sivu kirjasta ja koota paperit takaisin oikeaan järjestykseen.

”Täytyy varmaan yrittää uudestaan. Eri järjestyksessä, kynttilät olisivat varmaan vasta toisena”, Emel tuumaili ja katseli ympärilleen. Elise ei kuitenkaan kaivannut ihan heti uutta räjähdystä, joten hän päätti vähän jututtaa poikaa ennen kuin livahtaisi pois seuraavan loitsun tieltä.

”Oletko opiskellut kauankin?” tyttö kysyi. Emel nyökäytti päätään.

”Pari vuotta täällä ja sitä ennen pari vuotta kotikaupungissani”, poika kertoi. ”Äiti oli aina sitä mieltä, ettei minusta ole tähän hommaan, koska en ole oikein näyttänyt magiaani koskaan lapsena. Tätini taas oli sitä mieltä, että minun pitää vain päästä jonkin hyvän opettajan luo. Ja oikeastaan olen oppinut täällä tosi paljon, joskus vain… käy niin kuin äsken.”

”Koska loitsut ovat vaikeita?”

”Koska joskus minulta unohtuu joku juttu. Tai pidän kiirettä, kuten äsken. Halusin, että näet jotain hienoa”, Emel sanoi ja virnisti nolona. Elise huomasi nyt, miten pojan poskilla hohtelivat punaiset läikät. ”Älä sano Ingridille, että mokasin tuon noin pahasti. Olen yrittänyt päästä näistä virheistä eroon. Äiti teki tosi ison työn, että sai hänet ottamaan minut oppilaakseen. Ingrid oli jo lopettamassa, minä olen hänen viimeinen oppilaansa.”

”Taisin häiritä sinua.”

”Ei haittaa. Kiva saada seuraa. Täällä on aika hiljaista päivisin, kun työskentelen. Olin kotona tottunut jatkuvaan hässäkkään, oli hassua aikanaan muuttaa pois ja olla täällä niin paljon yksinään.”

”Onko sinulla iso perhe?” Elise kysyi.

”Viisi isoveljeä.” Emeliä nauratti, kun hän huomasi Elisen silmien laajenevan hämmästyksestä. ”Äidillä on ollut aika työ meidän kanssa. Porukan nuorimpana minulla on joku kumma kirous joutua vaikeuksiin kaikessa mitä teen.”

”Minäkin olen nuorin. Mutta minulla on vain yksi sisko”, Elise kertoi.

”Osaako hän magiaa?”

”Ei. Tai en ainakaan tiedä, että osaisi.”

”Minun veljeni ovat kaikki jollain tasolla paljastaneet magiansa, vaikka eivät ole siitä uraa tehneetkään. Äitini taitaa olla oikeassa sen suhteen, että minulla on jokin vika magiassani. En onnistu käyttämään sitä oikein.”

”Minussa vika on se, että magiaa ylipäätään on”, Elise sanoi ja tunsi helpotusta voidessaan puhua asiasta jonkun kanssa, joka pystyi ymmärtämään. ”En tiennyt, että kykenen käyttämään magiaa.”

”Se onkin erikoista. Etsitkö Marraksen siksi käsiisi?”

”Ei. En tiennyt koko magiasta, se tuli esiin vasta Savulehdossa, missä Marras auttoi minua. Olin tulossa hakemaan siskoani täältä pääkaupungista.”

”Niinhän se olikin. Sisaresi valittiin kevätlahjaksi”, Emel muisti. ”Olen kuullut Ingridin ja Marraksen puhuvan kirouksesta. Siinä on kyse jostakin riidasta kuninkaan ja velho Luoman välillä.”

”Näin olen kuullut”, Elise vastasi. ”Marras tai Ingrid eivät kumpikaan vaikuttaneet kuitenkaan halukkailta auttamaan minua.”

”Kyllä he varmasti ovat siitä kiinnostuneita. Marras on voinut vaikka tutkiakin loitsua”, Emel innostui. ”Kirous on nimittäin käsittämättömän vahva kattaessaan koko Seresmaan. Marras jos joku tietää maailmoista ja niiden välisestä magiasta.”

”Kuinka niin?” Elise kyseli uteliaana.

”Etkö ole kuullut, mitä hänestä sanotaan?” Emel kysyi ja madalsi ääntään. ”Huhutaan, että Marras on saapunut Seresmaahan aivan toisesta maailmasta. Ei siis merien takaa, vaan magian voimalla. Ihan toisenlaisesta maailmankaikkeudesta.”

Elise ei osannut kuvitella, miten joku voisi tulla toisesta maailmasta. Missä sellainen toinen maailma edes sijaitsi? Mitä tarkoitti, jos saattoi liikkua maailmojen välillä? Tytön mielikuvituksessa kartan ulkopuolella oli vain tyhjyyttä, jota hän ei osannut täyttää. Eikö velho sitten todellisuudessa ollut Seresmaalainen?

”Kuinka toisiin maailmoihin voi matkustaa?” Elise kysyi. Emel kohautti olkiaan ja ryhtyi korjaamaan tavaroita pois pöydältä kuin olisi muuttanut mielensä loitsun suhteen.

”En tiedä. Mutta varmaan se vaatii tosi haastavaa magiaa. Ehkä Marraksella on kotonaan jokin keino siihen. Ehkä toiseen maailmaan vain astutaan oven läpi”, Emel haaveili. ”Tai ehkä sinne täytyy lentää.”

Eliseä ajatus jostakin syystä kylmäsi.

”Kiitos, että näytit minulle, miten teet loitsuja. Vaikka se ei ihan onnistunutkaan”, Elise kiitti ja hipsi keittiön ovelle. Emelin posket hehkuivat vielä, mutta hän näytti ilahtuneelta siitä, että saattoi olla avuksi. Elise ajatteli mielessään, ettei Emel suinkaan ollut epäonninen, kuten itse ajatteli. Kaivattiin vain vähän harkintaa ja kärsivällisyyttä, ja pojasta voisi tulla pätevä velho.

Elise arveli itse tarvitsevansa valtavan paljon onnekkuutta, jotta onnistuisi oppimaan vahvaa taikuutta Saagan vapauttamiseksi.




Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös