Pakkaslaulu

❄❄❄

14. luku: Solaria

Juna saapui perille pääkaupungin alueelle hieman puolenpäivän jälkeen. Jo monta kilometriä ennen kaupunkia alkoi ikkunan takana näkyä taloja, isompia ja pienempiä rakennelmia sekä hoidettuja teitä. Päivä oli avautunut poutaisena, ja nyt aurinko jopa hieman pilkisteli pilvien takaa saaden valkea lumen hehkumaan ja säkenöimään. Elise oli herännyt pää painavana ja olo hieman sekavana iltaisen itkemisen jäljiltä. Hän oli kietoutunut peittoon ja kohottautunut sen verran pystyasentoon, että pystyi viettämään koko aamupäivän pehmeällä sängyllä istuskellen ja katsellen vaihtuvaa maisemaa.

Marras oli nukkunut häntä pidempään, selkä häneen päin. Elise oli muutamaan kertaan vilkuillut velhon suuntaan, samaan aikaan kiitollisena, että he olivat saaneet aikaan sovinnon ja silti hieman hermostuksissaan, että mies kohta heräisi. Hän ei oikein tiennyt, mitä sanoisi. Hän oli myöntänyt pelkonsa ja vieläkin häntä nolotti iltainen käytöksensä. Miten tällaisen jälkeen oikein edes jatkettiin?

Saagan kanssa riitelyn jälkeen tehtiin aina sovinto, niin isä oli opettanut. Riidoissa ei sopinut mennä nukkumaan. Elise raapusteli harmiaan pieneen päiväkirjaansa, Saaga lähti talliin tai käveli kilometrejä pakkasessa, mutta aina sopu tehtiin pahimman kiukun laannuttua. Velhon kanssa Elise ei tiennyt, miten toimia.

Kun Marras heräsi, hän ei kuitenkaan vaikuttanut erityisen kiukkuiselta. Ei mies oikeastaan ensimmäiseen puoleen tuntiin myöskään puhunut, mutta Elise oli ihan tyytyväinen hiljaisuuteen. Hän katseli maisemia, jotka muuttuivat mitä enemmän hän näki taloja ja kaukana kulkevia ihmisiä, vaikka edelleen juna kulki liian kovaa, että olisi voinut tarkastella yksityiskohtia. Vauhti oli kuitenkin huomattavasti hiljentynyt aikaisemmasta.

Lopulta Elisen oli pakko nousta peitteidensä seasta, sillä käytävillä kailotettiin, että he saapuisivat asemalle pian. Vaihtovaatteita tytöllä ei ollut, eikä oikeastaan pakattavaakaan, mutta hän veti kengät jalkaansa ja puki turkkitakin jo valmiiksi päälleen kuin ei malttaisi odottaa, että he olisivat perillä.

Jännitys oli palannut ja junan vauhdin hidastuminen sai Elisen melkein toivomaan, että he kulkisivat nopeammin, mutta hän muisti olla toivomatta, oikein varmuuden vuoksi muistutti, että hän ei juuri nyt halunnut mitään, ei yhtään mitään, jotta ei vahingossa saisi magiaansa ilmenemään.

Marras alkoi vähitellen näyttää siltä, että oli kunnolla hereillä. Hän oli pukenut päälleen ja käynyt jaloittelemassa junan käytävällä. Elise ei ollut ihan varma, oliko hän käynyt ravintolavaunussa hakemassa jotakin, mutta ainakin hän vaikutti vähemmän väsyneeltä tultuaan takaisin. Aamiaista Elise ei kaivannut, eikä hänellä ollut nälkäkään, mutta tee olisi kelvannut. Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä piipahtaa ravintolassa.

Elise katseli vielä ikkunasta niin kauan kuin pystyi. Vihdoin juna jarrutti lujasti ja vaunut lipuivat vielä loppumatkan asemalle asti. Väki purkautui hyteistään käytävälle ja Elise seurasi Marraksen jäljessä ihmisten jonoa pois junasta.

Asemalla oli viileää ja valtava asemahalli oli myös vilpoinen, kun suurista ovista kulki jatkuvasti väkeä. Täällä raiteita oli useampia ja toinen juna oli saapunut jonkin aikaa aiemmin, joten väkeä oli tuplasti enemmän kuin Keishiressä. Elise ihaili valkeaa rakennusta ja sen korkeita seiniä. Keishiren asema oli ollut komea, mutta paljon vanhemman ja huonompikuntoisen näköinen, kun hän nyt pääsi vertaamaan sitä pääkaupungin asemaan.

Myös ihmiset olivat erilaisia. Heitä oli kovin monen näköisiä, tummia ja vaaleita hiuksia, lyhyitä ja pitkiä, paksuja ja laihoja, kaikki pukeutuneina talvisiin, mutta värikkäisiin ja ohkaisiin vaatteisiin. Kaikilla ei ollut edes Elisen mielestä kunnollisia talvisaappaita, vain siistittyjä nahkakenkiä, mikä oli tytön mielestä outoa tällaisessa pakkassäässä. Joillakin oli karvakauluksia takeissaan, mutta Elisen ruskeankirjava turkkitakki näytti olevan harvinaisuus valkeiden ja värjättyjen takkien seassa.

Ulkona he laskeutuivat valtavia portaita alas katutason aukiolle, jonka keskellä oli korkea patsas, ratsastaja hevosen selässä. Lumi oli tamppautunut ihmisten jaloissa, sitä oli kasattu katujen reunoille pois tieltä ja lumen keskelle oli levitetty hiekkaa sinne, missä ihmiset kulkivat.

Elise laskeutui portaita hitaasti, ja kauniita, vanhoja taloja katsellen. Värit olivat kaikkea vaaleiden pastellien sävyissä, katot tummia, tiilenpunaisia ja harmaita, kerroksia oli useissa ainakin viisi ja ikkunanpielet ja ovien karmit koristeellisia koukeroineen. Kadunvarressa oli lamppuja ja puisia penkkejä, lumessa näkyi kärrynpyörien jälkiä.

Elise huomasi etsivänsä ihmisten seasta Saagaa ja joutui muistuttamaan itseään, että Saaga tuskin kuljeskeli Solarian kaduilla täysin vapaasti vailla huolen häivää.

Marras johdatti Elisen katuja pitkin eteenpäin ja muutamaan kertaan hoputti tyttöä, joka pysähtyi katselemaan milloin mitäkin ihmeellistä. Elise kohotti päänsä ja katseli ylös korkeita kattoja. Hengitys huuruuntui pakkasessa, mutta häntä ei paleltanut oikeastaan ollenkaan. Sydän hakkasi rinnassa lujasti kuin pyrkien pakoon. Hän seurasi jälleen Marrasta ottaen tämän kiinni muutamalla juoksuaskeleella ja he jatkoivat taas seuraavalle suurelle kadulle.

Mitä pidemmälle he kulkivat, Eliselle alkoi valjeta, kuinka valtava pääkaupungin täytyi olla. Hän oli nähnyt vasta pienen osasen, mutta oli jo täydellisen hukassa, jos hänen olisi pitänyt sanoa, missä suunnassa rautatieasema oli. Kehräkaupungin keskuksen pystyi tarvittaessa kulkemaan päästä päähän yhtä kadunpätkää seuraten, mutta tällä oli umpikujia, aukiota ja aina vain uusia, eri suuntiin kulkevia sivukujia. Marras luovi tiensä ihmisten seassa jotenkin helposti, mutta Eliseä hulina alkoi pyörryttää.

He saapuivat kauniin valkean talon luokse, jossa oli tummat ikkunanpielet ja tumma puinen ovi. Kerroksia oli useampia, mutta pihaa ei juurikaan, vaan seuraavat rakennukset olivat aivan vieri vieressä. Kolkutin oli leijonanpään muotoinen ja kolkutinosa kopautettiin leijonan suuhun.

Marras kopautti kolkuttimen oveen kuitenkin vain kerran, eikä mennyt kauaa, kun ovelle saapui nuori poika ruskea tukka pörrössä. Hän kurkisti oven raosta ensin varovasti, mutta hymyili sitten leveästi tunnistaessaan tulijan.

”Marras”, hän tervehti iloisesti ja laski kaksikon sisään. ”Ingrid sanoi, että olisit tulossa. Miksi palasit näin pian?”

”Hätätapaus”, Marras sanoi hiljaa ja asteli peremmälle taloon. Elise asteli varovasti perässä ja silmäili ympärilleen. Oven avannut poika sulki oven heidän perässään ja katseli uteliaana Eliseä. Tyttö katseli siistiin, suoriin housuihin ja valkoiseen paitaan pukeutunutta poikaa yhtä kiinnostuneena. Poika oli varmaan hänen ikäluokkaansa tai lähelle sitä. Hänen kasvoissaan oli vielä nuoruuden pyöreyttä ja silmissä innostuneisuuden pilkahdus kuin pienellä lapsella.

”Olen Elise”, tyttö päätti lopulta esittäytyä ja hän ojensi kätensä. Poika virnisti ja puristi sitä.

”Emel. Olen Ingridin oppilas.”

”Löydänkö hänet peremmältä?” Marras tiedusteli. Hän oli avannut vain takin kauluksen, mutta jättänyt päällysvaatteet ylleen. Elise avasi takkinsa ja kieritti pois paksua huivia kaulansa ympäriltä, sillä sisällä oli hyvin lämmin. Emel nyökkäsi Marrakselle.

”Ingrid on Sinisessä salissa”, hän vastasi arvokkaasti ja oli ilmeisesti lähdössä saattamaan heitä, mutta Marras meni jo omin päin edellä. Elise mietti, pitäisikö hänen riisua lumiset saappaansa vai kulkea sisään kengät jalassa, mutta päätyi lopulta jättämään kengät oven pieleen. Emel odotti häntä ja ohjasi sitten peremmälle taloon, portaita ylös seuraavaan kerrokseen.

”Oletko Marraksen oppilas? En tiennyt, että hän ottaa oppilaita”, Emel uteli. Elise pudisti päätään. Hän ei ollut varma, saiko hän kertoa totuutta, mutta tuskin he täällä teeskentelisivät, että hän oli velhon avustaja, kuten he olivat matkallaan tehneet.

”Hän saattoi minut tänne, jotta saisin apua Ingridiltä”, Elise kertoi. Hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt seinällä olevassa taulussa jotakin liikettä, mutta sen täytyi olla erhe. ”En alun perin ollut tulossa Solariaan Ingridin luo, vaan etsimään sisartani. Jouduin pulaan matkalla ja Marras on auttanut minua.”

Emel näytti jotenkin jopa helpottuneelta. ”Jos tarvitset Ingridin apua, jutun täytyy olla vakava. Mutta hän on voimakas noita. Hän on paras apu, mitä voit saada.”

”Katsotaan.” Elise ei ollut aivan varma, mihin oli oikein astumassa. He astelivat narisevat portaat seuraavaan kerrokseen ja Emelin ohjauksesta pariovista huoneeseen, joka ei ehkä ollut aivan salin kokoinen, mutta se kyllä kovasti mukaili hienoa aulatilaa. Huonekalut olivat seinustoilla ja keskellä oli tyhjää, vapaata tilaa. Kaikki oli sisustettu kerman ja vaalean sinisen sävyillä. Verhot olivat suorat ja paksut, niiden alla oli toiset valkeat ja lähes läpinäkyvät verhot. Tuolien päälliset olivat siniset, lampun varjostimissa oli sinistä ja seinillä olevissa taulussa seikkaili eri sinisen sävyjä. Hämmästyksekseen tyttö sai huomata, että kirjahyllyssä olevan esineet leijuivat.

Salin päädyssä, melkein kuin valtaistuimella, istui vanha, harmaahiuksinen ja hoikka nainen. Hänen katseensa oli terävä, vaikka ryhti olikin istuma-asennossa hiukan kumara, ja tumma leninki oli taatusti arvokasta kangasta. Nainen laski kirjan kädestään pienelle sohvapöydälle ja suoristautui, kun huoneeseen saapui lisää väkeä. Hänen viileään ilmeeseensä muuttui kohteliaan kiinnostuneeksi. Hän tarttui tuoliinsa vieressä odottaneeseen kävelykeppiin ja nojasi kätensä siihen.

”Vai tässä on nuorempi neiti Kähe”, nainen sanoi ja viittoi Eliselle, että tytön pitäisi astua lähemmäs. ”Katsotaanpas sitten sinua.”

Elise ei tiennyt, mistä Ingrid tiesi hänen nimensä, mutta ehkä Marras oli kertonut sen kirjeessään. Hän asteli varovasti lähemmäs ja tunsi olevansa tuijotuksen kohteena, kun jokaisen huoneessa olijan katse seurasi häntä. Se sai hänen ihonsa kihelmöimään ikävästi.

Kun Elise tuli tarpeeksi lähelle, Ingrid ojensi kätensä ja tarttui tytön käteen. Puristus ei ollut luja, mutta selvästi noita sai jotakin selville, sillä hänen katseensa tarkentui ja hän tuntui mittailevan tyttöä päästä varpaisiin.

”Marras puhui totta. Sinussa on magiaa, mutta aivan kuin piilossa, verhottuna persoonasi alle.” Nainen katsoi nyt suoraan Elisen silmiin. ”Marras on varmaan kertonut. Olen Ingrid. Opetin häntä, kun hän vielä oli aloitteleva loitsija tässä maassa.”

”Ymmärrättekö te, mitä magiani on?” Elise rohkaistui kysymään.

”En ilman tutkimuksia. Asian selvittäminen voi viedä aikaa.”

”En tullut pelkästään magian vuoksi. Tulin hakemaan sisareni kotiin”, Elise sanoi ja vilkaisi vaistomaisesti Marrasta. Hän tarvitsisi apua Saagan pelastamiseksi, mutta tähän mennessä hänen retkensä oli tyrmätty typeränä.

Marras oli laittanut kädet puuskaan ja hän puhui Ingridille tuttavalliseen sävyyn. ”Hänen sisarensa on kuninkaan kevätlahja, kuten hyvin tiedät. Elise on itsepäisesti päättänyt puuttua loitsuun, mutta ehkä sinä saat järkeä hänen päähänsä.”

”Olen toki kuullut sisaresta. Hänestä on juoruttu pääkaupungissa jo monta päivää”, Ingrid sanoi. ”Kuvittelin, että haluaisit tutkia Elisen tapausta itse.”

Marraksen poskille nousi hento puna ja hän käänsi katseensa pois. ”Parempi, että hän jää sinun vahdittavaksesi.”

”Epäiletkö osaamistasi?”

”En. Yritän pysyä kaiken Luomaan liittyvän ulottumattomissa.”

Ingrid siristi silmiään. ”Päätät paeta, etkä ottaa vastuuta”, nainen totesi tiukasti. Elisestä tuntui, että tätä naista ei kannattanut vastustella. Ingrid katsoi häntä suoraan silmiin ja jatkoi puhettaan tytölle. ”Marras oli toki lahjakas, yksi lahjakkaimmista, joita minulla on ollut ilo opettaa. Mutta kuriton, yhä edelleen piirtämässä loitsuille tarkkoja rajoja ja sen jälkeen venyttämässä niitä silkasta uteliaisuudesta.”

Elise oli kuvitellut Marraksen puheista, että mies olisi enemminkin säännöissä armottoman tarkka ja siksi pitänyt Eliseä omituisuutena, joka olisi poistettava yhtälöstä. Ehkä kyse olikin siitä, että Marras ymmärsi. Tuntiessaan magian rajat hän erotti turvallisen vaarallisesta. Elisen kanssa rajat hämärtyivät liiaksi.

”Pysytään asiassa”, Marras puuttui puheeseen. ”Elisen tilanteessa on kyse jonkinlaisesta kyvystä muuttaa todellisuutta varsin vakuuttavasti ilman, että hän huomaa aikomustaan voiman käyttöön itse. Se tuntuu liittyvän jotenkin tunnetilaan ja toiveisiin. Hän alkaa olla arvaamaton. Kyky täytyy tukahduttaa tai sitä on opittava käyttämään.”

Ingrid ei vieläkään päästänyt Elisen kädestä irti. Hän sen sijaan laski kävelykeppinsä nojaamaan tuolia vasten ja nosti toisenkin kätensä. Elise kumartui hieman eteenpäin, jotta nainen saattoi koskettaa hänen poskeaan, sitten ohimoaan. Lopulta molemmat kädet siirtyvät pään sivuille ja tunnustelivat varovasti hiusten seasta.

”Kerro tarkemmin hetkestä, jolloin käytit magiaasi”, Ingrid pyysi. Elise mietti hetken. Hän ei halunnut kertoa ravintolavaunussa tapahtunutta, sillä siihen liittyi liikaa häpeää ja nolostusta siitä, miten hän oli suhtautunut naapuripöydässä istuneeseen naiseen. Sen sijaan hän kertoi monistuneista kolikoista, miten hän oli ollut huolissaan ja toivonut rahan riittävän. Hän oli tehnyt toiveita koko matkan asemalle.

”Olet tehnyt toiveista voimasanojen vastineen”, Ingrid sanoi hetken kuluttua ja päästi irti Elisestä. Tytön ohimoa kihelmöi, mutta ei epämukavasti. Hän kuitenkin empi, saisiko astua pois noidan edestä, piiloon salin reunoille, pois katseiden edestä.

”Joten otat hänet luoksesi?” Marras varmisti.

”Minulla on jo oppilas.”

Elise silmäili huoneessa olijoita. Häntä ärsytti, että hänestä puhuttiin kuin hän ei olisi ollut paikalla. Emel seisoskeli oven luona, mutta kuunteli selvästi kiinnostuneena ja katseli nyt entistäkin uteliaampana Eliseä.

Tyttö ei kuitenkaan vastannut pojan katseeseen, vaan kohtasi Ingridin siniset silmät. ”En tullut oppilaaksi. Tulin tänne, koska Marras lupasi auttaa minut Solariaan ja kertoi teidän ymmärtävän magiaa. Olisin kiitollinen, jos voitte auttaa minua löytämään jonkin majapaikan, jonne voin mennä. Etsin sisareni ja lähdemme kotiin. En vaivaa teitä enempää.”

”Sisaresi valintansa oli magian vala ja hänet luovutetaan velho Luomalle juhlallisuuksissa muutaman viikon kuluttua”, Ingrid sanoi. ”Kun Luoma hyväksyy lahjan, talven kirous väistyy. Sellaisen valan rikkomisella on seurauksensa puhumattakaan siitä, että valtakunta jää kirouksen kouriin. Eikö maalaiskylissä muistutettu, millainen kunnia tehtävä on?”

Elise ei halunnut keskustella kodistaan. ”Marras kertoi minulle, että velho voi käyttää kevätlahjan ravinnokseen magiaa varten. Saagan kuolema ei ole kenellekään kunniaksi!”

Ingrid ei tuohtunut, vaikka hän oli korottanut ääntään. Nainen katseli häntä hetken verran arvioiden ja komensi sitten Emelin ovelta yläkertaan järjestelemään makuusopin.

”En henno jättää sinua pakkaseen. Jos tutkin magiaasi, sinun on joka tapauksessa jäätävä. Voit odottaa kevätjuhlaa täällä.”

Elise vilkaisi Marrasta, joka ei ollut enää puuttunut keskusteluun. Marras silmäili opettajaansa tiukasti, eikä antanut ilmi, mitä ajatteli. Elisestä tuntui, että kumpikin magian taitaja piti häntä mielenkiintoisena tutkimuskohteena ja sen myötä hän oli luultavasti saanut katon päänsä päälle, vaikka Ingrid olikin yrittänyt saada Marraksen huolehtimaan hänestä. He saattoivat esittää muuta, mutta halusivat pitää hänet Solariassa.

Hän tarttuisi saamaansa tilaisuuteen. Vaikka Ingrid osoittautuisi yhtä haluttomaksi auttamaan kuin Marras, oli Elise hitusen toiveikkaampi kuin matkanteon aikana. Täytyihän magian talossa olla apua siihen, miten kevätlahjan vala rikottaisiin.




Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös