13. luku: Sovinto
Juna kolisteli yhä lujaa vauhtia eteenpäin. Elise kiiruhti huojuvien vaunujen läpi kohti numeroa kolme. Viimeinen illalliskattaus oli vielä täynnä väkeä, joten muualla oli tyhjää, eikä edes hyteistä kuulunut ääniä. Himmeästi valaistulla käytävällä tuntui kuin kiitäisi junalla yksin eteenpäin keskellä pimeyttä.
Löydettyään oikean oven Elise sulkeutui hyttiin ja käänsi puulevyssä olevan kappaletta saadakseen oven naksahtamaan lukkoon. Hän ei kaivannut seuraa, ja tuntui turvallisemmalta kaivautua peiton alle ja pakottaa Marras keksimään itselleen jonkin muun paikan viettää loppumatka.
Elise ei oikein edes tiennyt, mistä kaikki kiukku oli ilmestynyt. Hän oli ollut koko illallisen ajan jännittynyt ja haastanut riitaa, eikä sen yhden hienohelman ilmaantuminen heidän pöytäänsä ollut juuri parantanut tilannetta. Elise istui sänkynsä laidalle ja silitteli oman harmaan hameensa helmaa. Ei hän kovin kummoiselta näyttänyt sen hienopukuisen naisen rinnalla.
Tyttö painoi kasvot käsiinsä ja yritti hieroa otsaa poistaakseen päässä jomottavan säryn. Hän sulki silmänsä ja hengitteli hetken. Pystyyn kohottautuessaan hänen näkökentässään tanssi tummia pisteitä. Junan tasainen jyske oli ainoa ääni, hytti oli pimeänä, kun hän ei ollut malttanut sytyttää edes valoa tullessaan. Ikkunan takana avautui vain alkava talvinen ilta, jossa lumipeitteinen maa suhahteli ohitse puolikkaan kuun valossa.
Elisen kasvoja kuumotti ja hänen teki mieli muuttua näkymättömäksi, kadota koko junasta. Hän oli itse kysynyt Marrakselta magiasta, eikä ollut velhon vika, mikäli hän ei vastauksesta pitänyt. Mutta sitä hän ei kyllä myöntäisi velholle, vaan pysyttelisi loppuillan hytissä ja teeskentelisi aamulla sitten unohtaneensa koko asian. Hehän olisivat puolen päivän paikkeilla perillä Solariassa. Siellä hän voisi vielä kiittää ja sitten painua omia menojaan, mikäli häpeä vielä olisi niin suuri, ettei hän kehtaisi edes katsoa velhoa silmiin.
Elise ei ollut varma, kuinka kauan vietti synkkien ajatustensa kanssa. Hän pohti omaa kohtaloaan, miten kotona pärjättiin, oliko isä kertonut suoraan Malkalle hänen lähdöstään vai keksinyt jotakin, miten Saaga voi ja oliko hän jo perillä, miten häntä kohdeltaisiin pääkaupungissa.
Hytin oven nytkähdys sai tytön säpsähtämään. Ovea kokeiltiin uudelleen, mutta tulija sai huomata sen olevan lukossa. Elise siveli avainta sormissaan. Hän oli ottanut sen huolehtiakseen, ja onneksi olikin, sillä ilman sitä hän olisi joutunut olemaan se, joka oli ulkopuolella. Seuraavaksi kuului koputus, jonka jälkeen oli hiljainen tauko. Elise pysytteli hipihiljaa, eikä vastannut.
”Elise, avaa ovi.” Pyyntö oli melkein kyllästynyt. Marras oli ilmeisesti saanut illallisensa nautittua. Olikohan velho joutunut selittelemään yhtäkkisesti palanutta ruokaa tarjoilijalle vai olikohan tarjoilija pahoitellut tilannetta Marrakselle? Elise pysytteli edelleen hiljaa ja veti sängyn peiton jalkojensa päälle.
”Tämä on sentään minun hyttini”, Marras tokaisi ja koputti uudestaan oveen kuin se voisi saada Elisen liikkeelle. ”Avaa ovi.”
”Haluan olla rauhassa”, Elise vastasi ja halasi polviaan. Oven takaa kuului huokaus.
”Lupaan, etten puhu sinulle sanaakaan. Aion käydä nukkumaan.”
”Etkö voi mennä muualle?”
”En voi. Päästä minut nyt sisään.”
”En halua aiheuttaa enää yhtään loitsua”, Elise vastasi takaisin, tosin ääni aiempaa vaimeampana. Velho kuuli kuitenkin hänen sanansa.
”Sitten vain keskityt, etkä toivo yhtään mitään”, Marras ohjeisti.
”Sinä ärsytät. En pysty siihen.”
”En ajattele, että olet kummajainen, sen sinä sanoit ihan itse”, Marras ärähti. Elise mutristi suutaan.
”Mutta olen jokin tutkimuskohteeksi sopiva magian oikku!” tyttö kiljahti vastaukseksi.
”En ihan tosissani enää kauheasti välitä, vaikka onnistuisit aiheuttamaan hytissä lumisateen, haluan vain päästä nukkumaan”, Marras tokaisi. ”Avaa ovi tai tulen sisään itse.”
Elise piti päänsä ja pysytteli paikoillaan. Marras odotteli kymmenisen sekuntia, ennen kuin ilmeisesti asteli pois. Ainakin Elise oli kuulevinaan muutaman askeleen äänen. Sitten tuli hiljaista.
Tyttö luuli jo saavansa olla rauhassa, kun pari minuuttia oli kulunut, eikä mitään tapahtunut. Silloin ovi aukeni poksahtaen ja olisi osunut sisäseinään, ellei Marras olisi tarttunut reunasta kiinni juuri ajoissa. Hän astui sisään hyttiin ja sulki oven perässään hieman turhan kovaa sen kiinni kolauttaen. Lukko näytti hehkuvan, ehkä se oli jopa rikki. Ulkopuolella oleva sulanut hopean hehkuinen tikku oli muistuttanut epäilyttävästi haarukkaa.
Elise istui yhä paikoillaan, mutta hän ei uskaltanut katsoa velhoa silmiin. Marras piti lupauksensa ja ryhtyi vain sanattomana riisumaan päällysvaatteitaan vähempiin.
Hän asettui omalle vuoteelleen makaamaan, mutta jäi silmäilemään paikoillaan olevaa Eliseä. Hetken verran Elise tunsi hänen tuijotuksensa, mutta ei vieläkään uskaltanut vastata katseeseen, vaan painoi päänsä polvia vasten ja yritti tasata värisevän hengityksensä.
”Etkö kävisi itsekin nukkumaan?” Marras kysyi hiljaa. Elise pudisti päätään, kasvot yhä polvia vasten ja kädet kiedottuna jalkojen ympärille.
”Onnistuin tekemään sen taas”, Elise sanoi ääni väristen. ”Enkä tajunnut yhtään. En edes toivonut mitään tuollaista, en mitään ruokaan liittyvää, ja silti kävi näin.”
”Tunnekuohu ilmeisesti”, Marras selitti. ”Vien sinut huomenna suoraan Ingridin luo.”
”Mutta olen toivonut asioita monta kertaa ennenkin. Tarkoitan, että olen tehnyt toivomuksia ennen kuin tapasin sinut, eikä mitään tällaista koskaan tapahtunut. Eivät kaikki toiveeni toteutuneet.”
”Mitä sitten toivoit?” Marras kysyi, mutta Elise pysyi hiljaa. Liian arkaan haavaan sydämessä sattui, ja hän oli jo kauan sitten oppinut, että mahdottomuuksista oli turha haaveilla. Äidin perään itketyt vuodet olivat takanapäin. Ihmeitä ei tapahtunut, vaikka magia varjostikin koko Seresmaata.
”Minua pelottaa”, Elise tunnusti ja tunsi, miten kyyneleet valuivat nenää pitkin peittoon. Marraksen vuode narahti, kun hän ilmeisesti nousi istumaan. Ehkä hän yritti keksiä jotakin sanottavaa, mutta pitkän aikaa he istuivat vielä hiljaisuudessa, jossa erottui vain Elisen hiljainen niiskutus.
”Jos haluat valvoa, pysyn hereillä seuranasi”, Marras lopulta sanoi. Elise ei vastannut, mutta nyökytteli peittoonsa ja tunsi taas olevansa oikea hölmö, kun noinkin pieni lupaus helpotti hänen oloaan valtavasti.