Pakkaslaulu

❄❄❄

12. luku: Juna

Maanantai oli poutainen ja tyyni päivä. Pakkasta oli kuitenkin reilusti, ja lumi kiilteli puuterisena ja uutena edellisen yön sateen jäljiltä. Elise oli nukkunut paremmin kuin edellisinä öinä, sillä uupumus oli painanut hänet untenmaille jo aikaisin. Viikonlopun vaivannut päänsärky alkoi vähitellen hellittää, mutta aamun koitteessa hän oli jälleen odotuksesta levoton.

Aamiainen oli mennyt alas vain jotenkuten. Hän oli saanut omat vaatteensa takaisin ja palauttanut majatalon emännän lainaamat vaatteet suuresti kiitellen. Tyttö oli epäilysten välttämiseksi kertonut kadonneiden matkatavaroidensa varmasti saapuvan hänen perässään Solariaan.

Emäntä oli surkutellut hänen valehtelemiensa tavaroiden kohtaloa ja kertonut, ettei pyytänyt mitään vastineeksi lainasta tai pyykkituvan käytöstä. Elise mietti hieman syyllisentuntoisena, oliko hän vain valehdellut sujuvasti vai oliko Marras maksanut huoneesta niin hyvin, että lisämaksua ei otettu.

Marras oli lähettänyt kirjeen Ingridille viimein edellisenä iltana. Ilmeisesti velho tunsi olevansa tarpeeksi kunnossa loitsimiseen, tosin Elise ei ollut todistanut vielä mitään muuta magian käyttöä. Hän oli kuitenkin ihaillut, miten Marras oli vain avannut ikkunan ja lähettänyt kirjeen tuulen matkaan kuin se tosiaan voisi lentää itsekseen perille. Paperi katosi viimaan ja lumeen hetkessä valkeana vilahduksena ja velho sulki ikkunan, jotta kylmyyttä ei päässyt enempää sisään. Elise ei voinut kuin ihmetellä magian mahdollisuuksia.

Omaa magiaansa hän oli varonut. Hän ei uskaltanut toivoa, ei oikeastaan edes ajatella jotakin haluamaansa liian keskittyneesti, ettei vahingossa saisi kummallisuuksia aikaan. Marras oli sanonut loitsupölyn vaikutuksen häviävän muutamassa päivässä, mutta Elise pelkäsi, että velho epäili muuta: hänen erikoinen kykynsä saada aikaan omituisuuksia ei häviäisi itsekseen. Loitsupöly oli ollut katalyytti, niin Marras oli sanonut.

Jotakin kummallista Elisen sisällä oli herännyt sen myötä.

Ennen puolista Marras ja Elise matkasivat jalkaisin kaupungin halki asemalle. Aukiolla oli tällä kertaa vilkasta. Hevosten vetämiä rekiä ja kärryjä suurine talvipyörineen oli saapunut tuomaan matkalaisia kaupungista ja lähiseuduilta. Asemarakennukseen kulki joukoittain väkeä matkalaukkuineen ja saattajineen. Elise ihaili suuria ovia ja niiden takana avautuvaa aulaa, jossa korkea katto kaartui korkeuksissa heidän ylleen. Suuret ikkunat päästivät sisäänsä valoa ja paksut seinät saivat äänet kaikumaan, kun ihmiset kopistelivat rakennuksen läpi uusille oville ja kohti raiteita.

Elise pyörähteli ympäri ja katseli ihmisiä istumassa seinustalla, miestä lukemassa sanomalehteä, perhettä hyvästelemässä toisiaan matkalaukut ylitsepursuavan täynnä. Hänen oma olkalaukkunsa tuntui pieneltä verrattuna muun väen kantamuksiin.

Marras oli kaivanut esiin heidän lippunsa ja lykkäsi niistä toisen Elisen käteen. Tyttö katsoi suorakaiteen muotoisen, paksun paperin koukeroita. Yläreunassa oli viininpunainen raita. Teksti oli painettu suurin kirjaimin, junan nimi, kellonaika ja määräasema löytyivät kaikki lipusta siististi kukin omalla rivillään.

Sisällä asemarakennuksessa oli kaksi kelloa kummallakin päätyseinällä ovien yläpuolella. Ihmiset vilkuilivat niiden suuntaan, tarkistivat aikaa, joka väheni ja pian ilmoittaisi junan lähtevän. Marras joutui taluttamaan Elisen ulos päätyovista kohti laitureita, sillä tyttö ei ollut saada silmiään irti näkemästään. Velhon jämäkkä ote havahdutti hänet unelmoimasta, mutta ulkona oli vain lisää ihmeteltävää.

Valtava, musta veturi päästi piipustaan savua laitureille. Suhina, pihinä ja ihmisten hälinä kertoivat, että lähtö oli pian koittamassa. Junahenkilökunta neuvoi väkeä oikeisiin vaunuihin, ihmiset nousivat kyytiin ja huutelivat matkatavaroidensa kantajien perään. Osa halaili vielä läheisiään, toiset kiiruhtivat kyytiin yksinään. Elise seurasi Marrasta, joka vilkaisi lippua ja sitten junan vaunuja lähtien kohti numeroa kolme. He kulkivat korkeiden vaunujen viertä ihmisvirran mukana aseman tuoksujen tunkeutuessa nenään. Elise ei ollut koskaan ennen ollut junassa, eikä koskaan edes näin lähellä sellaista.

He nousivat lopulta kyytiin oikean oven löydettyään ja näyttivät lippunsa laiturilla seisovalle tarkastajalle. Elise tarttui reippaasti ovessa olevaan kaiteeseen ja kiskoi itsensä ensimmäiselle portaalle. Marras kääntyi katsomaan taakseen ja auttoi tytön sisään, vaikka Elise ei olisi enää kaivannut apua. Hän kuitenkin arvosti, että mies hidasti tahtia eikä hukannut häntä heti ovella, sillä junan käytävä tuntui kilometrien mittaiselta ja osastojen ovet näyttivät identtisiltä.

Hytit olivat kuin pieniä makuuhuoneita. Elise mahtui juuri ahtautumaan eri seinustoilla olevien vuoteiden väliin ja pikkuruinen nojatuoli toisen sängyn päädyssä oli aivan kiinni sängyssä. Peili ja seinässä kiinni oleva, kapea pöytä toimivat kai laittautumista varten.

Elise laski laukkunsa toiselle sängylle ja kurkisti ikkunasta ulos laiturille, missä saattajia vielä liikuskeli. Sisään asti kantautui pillin vihellys, kun junahenkilökunta ilmoitti lähdön koittavan.

Marras istui toisen sängyn laidalle ja laski rinkkansa alas. Elise kuulosteli, miten ovet paukahtelivat kiinni ja veturi alkoi puhista lisää. Hän vilkutteli ikkunasta laiturilla seisoskelevalle väelle, joka vilkutti takaisin, tosin varmasti toisiin ikkunoihin, mutta hänestä oli mukava kuvitella, että joku olisi vilkuttamassa hänellekin. Silloin hän muisti, miten Saaga oli edellisellä viikolla noussut junaan, varmasti yhtä yksin ja jännittyneenä matkastaan. Ajatus sai tytön haikeaksi ja laskemaan kätensä.

Liikkeelle lähtö oli hidas ja laituri lipui vähitellen pois näkyvistä. Hetkeksi pieni pölähdys savua peitti näkymän, mutta sen jälkeen näkyviin tuli luminen kaupunki, joka jäi hiljalleen jälkeen. Hanget tasaantuivat, rakennukset loittonivat ja aava näkymä avautui yli lumisten maisemien. Jyske ja kohina kuuluivat sisälle saakka, mutta vähemmän kuin Elise oli ajatellut, ja liikkeen aiheuttama jännitys pakotti myös hänet jaloilleen.

”Menen katsomaan toisesta ikkunasta”, tyttö ilmoitti, eikä odottanut Marraksen vastausta. Hän painoi mieleensä hytin numeron ja kipitti vaunun aulaan.

Käytävät olivat tyhjentyneet. Toisella puolella junaa levittäytyi laaja lumikenttä, järvenselkä, jonka rannoilla näkyi reenjalasten painaumia. Jäätie kulki vastarannalle ja kalastuspaikat erottuivat kaivantoina lumen keskellä. Junan nopeus alkoi näkyä, kun veturi oli viimein kiihdyttänyt huippuvauhtiinsa. Maisema muuttui valkoiseksi vilinäksi, jonka katselu sattui silmiin.

Saaga, minä olen pian siellä.


***


Junan tasainen kulku ja kohina unohtuivat, kun alkujännitys oli ohitse, ja maisemien ihailu ei ollut enää kovin kiinnostavaa. Päivä lipui ohi hiljalleen, ja Elise kulutti aikaa haaveillen ja ikkunasta ulos katsellen hämärän laskeutumiseen asti. Hän oli oppinut kirjoittamaan tarinoita mielessään paperin puutteessa ja huomasi luovansa alkua seikkailulle saadakseen ahdistuksen pois mielestään.

Tytölle selvisi, että illallinen tarkoitti varsin tasokasta tarjoilua junan ravintolavaunussa. Muut junassa matkaavat olivat laittautuneet iltaleninkeihin ja pikkutakkeihin, mikä sai Elisen hätääntymään omaa vaatimatonta asuaan. Mekon päälle vedetty villatakki oli kuitenkin sen verran siisti, että kokonaisuus varmaan menetteli. Ei Marraskaan sentään pukeutunut pukuun, vaikka tummissa olikin.

Matkalla ravintolavaunuun Elise piti rohkeasti päänsä pystyssä ja pysytteli Marraksen perässä. Onneksi mies ei yrittänyt taluttaa häntä käsivarressaan ahdasta käytävää pitkin, kuten muu väki näytti tekevän. Marras ei ollut jutellut Elisen kanssa montaakaan lausetta matkan aikana, ja he vaikuttaisivat vähintäänkin omituisilta, jos käyttäytyisivät ruokaillessakin kuin toisiaan vältellen.

Elise mietti jälleen, oliko velho vain töykeä vai mistä oikein oli kysymys. Inhosiko Marras muiden ihmisten seuraa? Hän oli kuitenkin lähtenyt syömään, olisihan hän voinut lähettää Elisen ruokailemaan yksikseenkin.

Pöytiä oli vähän, mutta kaikki tulivat täyteen. Valkoiset pöytäliinat olivat kirkkaat muutoin hämärässä valaistuksessa, ja jokaisessa pöydässä pikkuruisissa lasikipoissa tanssivat kynttilän liekit. Tarjoilija ohjasi heidät vuorollaan pöytään ja veti vielä tuolin esiin Eliselle, kun Marras istuutui pöydän toiselle puolelle.

Elise kiitti ja vilkuili korkeajalkaisia laseja ja pöytään asetettuja aterimia, joita oli muutama enemmän kuin kotona. Hän ei ollut koskaan syönyt tällaisessa paikassa, ei oikeasti edes ravintolassa, ellei laskettu pientä kuppilaa Kehräkaupungissa, jossa he olivat joskus vierailleet juhlissa. Onneksi hänen ei kuitenkaan tarvinnut puuttua tarjoiluun, sillä se tuntui etenevän valmista käsikirjoitusta mukaillen.

Viiniä kaadettiin laseihin, eikä Marras muuta kuin viittonut, että valinta kelpasi heille, vaikka tarjoilija oli ensin kaatanut väin vähän lasiin kuin testattavaksi. Elise ei tiennyt, olisivatko he edes voineet kieltäytyä, pullohan oli avattu heitä varten. Hän ei ollut koskaan maistanut viiniä. Se makasi lasissa tummana ja jopa hieman kiellettynä.

Läheisessä pöydässä vanhempi rouva yritti neuvotella alkupalastaan, mutta tarjoilija pahoitteli tilannetta, ettei heillä valitettavasti ollut vaihtoehtoja kuten kaupungissa: junassa menu oli valittu etukäteen, joten illallisen varatessaan tiesi saavansa vain tietyn vaihtoehdon.

Elise sävähti. Vasta nyt hän tajusi, että hänen rahansa eivät varmasti olleet riittäneet tämän tason lippuihin. Mutta Marras ei ollut sanonut mitään, auttanut vain lopettamaan hänen vahingossa luomansa loitsun ja maksanut matkan. Tämän tasoisen elämän täytyi olla velholle tavallista arkea.

”Sinun ei olisi tarvinnut”, Elise mutisi, kun kuumotus kipusi poskiin. Marras katsahti nyt suoraan häneen, silmät tuntuivat tutkivan häntä kuin voisivat nähdä mielessä myllertävät ajatukset. Hän siveli viinilasinsa jalkaa sormenpäillään.

”Sanoin jo, ettei lippujen kustantaminen haittaa. Mitään erikoistahan ei ole enää tapahtunut?” velho varmisti.

”Ei”, Elise vakuutti. Hänestä tuntui, että miestä kiinnosti vain, miten hänessä ilmennyt magia saataisiin kuriin tai voitaisiin selittää jollakin järkevällä syyllä. ”Pidät minua kummajaisena, jota pitää vahtia.”

Syytöksensä jälkeen Elise päätti maistaa viinilasistaan. Maku oli voimakas ja sai hänet aluksi irvistämään. Ehkä juoma paranisi vielä ruoan kanssa. Marraksen silmät kiiluivat tummina heikossa valaistuksessa. Katseessa tanssi jälleen kultaisia pisteitä, mikä sai Elisen lumoutumaan silmien kauneudesta.

”Sitähän sinä hieman olet. Arvaamattoman magiasi kanssa”, velho myönsi. Elise oli kommentoimassa purevasti takaisin, mutta keittokulhoja tuova tarjoilija keskeytti hänet. Tyttö oli valtavan nälkäinen, sillä ei ollut saanut syödäkseen sitten aamiaisen ja päivän jännitys oli vienyt voimia. Ensimmäinen lusikallinen oli niin hyvää, että pian hän jo kauhoi lautasen pohjia.

”Puhut magiasta kuin se olisi jotenkin ennustettavissa tai ymmärrettävissä. Minulle se on näyttäytynyt vain… omituisuuksina, täysin hallitsemattomina asioina”, Elise sanoi.

Marras oli syönyt hitaammin ja viivytteli hetken vastauksensa kanssa. ”Magialla on omat lakinsa kuten muillakin luonnossa esiintyvillä ilmiöillä.”

”Kuten loitsulla on aina hintansa?” Elise muisti liekin Marraksen sormissa ja miten se oli polttanut jäljen kämmenselkään. Hän katsahti kättä varkain, mutta ei hämärässä valaistuksessa ollut varma punoittiko iho.

”Niin. Loitsut vievät aina voimia, väsyttävät joskus äärimmäisyyksiin. Tavallisesti ne tarvitsevat myös jonkinlaisen vastalahjan. Et voi luoda mitään tyhjästä.”

”Entä ne kolikot?”

”Kopioit jo olemassa olevaa.”

Elise mutristi suutaan. ”Maksoin siitä kauhealla päänsäryllä.”

”Aivan. Loitsimisesi on kuin kokemattoman lapsen tekosia, energian tuhlausta. Koskemasi loitsupöly toi sisälläsi olevan taikuuden vahvemmin esiin, mutta sai magian myös purkautumaan holtittomasti. Harva kykenee käyttämään voimaa, ellei ole tutustunut siihen vuosia. Rikot oikeastaan kaikkea sitä, mitä olen tutkinut.”

”Onko sinun työsi magian tutkimusta? Etkä silti ymmärrä, miksi olen tällainen?”

Marras nyökäytti päätään ja jatkoi syömistä. ”Et siis ole väärässä kuvatessasi tilannetta oudoksi.”

”En kyllä pidä siitä, että ajattelet minusta noin. En minä taikuuksia tahallani tehnyt. Mieluummin olisin ilman”, Elise tokaisi.

Hetken kuluttua tyhjät lautaset haettiin pois ja pian heille tuotiin seuraava ruoka, pehmeää muhennosta ja riistaa tummanpunertavan kastikkeen kanssa.

Elise seurasi Marraksen esimerkkiä ja valitsi aterimista seuraavat uloimmista aloittaen. Ruoka oli jälleen ihanan pehmeää ja todella maukasta, tosin lautasella oli tavaraa kovin vähän. Elise yritti hidastaa ruokailunsa tahtia, sillä hänestä tuntui, että muukin väki söi verkkaisella tahdilla kuin jokaisesta suupalasta nautiskellen. Marras ei vaikuttanut olevan kovin nälissään, ennemminkin syövän kuin vain pakosta.

”Oletko koskaan ajatellut, että tutkimuksesi perusteet saattavat vain olla väärässä?” Elise huomautti hetken kuluttua. ”Et ole ottanut huomioon tätä arvaamattomuuden mahdollisuutta. Että magia voikin toimia ihan ilman niitä sääntöjäsi.”

Marras näytti vakavalta, mutta sitten toinen suupieli kohosi hieman kuin hän olisi itsekseen huvittunut jostakin asiasta.

”Olen tehnyt tätä sen verran pitkään, että tiedän mistä puhun.”

”Ja minä olen todiste, ettet tiedä.” Elise odotti kiukkunsa tilalle voitonriemua, mutta olo ei tuntunut parantuvan velhon piikittelystä sen kummemmaksi. Viimeinen haarukallinen katosi suuhun aivan liian pian ja jätti Elisen vaille tekemistä. Niinpä hän nosti lasin huulilleen.

Tyttö huomasi, miten läheisessä pöydässä istuva nainen vilkuili heidän suuntaansa. Hänen ja Marraksen keskustelu ei ollut äänekästä, mutta kenties nainen oli kuullut osan puheesta, sillä tämä loi katseita kohti velhoa ja vaihtoi pöytäkumppaninsa kanssa kuiskaten käydyn keskustelun. Elise puristi huomaamattaan lasin jalkaa rystyset valkoisina ja painoi päänsä alas.

Miksi niiden pitää katsella tänne?

Pääruuan jälkeen nainen nousi ylös ja pysähtyi heidän pöytänsä luo tervehtimään Marrasta. Elise vartosi jo jälkiruoaksi luvattua suklaakakkua, mutta naisen tuppautuminen heidän seuraansa onnistui pilaamaan odotuksen. Nainen puhui vain ja ainoastaan Marrakselle, tiedusteli velhon illasta ja keskeneräisistä töistä Solariassa, mihin Elisellä ei ollut edes mahdollisuutta osallistua sanalla tai parilla.

Menisipä hän jo pois.

Marras oli kohtelias, mutta vältti kysymykset vastaamalla lyhyesti ja jättämällä vastakysymykset väliin. Elise silmäili naisen niskaan sidottuja tummia kutreja ja leningin kallista kangasta toivoen, että nainen jättäisi heidät jo rauhaan. Hänen teki mieli puuttua keskusteluun, sanoa että Marras oli hänen matkaseuraansa, mutta pelkkä ajatuskin asiasta sai tytön nolostumaan. Ei velho ollut velvollinen pitämään hänelle seuraa, vaikka hän tunsikin itsensä seinäkukkaseksi muun hienostuneen väen seassa.

Nainen toivotti hyvää illan jatkoa ja palasi omaan pöytäänsä aloittaen vilkkaan keskustelun pöydässä odottaneen ystävänsä kanssa. Varmasti hän jakoi juorut eteenpäin, kai Marras oli joillekin kuuluisuus, jonka tapaamisesta voisi kehuskella tuttaville.

Velho ei vastannut mitään, mutta syventyi taas viinilasinsa pariin, ja Elisen teki mieli jättää koko ruokailu kesken. Hän toivoi hartaasti, että nainen seurueineen ottaisi ja häipyisi ja he saisivat istua illallisensa loppuun, mutta jo heti toiveen jälkeen hän huomasi virheensä. Marras hymähti ilottomasti ja nyökäytti kohti heidän annoksiaan, joiden pinta oli yhtäkkisesti vaihtanut väriä kuin ruoka olisi palanut.

”Muutitko sen myös myrkyllisen suolaiseksi?” velho tiedusteli kiinnostuneena. Elise oli kuitenkin saanut tarpeekseen. Palaneen haju pisti nenässä ja ohimoille oli palannut päänsäryn alku. Hän pyyhki suupielensä lautasliinaan ja läimäisi liinan pöydälle.

”Jatka sinä vain iltaa näiden muiden kanssa. He eivät sentään ole mitään magian kummajaisia.”

Tyttö nousi ylös ja kiiruhti ulos ravintolavaunusta pöytien välistä pujotellen. Käytävälle päästyään jälkiruuatta jääminen alkoi harmittaa Eliseä entistä enemmän. Vatsa kurni yhä pienten annosten jäljiltä.




Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös