Pakkaslaulu

❄❄❄

11. luku: Kolmekymmentä hopeaa

Aamun valjettua Elise hiipi alakertaan katsastamaan, josko majatalossa saisi jotakin syötävää. Hänen rahavaransa hupenisivat nyt vauhdilla, kun hänen pitäisi vielä viettää useampi päivä Keishiressä, ja olihan hän velkaa myös Marrakselle sekä majoituksesta että kaikesta saamastaan avusta. Huoli oli kuitenkin helppo unohtaa, kun hän sai eteensä lautasellisen lämmintä puuroa. Muutoinkin valaistuva päivä sai olon paremmaksi: edellisen illan suru oli enää muisto, valon mukana ajatuksiin hiipi myös toivoa.

Majatalon emänsä neuvoi hänelle pesutuvan paikan ja tarjosi vielä tyttärensä vaatteita Eliselle siksi aikaa, että tyttö sai omansa pyykättyä ja kuivattua. Kiitollisena Elise kuurasi hameensa ja paitansa, ja ripusti ne pesutuvan pitkille naruille roikkumaan.

Pesutuvassa oli lämpimän veden höyryistä kosteaa ja saippuantuoksuista. Elise pääsi urakkansa jälkeen itsekin peseytymään ja sen jälkeen kipitti hieman isossa mekossa takaisin yläkertaan katsastamaan, oliko velho jo herännyt. Kuuma vesi oli ihanasti rentouttanut lihakset, ja tyttö oli pessyt huolellisesti myös tukkansa. Lainavaate roikkui edestä, mutta ainakin hänellä oli jotain päällensä siksi aikaa, kun muut vaatteet kuivuivat.

Marras istui huoneessa kirjoituspöydän ääressä ja raapusti jotakin paperille tiuhalla käsialalla. Hänen vieressään oli puisella tarjottimella tyhjiä astioita, joten ilmeisesti mies oli tilannut ruokaa huoneeseen. Hän katsahti Eliseä, joka sijasi vuoteensa ja nosti laukkunsa sen päälle kuin tarkastaakseen vähäiset matkatavaransa. Hiusharjan löydettyään tyttö istui selvittämään maantien sävyisiä kutrejaan. Vettä tippui hiusten latvoista syliin mekolle.

”Voitko jo paremmin?” Elise uskaltautui kysymään. Ainakin Marras oli saanut väriä kasvoilleen ja näytti jaksavan taas oleskella pystyasennossa. Mies kirjoitti viimeisen rivin paperille ennen kuin vastasi.

”En yritä loitsuja hetkeen, mutta pahin on jo ohi.” Marras taitteli paperin kuin kirjeen ja asetti sen nojalleen suorakaiteen muotoista kynälaatikkoa vasten. ”Lähetän tämän myöhemmin, kun olen varma, etten seuraavan kerran magiaa käyttäessäni ehdytä itseäni kuolemaan.”

Se kuulosti jotenkin syyttävältä, ja Elisen oli pakko kääntää katseensa pois. Hän selvitti hartaasti takkuja harjaamalla suortuvat uudestaan ja uudestaan, ja yritti sammuttaa syyllisyydentuntonsa. Olihan Marras joutunut koko soppaan hänen takiaan ja vielä suojelemaan häntä useaan kertaan matkan vaaroilta.

”Kenelle kirjoitat?” tyttö kuitenkin kysäisi pitääkseen keskustelua yllä.

”Ingridille. Ilmoitan tulostamme.”

”Selvä.” Eliseä hermostutti. Hän solmi hiuksensa jälleen leteille ja mietti, millainen ihminen velho Marraksen ystävä saattoi olla. Taatusti voimakas noita, kun kerran Marras itsekin oli väkevä magian käyttäjä. Voisiko Ingrid auttaa häntä pääsemään Saagan luo? Vai olisiko nainen yhtä jyrkkä kuin Marras?

Kaiken tapahtuneen jälkeen tuntui omituiselta, että Marras oli vielä avustamassa hänet Solariaan asti, vaikka mies olisi voinut aivan hyvin jättää hänet selviytymään loppumatkan itsekseen tai jatkaa yritystään saada hänet palaamaan kotiin. Marras ei ollut kuitenkaan tehnyt kumpaakaan, ei edes ehdottanut enää kotiin lähtöä.

”Kiitos, että autat”, Elise sanoi ja kohotti katseensa ujosti. Hiukset olivat vielä hieman kosteat, mutta letit tuntuivat tutuilta ja sormien tarkka liike pakotti keskittymään. Hän oli sotkenut Marraksen mukaan vaikeuksiinsa, ja velho oli joutunut auttamaan häntä jo useammin kuin kerran. ”Minulla ei oikeasti ole kauhean paljoa rahaa, mutta voin korvata¬–”

”Jätetään se nyt”, Marras keskeytti katsomatta häneen. ”Autoit minua varjon hyökätessä, ja suoraan sanottuna en olisi selvinnyt metsästä tänne yksinäni, joten emmeköhän ole tasoissa. Voisit kuitenkin jättää seuraavan hengenvaarallisen tilanteen väliin.”

”Yritän”, Elise lupasi ja alkoi pyöritellä hiusharjaa käsissään, sillä oli saanut lettinsä solmittua. ”Saan varmaan kuitenkin vierailla kaupungilla? En ajatellut odotella junaa täällä majatalossa.”

Marras huokaisi ja kääntyi tuolissaan niin, että pystyi katsomaan Eliseä. Hän silmäili selvästi liian isoa pukua tytön päällä ja sai Elisen painamaan kädet syliinsä, ettei iso miehusta olisi pussittanut niin pahasti.

”Näköjään sinun täytyy käydä ainakin kavennuttamassa tuo”, Marras tuumasi.

”Se ei ole minun, sain sen lainaksi. Ostan vyön tai jotakin”, Elise puolustautui ja mietti jo kauhuissaan sitä vähää kolikoiden määrää, joka kukkarossa enää oli. Hänen täytyisi varmistaa junalipun hinta ennen seuraavaa ostosta. ”Haluatko levätä vai lähtisitkö kanssani?”

Marras pyyhkäisi kädellä tukkaansa. ”Kysytkö tosissasi vai kohteliaisuuttasi?”

”Onko sillä väliä?”

Marras hymähti. Elisen sydän sykähti, kun hän kuuli huvittuneisuuden ensi kertaa Marraksen äänessä. Totta puhuen jännitys hartioissa heltisi, kun hän tiesi, ettei joutunut vieraille kaduille aivan yksinään.

”Pelkäätkö uutta varjoa?” Marras ei kuitenkaan odottanut vastausta, vaan nousi tuolistaan. ”Ei Luoma liikuskele täällä, ei ainakaan avoimesti loitsuineen. Mutta meidän on paras hankkia junaliput, kun niitä vielä on saatavilla.”

He lähtivät kaupungille juuri sopivasti aamupäivän vilkkaimpaan aikaan. Onneksi turkkitakki peitti turhan isot vaatteet, eikä Elisen tarvinnut nolostella mekkoaan. Huivi lämmitti ihanasti kaulassa, kun kadulla kävi viima. Väki oli sonnustautunut turkkeihin, pörröisiin hattuihin ja paksuihin lapasiin. Saappaissa ja hansikkaissa oli kirkkaitakin värejä. Tyttö huomasi ihailultaan, että velho Marras väisti väkijoukkoa ja odotti sivummalla, jos hän kiersi lähemmäs näyteikkunoita.

He päätyivät torille katselemaan kojuja, joissa myytiin lihaa, kalaa, mausteita ja kiertelevien kauppiaiden tuomia vaatteita sekä pikkuesineitä. Sopivasti yhdeltä kojulta löytyi koruja ja hiuskoristeita, joiden seasta Elise huomasi paksut rullat lettinauhoja varten. Hän maksoi hieman ylimääräistä saadakseen tarpeeksi pitkän palan nauhaa voidakseen kietoa sen vyötärönsä ympärille ja saada mekon istumaan hieman paremmin. Vasta ostoksensa jälkeen tyttö muisti, ettei hän vieläkään tiennyt junalipun hintaa.

”Paljonko junalippu Solariaan maksaa?” Elise tiedusteli ja toivoi kuulostavansa välinpitämättömältä, kuin vain utelisi asiaa mielenkiinnosta.

”Etköhän selviä kolmellakymmenellä hopealla”, velho Marras tuumasi ja vilkaisi tyttöä, joka kurkisti kukkaroonsa ja yritti laskea kolikoitaan. Eliseä tilanne huolestutti sen verran, että hänen teki mieli kaataa rahat kämmenelleen voidakseen tarkistaa tarkasti, mutta ei kokenut sitä kovin viisaaksi keskellä toria. Sitä paitsi Marras seurasi häntä aivan liian tarkasti.

”Onko jokin hätänä?” velho kysäisi. Elise pudisti päätään.

”Ei. Mistä liput voi ostaa?”

He suuntasivat kaupungin pohjoisosiin, missä komean aukion edustalla oli huikea, korkeahuippuinen rakennus. Elise olisi kuvitellut sitä kirkoksi, ellei korkealla tornissa olisi näkynyt suuri kello, joka tikitti tasaisesti eteenpäin ja valtava minuuttiviisari siirtyi hitaasti naksahtaen seuraavalle minuutille. Aukiolla kulki kyllä ihmisiä, mutta asemalla oli hiljaista: tänään ei ollut lähdössä junaa, eikä saapumassa väkeä toisaalta.

Rahatilanne huolestutti Eliseä entistä enemmän. Hän ei onnistuisi kovin pitkään piilottelemaan ahdinkoaan, ja sitten hänen olisi pyydettävä Marrakselta palvelusta tai pahimmassa tapauksessa lähdettävä jalkaisin takaisin kotiin, koska junalippua ei hänelle myytäisi. Elise hoki toivetta mielessään.

Kunhan rahat riittävät edes lippuun. En tarvitse muuta. Kunpa tässä olisi tarpeeksi.

He eivät kulkeneet asemarakennuksen sisälle ja Elise epäili, että ovet eivät kenties olleet edes auki. Sen sijaan he nousivat portaat talon edustalle ja hakeutuivat sen sivustalla olevan ulokkeen eteen, joka paljastui lipunmyynniksi. Kun he tulivat lähemmäs, mieshenkilö tiskin takana liu’utti lasin sivuun voidakseen puhua heille. Hän oli sonnustautunut tummansiniseen uniformuun, jonka paksusta takista huolimatta hän näytti palelevan hieman.

”Herra”, mies tervehti ja hänen katseensa siirtyi Eliseen. ”Neiti.”

Marras esitti pyyntönsä ja mies ryhtyi kertomaan hänelle aikatauluista, vaunuosastoista ja lippuvalinnoista. Marras ei jäänyt pitkäksi aikaa kuuntelemaan, vaan valitsi varsin nopeasti keskiluokan makuuhytin ja illallisen samalla kun Elise vielä panikoi rahojensa kanssa. Kun lipunmyyjä kertoi hinnan, Elise avasi hermostuksissaan kukkaronsa ja kumosi koko sen sisällön tiskin päälle.

Pienien kolikoiden pino ei tuntunut loppuvan, vaan lopulta kukkarosta valui kolikoita ulos yhtenä virtana. Elise pelästyi ja nappasi kukkaron takaisin, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Kolikoita tuntui kilisevän pussin sisällä aina vain lisää, vaikka ne eivät enää pursunneetkaan ulos. Kuin kukkarosta olisi tullut pohjaton.

”Rauhoitu”, Marras käski hiljaa ja tarttui Eliseä olkapäistä. Hän käänsi selkänsä lipunmyyntitiskille ja piti Elisen ikään kuin piilossa takanaan samalla, kun myyjä kyykistyi keräämään tiskin taakse pudonneita rahoja. ”Keskity ja käske loitsua loppumaan.”

Eliseä vapisutti. Hän tuijotti Marraksen tummiin silmiin ja veti hätäisesti henkeä. Mitä hän oli onnistunut tekemään? Oliko hän jälleen loitsinut tahtomattaan?

”Sanoit, etten saa tehdä toivomuksia”, Elise kuiskasi niin lujaa kuin uskalsi.

”Käske loitsua loppumaan”, Marras toisti ja puristi Elisen olkapäitä tiukasti. Tyttö nyökytti ja piteli kukkaroa käsissään heidän välissään kuin se voisi polttaa käsiä.

Pysähdy, Elise vaati mielessään ja hengitti uudelleen sisään, tällä kertaa rauhallisemmin. Päähän sattui, silmissä sumeni.

Käsky ei tuntunut tehoavan. Paniikki alkoi nostaa päätään uudelleen, ja Elise päätyi hokemaan toivetta mielessään niin, että suu liikkui, vaikka sanoja ei kuulunutkaan. Hän ei enää komentanut, pikemminkin aneli.

Pysähdy, pysähdy, pysähdy.

Kilinä lakkasi. Varovasti tyttö kurkisti kukkaroon, joka oli värissyt käsissä tai sitten hänen kätensä olivat tärisseet uskomattoman rajusti. Kukkaron pohjalla ei ollut mitään, loitsun monistamat kolikot olivat kadonneet.

”Pahoittelut neiti, saittehan kaiken kerätyksi?” mies kysyi, kun hän suoristautui poimimasta kolikoita, jotka olivat pudonneet tiskin yli. Elise ja Marras pitivät kasvonsa peruslukemilla ja olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut, Elise tosin vielä kasvoiltaan punaisena ja pitäen katseensa alhaalla. Hänen sydämensä oli alkanut hakata lujaa rinnan alla.

Marras maksoi liput lopulta lähes kokonaan, sillä tytön omat kolikot eivät olisi riittäneet. Hopeaa oli hetken verran ollut enemmän, mutta näky oli jäänyt pelkäksi harhakuvaksi, joka suli pois tahattoman loitsun lakattua. Elise ei sanonut asiasta mitään heidän ollessaan tiskin edessä, mutta hänen kainalonsa hikosivat, ja olo oli muutoinkin tukala. Marras sen sijaan ei vaikuttanut edes miettivän asiaa, vaan yritti hoitaa ostoksen mahdollisimman nopeasti ja saada heidät pois herättämästä huomiota.

Kun he kulkivat lumisen aukion poikki takaisin kohti kaupungin keskusta, Elise lopulta avasi suunsa.

”Minun ei ollut tarkoitus. Korvaan tämän sinulle heti kun vain voin. Ehkä pääkaupungissa voin tehdä työtä saadakseni hieman ylimääräistä…” Tyttö ei ollut varma, miten oikeasti saisi rahaa kokoon ja minkälaista osaamista voisi pääkaupungissa kenellekään tarjota. Ehkä hän voisi hankkia paperia ja kirjoittaa, mutta raapusteluista tuskin maksettaisiin suuria summia. Marras kuitenkin vaikutti vain vakavalta tapahtuneen magian vuoksi, ei hänen rahatilanteensa takia.

”Ei lipuilla niin väliä”, velho sanoi. ”Mutta sinun täytyy yrittää hallita itseäsi. Saat loitsuja aikaan täysin huomaamattasi, täysin tarkoittamatta. Ja sellainen on vaarallista.”

Elise jäi muutaman askeleen jälkeen, mikä sai velhon hetken kuluttua pysähtymään ja kääntymään katsomaan taakse. Elise jäi katselemaan lapasten peittämiä käsiään ymmärtämättä, miten hänen ihonsa alla saattoi kihelmöidä näin, miten magia saattoi asustaa hänessä, vaikka hän ei ollut koskaan tiennyt siitä.

”Käskeminen ei auttanut. Se loppui vasta, kun… En tiedä edes miksi”, hän tunnusti hiljaa. Päätä särki niin, että teki mieli sulkea silmät lumen valkealta hohdolta. ”En halua osata tällaista.”

Marras huokaisi. ”Ingrid osaa auttaa sinua. Selvitetään, mistä on kyse ja hoidetaan sinut kuntoon. Mutta sinun on lopetettava se toiveiden tekeminen. Olen tosissani.”

”En uskonut sinua aiemmin, kun sanoit, että tämä voisi olla vaarallista. Mutta äskeinen tuntui paljon pahemmalta kuin Savulehdossa”, Elise kuiskasi. Marras katseli häntä hetken ja hymyili sitten vinosti.

”Niin, olithan lähellä hukuttaa meidät rahaan.”

Elise puristi toisella olallaan roikkuvaa laukun hihnaa ja mietti, oliko tapahtuneessa Marraksen mielestä jotakin huvittavaa. ”Olisin älyttömän rikas, jos olisin voinut pitää kaikki ne kolikot.”

”Ellet jäisi kiinni laittomasta kopioinnista.” Marras nyökäytti kohti katua, joka veisi heidät takaisin samoja jälkiä, joita he olivat tulleetkin. ”Mennäänkö?”

Elise nyökkäsi ja kiiruhti velhon rinnalle, mutta kantoi sydämessään yhä huolta tulevasta.




Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös