10. luku: Keishire
Majatalon ikkunan takana yö teki tuloaan. Elise erotti muutamissa ikkunoissa vielä valoa katsellessaan Keishiren talojen kattoja ja niiden välistä erottuvia katuja toisen kerroksen tasalta. He olivat vasta saapuneet, ja Marras oli maksanut heille yöpaikan painuen saman tien vuoteeseen lepäämään.
Perille pääsy oli ollut tuskaisen hidasta ja Elisen lihaksia särki, mutta hän ei silti pystynyt kaivautumaan petivaatteiden sekaan, sillä sydän hakkasi yhä ja ajatukset myllersivät pään sisällä äänekkäinä. Hän vahti hämärässä huoneen toisella laidalla nukkuvaa Marrasta ja katseli samalla haikein mielin kaupunkia, jonne oli saapunut liian myöhään.
Kamppailu pimeyttä vastaan oli vaatinut veronsa. Elise oli pelännyt metsässä hetken verran velhon katoavan tähtipölyksi kuten fenrikin, mutta Marras oli kuitenkin pysynyt hereillä, vaikkakin raskaasti hengittäen ja kasvot kalpeiksi valahtaneina. Elise oli empinyt vaihtoehtojen välillä: palatako takaisin Savulehtoon vai jatkaa vaaraa uhmaten eteenpäin. Mitä hän olisi voinut tehdä, jos varjo olisi palannut?
Marras oli kuitenkin loppujen lopuksi noussut tytön avustuksella jaloilleen ja kehottanut, että he jatkaisivat matkaa. Metsän laidassa he olisivat turvassa.
”Oliko se sama olento, joka seurasi minua? Sama, joka liikkui Savulehdossa yöllä?” Elise oli kysynyt taluttaessaan velhoa kädestä pitäen eteenpäin. Hänen oli pakotettava värinä pois äänestään ja pyyhittävä kosteus silmäkulmista mahdollisimman huomaamattomasti, sillä hän ei halunnut velhon huomaavan kuinka säikähtänyt hän oli.
Lumenluontiloitsu oli haihtunut hetkessä ja loppumatka oli kahlausta hangen poikki, mutta onneksi puusto näytti jo harvenevan ja tie levenevän, mitä Elise piti merkkinä siitä, että he olisivat pian Savulehdon toisella puolella. Marraksen rinkan hän oli joutunut ottamaan kantaakseen ja sai yllättyä sen keveydestä, kun taakka ei tuntunut olevan selässä ollenkaan.
”Oli se. Luoman loitsuja”, Marras oli vastannut hänelle lopulta väsyneesti. ”Kysymys kuuluukin, oliko se sinun perässäsi vai vahtimassa minua ja Savulehtoon saapuvia. Olen onnistuneesti pitänyt hänet sopivan etäisyyden päässä. Tähän asti siis.”
”Hän aiheutti tämän kylmyyden”, Elise oli sanonut ja auttanut Marraksen tielle, jossa he lähtivät seuraamaan reen jälkiä kohti horisontissa häämöttävää kylää. Mieleen oli jatkuvasti palannut pieni kettuolento, joka oli saanut kuolettavan iskun kamppailun tiimellyksessä. Tytön sisintä kuumotti, hänen teki mieli huutaa. ”Hän tappoi fenrin. Miksi hän sinua vahtisi?”
”Vanhoja kaunoja”, Marras oli sanonut raskaasti, eikä puhunut sitten enää mitään, vaan keskittyi kulkemaan eteenpäin. Kylässä he olivat pysähtyneet lepäämään, ja Elise oli ostanut molemmille kojusta höyryävän keittokupillisen Marraksen ojentamilla kolikoilla, jonka jälkeen kulku oli jatkunut hieman reippaammin. Koko matkan Elise oli pälyillyt ympärilleen ja pelännyt velho Luoman loitsimaa varjoa, joka saattaisi olla aivan heidän kintereillään. Marras oli huolestuttavan väsynyt, mutta kieltäytyi avusta, kun Elise tarttui miestä käsivarresta askeleen horjuessa.
He pääsivät reen kyytiin vasta kylän toisella laidalla löydettyään viimein halukkaan, joka saattoi heidät Keishireen mieluummin kuin otti kotiinsa suojaan tulevan yön lähestyessä.
Nyt he olivat perillä, mutta ilta oli jo koittanut. Solarian juna oli lähtenyt tunteja sitten.
Koska Marras oli selvästi voimaton ja kärsi kenties jonkin loitsun jälkivaikutuksista, Elise ei ollut hennonut voivotella omaa oloaan, mutta nyt kurkkua oli jälleen alkanut kuristaa, eivätkä kyyneleet olleet kaukana. Varjon kohtaaminen oli tuonut hänen matkansa keskelle vaaran, jollaista hän ei ollut edes osannut kuvitella. Magia oli paljastanut läsnäolonsa niin hänessä itsessään kuin häntä ympäröivässä maailmassakin, ja kaikki tuntui muuttuneen aiempaa epävarmemmaksi, epävakaaksi. Nyt Saaga taittoi jo matkaa halki radan kohti itää.
Pimeys ja vieras kaupunki saivat Elisen olon ontoksi, joten hän sytytti kynttilän ja laski sen ikkunalaudalle. Myrsky ja hänen kohtaamansa vaikeudet olivat varmasti olleet osa magiaa, joka yritti estää häntä poistumasta Kehräkaupungista. Niin oli käynyt muillekin, jotka olivat yrittäneet lähteä pakoon, ja hän oli aikeissa lähteä sisarensa perään tietämättä tarkkaa paluuhetkeä. Miksi hän ei ollut uskonut vaaran merkkejä?
Marraksen vaikerrus havahdutti tytön ajatuksistaan ja hän kiiruhti lähemmäs vuodetta, jonka päiväpeitteen päällä velho makasi selällään, viitta heitettynä mytyksi jalkopäähän. Eliseä pelotti yhä, että velho ottaisi ja kuolisi, eikä hän voisi tehdä yhtään mitään estääkseen sen. Hän oli pitänyt kostutettua kangasliinaa velhon otsalla, asettanut tyynyn paremmin tämän pään alle ja pyrkinyt kaikin keinoin lievittämään kipuja, joita Marras oli vielä tunti sitten näyttänyt kovasti kärsivän. Mies ei oikeastaan nukkunut, mutta ei ollut ollut täysin tajuissaankaan.
”Voinko tehdä jotakin?” Elise kysyi varovasti ja yritti keksiä käsilleen jotakin tekemistä, sillä tuntui tyhmältä vain seisoskella ja toljottaa. Niinpä hän tuli ripustaneeksi viitan oven pielessä olevaan naulakkoon turkkitakkinsa viereen ja tarjosi sitten yöpöydälle hetki sitten hakemaansa vesilasia Marrakselle. Velho ei kuitenkaan edes avannut silmiään. Kangasliina oli valahtanut pois otsalta ja pudonnut jonnekin tyynyn ja peitteiden sekaan.
”Enemmän tämä on omia tekosiani kuin Luoman hyökkäyksen aiheuttamaa”, Marras sanoi raskaasti. ”Hän pääsi yllättämään ja käytin magiaa suunnittelematta. Olen ihan kunnossa.”
Eliseä huojensi, että velho jaksoi puhua. Hän tulkitsi vastauksen tarkoittavan, että mies oli vain väsyttänyt itsensä. Hän istui sängyn laidalle ja yritti tarkastella Marraksen kasvoja, mutta tämä oli nostanut käsivarren silmien peitoksi kuin ikkunanlaudalla palava kynttilä olisi voinut olla liian kirkas valoksi. Kaasulampun Elise oli sammuttanut, kun oli kuvitellut käyvänsä nukkumaan, mutta unohtunut ajatuksissaan ikkunan ääreen ja vahtimaan velhon tilaa.
Mitä minun nyt pitäisi tehdä?
Hän joutuisi odottamaan seuraavaa junaa kolme päivää, eikä Elisellä ollut aavistustakaan, missä hän viettäisi sen ajan. Hänen rahavaransa tuntuivat nyt naurettavan pieniltä ja laukkuun mukaan pakattu vähäinen eväskin oli jo syöty. Tytöllä ei ollut edes toista vaatekertaa mukanaan ja hän paleltuisi kadulle, jos joutuisi viettämään seuraavat yönsä siellä.
Saagan tavoittaminen alkoi tuntua lapselliselta haaveelta. Täällä hän nyt istui, majatalon yläkerrassa, vieraan miehen kanssa samassa huoneessa, ja siitä syystä majatalon isäntä oli varmaan tuijottanut heitä niin kummeksuen, kun he olivat saapuneet.
Puna nousi kohisten kasvoille. Elise hätkähti huomatessaan, että Marras oli avannut silmänsä ja tuijotti nyt häntä. Käsi oli liikahtanut ylemmäs otsan päälle. Elise tajusi, missä istua nökötti ja nousi kiireesti pois ja siirtyi oman vuoteensa luokse toivoen, ettei Marras pimeässä voinut nähdä hänen nolostumistaan. Tyttö nosti tyynyn pystyyn sängynpäätyä vasten ja kipusi peiton alle istumaan. Jalat hän keräsi koukkuun, polvet rintakehää vasten ja yritti olla enää katsomatta huoneen toisella laidalla olevaa vuodetta.
”Kerron huomenna, että olet assistenttini”, Marras sanoi kuin olisi voinut lukea Elisen ajatukset. ”Herätämme liikaa huomioita, jota kumpikaan meistä ei varmastikaan kaipaa.”
”Kiitos”, Elise vastasi tuskin kuuluvasti ja piti katseensa ikkunassa.
”Savulehto ei enää ole turvallinen paikka oikaista takaisin kotiin. Jos ajattelit palata, parempi matkata Javareen kautta.”
”En ole muuttanut mieltäni”, Elise vastasi. ”Odotan seuraavaa Solarian junaa ja jatkan matkaa.”
Marras oli hetken aikaa hiljaa. ”Meillä jatkuu sitten sama matka”, mies sanoi ja kuulosti melkein saman tien siltä kuin katuisi sanojaan. ”Seuraava juna taitaa lähteä vasta maanantaina.”
”Etkö palaa enää takaisin Savulehtoon?” Elise kysyi hieman yllättyneenä.
”Luoman varjo vahtii seutua, enkä aio kohdata sitä uudelleen yhtä varomattomana. Olin tekemässä töitä, mutta loitsun selvitystä ei kannata jatkaa hänen valvovien silmiensä alla nyt, kun tiedän hänen liikkuvan Savulehdossa. Minulla on asunto Solariassa, palaan sinne.”
Elise katseli haaveillen ikkunan takana näkyviä valoja. ”Ajattelin, että saattaisit asua Savulehdossa. Että talo oli kotisi.”
”Se on kaikkien magiaa käyttävien ja samaan aikaan ei kenenkään. Koti se ehdottomasti ei ole.”
Elise hieroi silmiään ja mietti, ettei ymmärtänyt Marrasta, ei sitten ollenkaan.
”En enää oikein tiedä, mitä tehdä. Saagan auttaminen pääkaupungissa on varmasti paljon vaikeampaa kuin jos olisi saavuttanut hänet jo nyt matkalla”, Elise sanoi itku kurkussa. Ajatukset olivat alkaneet kiertää kehää ja ne päätyivät aina pahimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon: hänen lapsellinen retkensä olisi turha, Saaga olisi lopullisesti kadonnut ja hän itse paleltuisi pakkaseen pääkaupungin kylmään yöhön. ”En voi viettää öitäni kadulla.”
”Tiedän sinulle paikan, mihin voisit jäädä Solariassa ollessasi”, Marras ehdotti hiljaa. ”Sellaisen, jossa olet turvassa itseltäsi. Ehkä Ingrid saa sinut ymmärtämään, miten hyödytöntä taistelua käyt.”
”Ymmärtääkö hän magiaa?”
Marras äännähti myöntävästi. ”Ingrid opetti aikanaan minua. Kenties hän onnistuu saamaan käsityksen sinun toivomuksistasi. Oletko pitänyt lupauksesi?”
Elise tajusi sillä hetkellä, että oli tehnyt toiveen varjon hyökkäyksen aikana, aivan ajattelemattaan. Mutta mitään ei ollut tapahtunut. Marras liioitteli hänen taitojaan.
”Olen", hän kuitenkin sanoi. Tyttö mietti, millainen voisi olla opettaja, joka auttoi velhoja opintiellään. "Tämä Ingrid saattaa vaikka osata auttaa minua Saagan pelastamisessa. Jos kerran magia kuuluu hänen osaamisalaansa.” Elisen ei ollut tarkoitus olla piikikäs, muttei hän voinut olla ärtymättä Marraksen edelleen pitäessä hänen pelastusyritystään typeränä. Velho ei kuitenkaan näyttänyt harmistuvan sanoista pätkän vertaa, eikä reagoivan valheeseen.
”Jospa vaikka osaakin”, mies vastasi väsyneesti ja käänsi kylkeä. Elise tuijotteli vielä pitkän aikaa kynttilän liekkiä, ennen kuin puhalsi sen sammuksiin ja veti peiton päänsä yli. Hän halusi vain itkeä pois kaiken väsymyksen, pelon ja epätoivon, mutta oli liian väsynyt siihen. Hän vaipui rauhattomaan uneen, jossa seikkailivat Saaga, fenri ja hänestä itsestään ulos pursuava magia.