09. luku: Varjo
Pakkanen pisteli poskia ja lumi narskui askelten alla, mutta kulkeminen tuntui paljon kevyemmältä kuin aiemmin myrskyn keskellä. Elise oli salaa mielissään siitä, että oli päässyt matkaan ja saanut velhon taivuteltua saattamaan hänet oikeaan suuntaan, vaikka samaan aikaan mielessä pyörivät mietteet Savulehdossa tapahtuneesta. Marras oli lähtenyt hänen mukaansa vain, koska epäili Elisen houkutelleen vaaran Savulehtoon ja harjoittavan magiaa ymmärtämättään.
Toivomuksia ei uskaltanut enää ajatella. Hetken verran lähtöä tehtäessä Elise oli sallinut itsensä surra sitä, että jättäisi Saagan opettaman lohdutuksen keinon kokonaan. Sen jälkeen hän päätti tietoisesti siirtää ajatuksensa aina toisaalle, kun häntä itseään koskeva taikuus palasi mieleen.
Marras ei paljoa puhunut, mutta kulku sujui rivakasti, ja päivänvalossa metsä ei näyttänyt ollenkaan niin pelottavalta kuin pilvisen taivaan alla. Hartioiden jomotus helpotti liikkeessä. Elise ei enää tuntenut tarvetta vilkuilla taakseen, vaikka he olivatkin keskustelleet pimeän magian olennosta tänä aamuna ja ajatus jostakusta seuraamassa häntä sai niskakarvat nousemaan pystyyn. Seuran saamisessa oli puolensa.
Lumikinoksissa rämpiminenkin oli voitettu loitsun avulla, joka siirsi kinoksia tehokkaasti syrjään heidän kulkunsa tieltä. Marras oli tehnyt jotakin Elisen kengille, jotta loitsu toimisi, eikä tyttö tuntenut mitään sen kummempaa vedettyään saappaat jalkaansa.
Aikansa Elise oli vastustellut ja sanonut kulkevansa mieluummin ilman magiaa kengissään, kiitos vain, mutta velho oli päässyt niskanpäälle. Kulku umpihangessa tietäisi tuntien taivalta ulos metsästä. Loitsu kuulemma kuluisi pois ajan myötä, mutta sen pitäisi kestää ainakin Keishiren matkan ajan. Heidän täytyisi hankkia kyyti metsästä ulos päästyään, jos he aikoisivat ehtiä kaupunkiin vielä tänään. Kävellen matka veisi vielä toisenkin päivän.
Aluksi Elise oli epäillyt koko juttua, mutta kokeiltuaan astua keskelle hankea, lumi tuntuikin hyppäävän sivuun hänen saappaansa alta. Hetken tyttö oli riemuissaan leikitellyt asialla ja huiskinut jaloillaan sinne tänne, mutta Marraksen synkkä ilme oli saanut hänet lopettamaan. Sitten hän oli muistanut, miten magia ei ollut leikin asia, vaan vaativa voima vaikuttamassa heidän elämässään, ja tyttö vakavoitui.
Elise oli kummastellut, eikö Marraksella ollut hevosta. Sellaisella mies oli poistunut kevätlahjan viejän valinnastakin, mutta velho selitti, että kyseessä olivat kuninkaan miesten ratsut. Hän oli vain lainannut hevosta sen aikaa, kun suoritti velvollisuutensa. Nyt hän joutui kantamaan rinkkaa selässään, mutta kantamukset eivät näyttäneet miehen käsittelyssä erityisen painavilta. Siksi tuntui erityisen kummalliselta nähdä, miten Marraksen otsalle nousi hiki ja kalpeat posket punertuivat, mitä pidempään he olivat kulkeneet. Eliseä mietitytti vieläkin, mitä kaikkea rinkkaan oikein saattoi mahtua ja oliko se todella pohjaton.
Hetken päästä Elise tajusi, että Marraksen puhumattomuus johtui siitä, että velho oli joutunut ponnistelemaan loitsun eteen. Maksu taikuuden käytöstä saattoi siis olla paljon huomaamattomampi kuin esimerkki, jonka Marras oli hänelle edellisenä iltana kertonut.
He olivat laskeneet fenrin ulos lähtiessään ja jonkin matkaa se oli seuraillut heitä pujahtaen välillä metsän puolelle. Hetkeen Elise ei ollut enää nähnyt otusta ja oli hieman harmissaan, että fenri oli luultavasti lähtenyt omille teilleen, eivätkä he enää kohtaisi. Olento oli ollut kiinnostava, nyt kun Elise oli päässyt irti pelostaan.
Kaksikon kulku asettui kärrytielle, joka erottui muusta maastosta vain siksi, että se oli puuton käytävä muuten lumen peittämän metsikön keskellä. Reki olisi ollut avuksi, jos heillä olisi ollut hevonen sitä vetämään, Elise ajatteli, ja mieleen palasivat kuvat Saagan loittonevasta kulkueesta.
Mitä tapahtuisi, jos hän ei ehtisi Keishireen tarpeeksi nopeasti? Juna pääkaupunkiin lähtisi iltapäivällä Saaga kyydissään ja täällä hän taittoi matkaansa pelkäämänsä magian avustamana. Mitä hän tekisi löydettyään Saagan? Kuinka he pakenisivat? Voisivatko he edes palata kotiin? Mitä tapahtuisi, jos hän onnistuisi ja talvi jatkuisi aina vain ja seuraavakin kesä koittaisi kylmänä ja vähävaloisena?
Olisiko kirouksen jatkuminen silloin hänen syytään?
Marraksen kanssa käydyn kiivaan keskustelun jälkeen Elise ei oikeastaan uskaltanut kiukutella, vaikka suoraan sanottuna miehen sanat olivat satuttaneet. Hänen täytyisi vain itse uskoa mahdollisuuksiinsa, hän pohti. Riitti, että velho auttoi hänet matkan alkuun, sen jälkeen hän pärjäisi itsekseen, oli Marras mitä mieltä tahansa hänen yrityksestään tavoittaa Saaga. Se ei kuitenkaan estänyt häntä kysymästä muita mieltä askarruttavia asioita.
”Miksi kuningas päätti käyttää kevätlahjaa?” Elise kysyi aloittaen ensimmäisistä mieleensä nousevista asioista. ”Miksi mitään muuta ei yritetty talven kirouksen poistamiseksi?”
Marras mietti hetken ennen kuin vastasi. ”Kuningas kysyi neuvoa magian tietäjiltä ja päätyi ratkaisuun, jossa vastamagia, lahja, olisi paras ratkaisu kirousta vastaan. Kuten sanoin, jos joku osaisi ratkaista tilanteen sormiaan napsauttamalla, tuskinpa tämä maa kärvistelisi enää näissä pakkasissa. Parempi, ettet kysy sen tarkemmin, vältyt mielipahalta.”
”Miksi sinun täytyy salailla?” Elise kritisoi. ”Ketkä osallistuivat kuninkaan neuvonantoon? Oliko heillä muita ehdotuksia kuin kevätlahjan luovutus velho Luomalle? Kysyikö kuningas neuvoa sinultakin?”
Marras vastasi yhteen ainoaan kysymykseen. ”Kysyi hän.”
”Mitä vastasit?” Elise huomasi kyllä, miten Marras oli ohittanut muut utelut, mutta piti päänsä. Marras oli kuulustellut häntä Savulehdossa, nyt olisi hänen vuoronsa esittää kysymyksiä.
”Olet jo päättänyt olla vihainen magian käyttäjille, aivan sama mitä vastaan”, Marras sanoi katsahtaen Eliseen ja siirsi sitten katseensa synkkänä takaisin lumiselle tielle. ”Sekin on näkynyt sinusta alusta saakka. Luulet, että pystyn joihinkin ihmetekoihin, mutta totuus on, etten-”
Velhon lauseen keskeytti eläimen kimeä ääni, ja fenri viipotti poikittain lumisen tien yli yhtenä vilauksena. Pimeys laskeutui niin nopeasti, että olisi voinut kuvitella suuren pilven lipuneen auringon eteen, mutta taivas oli ollut jo valmiiksi pilvinen ja harmaa. Vain magia saattoi viedä vähäisenkin päivänvalon niin salakavalan nopeasti.
”Mitä tapahtui?” Elise kysyi ja hapuili käsillä tyhjyyttä edessään ja odotti, että silmät tottuisivat pimeyteen. Hetken päästä puiden tummat hahmot erottuivat läheltä ja mielessä oksat muodostivat nopeasti kuvajaisen hyökkäävästä pedosta. Se sai tytön säikkymään ja väistämään takaisin siihen suuntaan, missä kuvitteli tien olevan.
Tuli leimahti kirkkaansinisenä, pienenä liekkinä tumman hahmon kämmenelle. Valo sai hahmon vain juuri ja juuri erottumaan muusta pimeydestä ympärillään kuin se itse olisi ollut osa yhtäkkisesti saapunutta yötä. Vaistomaisesti Elise otti askeleen lähemmäs, sillä oletti Marraksen loitsineen tulen pimeyttä vastaan, mutta varjohahmo ei ollut Marras. Vaikka sininen tuli välkähteli sitä vasten, hahmo pysyi pimeyttäkin mustempana olentona, ihmisen muotoisena varjona vailla tarkkoja piirteitä.
”Älä”, Marras käski ja sai tytön pysähtymään kesken askelluksen. Ääni tuli hänen takaansa, eikä Elise ollut varma, missä vaiheessa oli näin täydellisesti kadottanut suuntavaistonsa. Kenties hapuillessaan pimeässä tien laitoja hän oli kääntynyt niin, ettei tiennyt missä tie enää edes oli. Kun varjo liikkui, Elisen polvet pettivät ja hän painui hankeen juuri ajoissa pois tietä, kun Marraksen vastaloitsun voima tavoitti hahmon.
Tuulenpuuska repi Elisen vaatteita ja hiuksia, ja oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Pimeys rakoili, kun erikoiset valon väreet repivät halki maisemaa ja saivat Elisen räpyttelemään tiuhaan silmiään. Sininen liekki oli tarttunut puun oksaan ja sai sen leimuamaan kammottavalla korinalla. Marraksen käden heilautus muutti kipinät pelkäksi savuksi ja sen jälkeen pieniksi valon pisaroiksi, jotka alkoivat valaista lumista metsikköä. Pimeys oli kuitenkin voimakkaampi ja se tukahdutti valon yksi säde kerrallaan.
Mene pois, Elise ajatteli, mutta varjo ei kadonnut. Sen sijaan pimeys tuntui tiivistyvän ja imeytyvän kohti varjon keskustaa, jolloin metsä heidän ympärillään vaikutti palaavan ennalleen. Ehkä valo sittenkin oli voittamassa. Varjo lähti kuitenkin liikkeelle, ja Elise konttasi pakoon kastellen vaatteensa lumihangessa.
Marraksen vankka, viittaan pukeutunut hahmo seisoi paikoillaan, kun varjo kiersi sitä epäinhimillisen nopeasti. Miehen katse ei pysynyt perässä, vaan hän joutui kääntämään koko kehonsa toiseen suuntaan ja odottamaan oikeaa hetkeä astua sivuun. Elise pystyi jo ennustamaan sen seuraavan iskun olevan lähellä, ja hän kahmaisi käteensä kasan lunta, jonka heitti olentoa kohti. Polvillaan hän ei saanut heittoa sinkoamaan kovin korkealle, mutta hän osui kohteeseensa.
Vaikka lumi ei mahtanut olennolle mitään, se ei kuitenkaan vain läpäissyt varjoja, kuten Elise oli hetken pelännyt, vaan läsähti kylmänä kasana vasten mustuutta. Marras käännähti ympäri, tavoitti hahmon, joka oli lumen yllättämänä pysähtynyt ja sanoi yhden sanan vieraalla kielellä.
Maailma tuntui kieppuvan silmissä ja Elise painoi pahoinvoivana päänsä käsiä vasten. Valo värjyi ja välkkyi silmäluomien takana, kunnes asettui ja tyttö uskalsi avata silmänsä kohtaamaan tutun pilvisen talvipäivän.
Lumi oli täynnä askelten jälkiä ja loitsujen kaivamia polkuja. Hiljaisuus soi korvissa ja sai Elisen pälyilemään ympärilleen etsien varjoa puiden lomasta. Hänen vatsassaan velloi, mutta hiljalleen huimauksen lakatessa olokin muuttui varmemmaksi. Varjo-olentoa ei näkynyt, joten Elise haparoi jaloilleen ja kiiruhti sitten juoksujalkaa hangen poikki pienen tumman mytyn luo, joka paljastui lumivaipan päällä makaavaksi fenriksi.
Olento oli jähmettynyt kuin kesken juoksun, raajat levällään ja kauniit tummat silmät ammollaan. Missään ei näkynyt merkkiä haavoista tai vammoista, mutta Elise oli varma jo ennen olennon koskettamista, että se oli kuollut.
”Anna olla”, Marras sanoi ja sai tytön säpsähtämään. Elise oli sipaissut fenrin silkkistä turkkia ja perääntyi nyt olennon luota hämillään ja järkyttyneenä siitä, miten väsyneeltä Marras näytti. Velhon leveät hartiat olivat lysyssä ja aiemmin siististi kammattu tukka oli laineilla pitkin päätä.
”Voitko parantaa sen?” Elise kysyi kuiskaten ja tunsi palasen kurkussaan.
”Se osui pimeyden loitsun tielle. Emme voi auttaa sitä enää millään tavoin.” Marras asteli lähemmäs ja yritti selvästi vakauttaa askeliaan. Toisen jalan upotessa syvemmälle hankeen hän oli kaatua, mutta onnistui pitämään tasapainonsa. ”Katso.”
Elise kääntyi seuraamaan, miten tumma turkki hiljalleen haihtui kuin kimmeltäväksi pölyksi, pieniksi tummiksi tähdiksi, jotka nousivat ilmavirran mukaan ja katosivat luontoon. Pian pieni fenri oli palannut magian kiertokulkuun kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Elisen silmät täyttyivät kyynelistä ja hän kääntyi nyyhkyttäen poispäin. Silloin Marraksen jalat pettivät.