Pakkaslaulu

❄❄❄

08 luku: Leijunta

Elise kavahti huonekalujen liikettä ja otti vaistomaisesti askeleen taakse. Nojatuolit, naulakko ja lipasto olivat nousseet ilmaan tasapainoillen juuri ja juuri normaalissa asennossa. Paperit alkoivat vaeltaa ympäri huonetta hitaalla tahdilla, ja kynttilät pyörivät ilmassa verkalleen ympyrää. Jopa hyllyillä olevat purkit leijuivat jokainen kuin näkymättömillä aalloilla keinuen. Fenri kipitti juoksujalkaa takaisin keittiön puolelle.

Marras istui yhä aloillaan, penkki lattian tasassa ja silmäili ympärilleen. Jopa hänen teemukinsa oli kohonnut jonkin verran pöydän pinnasta ja hän nappasi siitä kiinni, ennen kuin muki kallistui liikaa ja kaatoi lopun sisältönsä pöydälle.

”Voit laskea ne alas”, velho sanoi. ”Turha tässä on hermostua.”

”En minä sitä tehnyt”, Elise hätääntyi, kun Marras käänsi katseensa häneen. Hänen hartioitaan oli alkanut särkeä kuin hän kantaisi selässään painavaa rinkkaa.

”No, se en ollut myöskään minä”, velho tuumasi kiinnostuneena ja katseli ohi lipuvaa purkkia, joka oli lähtenyt liikenteeseen hyllyltä. ”Keskity ja palauta ne takaisin.”

”En tiedä miten. En aikonut…” Elise takelteli sanoissaan. Oliko hän muka saanut tämän kaiken aikaan? ”Toivoin vain, että kuuntelisit.”

”Ja sait huomioni”, Marras sanoi. Kun Elise ei tehnyt leijuville esineille mitään, velho kohotti lopulta vasemman kätensä kuin pysäytyksen merkiksi, mikä sai huonekalujen liikkeen rauhoittumaan. Kun hän käänsi kämmenensä kohti lattiaa ja alkoi painaa kättä alaspäin, myös tavarat liikkuivat käden mukana, kunnes laskeutuivat takaisin paikoilleen.

Lipaston laatikot jäivät hitusen auki ja nojatuolit olivat kenties hieman vinossa, mutta kauhean suurta vahinkoa ei tullut aikaan. Yksi hyllyltä leijuvista purkeista oli laskeutuessaan pöydän yllä ja se kopsahti hieman rajusti pöydän pinnalle, mutta ei hajonnut.

”Istupa alas”, Marras kehotti, kun kaikki oli taas kutakuinkin paikoillaan. Hän veti hetken henkeä ja laski teemukinsa käsistään hieroakseen toista hartiaansa. ”Etkö huomannut tekeväsi mitään ennen kuin tavarat lähtivät vaeltelemaan?”

”En”, Elise sanoi vaisusti ja istui alas penkille. Jalat tärisivät vähän vieläkin.

”Eikö ympärilläsi ole koskaan tapahtunut mitään erikoista?”

”Ei.” Elisen mieleen muistui kuitenkin tapauksia, joita hän oli ihmetellyt jälkikäteen, vaikka lapsena ei ollut osannut nähdä niissä mitään erikoista. Saaga oli opettanut höpsön tavan tehdä toivomuksen, jotta hän rauhoittuisi jännittävissä tilanteessa. Myöhemmin Elise oli ryhtynyt toivomaan kaikenlaista huomattuaan, että toiveella oli tapana pelastaa hänet pinteestä.

Marras jatkoi kuulustelua. ”Etkä koskenut mihinkään keittiössä?”

”Tein vain äsken toiveen”, Elise tunnusti hiljaa ja muisti kyllä työntäneensä sormensa tähtipurkkiin. ”Se on pelkkä tapa, kun jännitän. Enkä ajatellut mielessäni mitään tällaista.”

”Toivotko usein asioita?”

”En. Joskus. Saaga opetti sen minulle ensimmäisen kerran, kun pelkäsin pimeää. Hän käski vain toivoa, että lyhdyn kynttilä kestäisi, kunnes olisimme kotona. Että toivoisin liekin vielä säilyvän. Sen jälkeen siitä tuli meidän juttumme. Toivoin, kun pelotti tai jännitti. Kun huomasin, että se aika usein toimi, kokeilin sitä vähän muutoinkin, en usein, mutta...”

Marras oli siirtänyt teemukinsa sivuun.
”Totta puhuen, merkit ovat kyllä näkyvissä. Se, miten saatoin tuoda sinut helposti sisään, miten fenri oli kiinnostunut sinusta. Olemuksessasi on jotakin, mistä en aivan saa kiinni”, velho kertoi. Hänen sanojensa vakuudeksi fenri oli saapunut takaisin keittiöön, nyt Elisen jalkojen juureen. Elise katseli olentoa hämillään ja nosti kätensä katselleen kämmeniään kuin niistä voisi paljastua magian salaisuus. ”Tuo helmoissasi ja sormenpäissäsi oleva loitsupöly toimii katalyyttina. Löysit sitä keittiöstä, eikö niin?”

”En tiennyt.” Elise nielaisi. Hän tunsi olonsa ristiriitaisesti hämmentyneeksi ja petetyksi. Ei hänen pitänyt olla mikään kummajainen. Samaan aikaan ajatus siitä, että hänessä oli jotakin erikoista, että toiveet eivät olleet vain toiveita, toi jonkinlaista lohtua. Hän oli oppinut, että magiaa tuli kavahtaa, sen käyttäjät nähdä vaarana tavalliselle ihmiselle, mutta mitä hän pystyisikään tekemään, jos velhon sanat olivat totta?

Marras sen sijaan näytti nyt vakavoituvan.
”Se tässä taitaakin muodostua ongelmaksi”, hän totesi ja nyökäytti kohti Eliseä. ”Jos et tiedä itse käyttäväsi magiaa, saatat tehdä jotain tällaista uudelleen. Vaarallisemmassa kontekstissa. Satutat itseäsi tai muita, kun et tiedä, mitä teet.”

”En tarkoittanut aiheuttaa vahinkoa.” Elise huomasi käsiensä vapisevan ja piilotti ne pöydän alle. Hartioiden jomotus kiusasi niin, että hän pelkäsi saavansa päänsäryn.

”Luultavasti houkuttelit sen, mikä yöllä taloa piirittikin perääsi juuri tuolla piilossa odottaneella magiallasi”, Marras tuumasi. ”Sinun pitää päästä pois Savulehdosta. Tähtipölyn vaikutus kuluu pois parissa päivässä.”

”En lähde kotiin”, Elise tokaisi. Velhon täytyi liioitella vaaraa, sillä yksi kummallinen tapahtuma tällaisessa magian täyttämässä talossa ei voinut tarkoittaa, että Elise hallitsisi taikavoimien komentamisen. Marras saattoi jopa ajatella, että tapahtunut voisi pelottaa Elisen kotimatkalle, jos hän kerran ei pelännyt tarpeeksi kovasti velhoa itseään. ”Auta minut Keishireen. Jos ehtisin saavuttaa Saagan jo siellä, voisin auttaa häntä ennen kuin hän on kuninkaan luona. Lainaa karttaasi tai näytä vaikka pelkkä reitti, opettelen sen ulkoa. Sen jälkeen minusta ei ole sinulle vaivaa.”

Eivätkä kyläläiset syyttäisi Marrasta, kun en jäädy lumihankeen etsiessäni tietä ulos metsästä yksin, Elise tuumi synkästi velhon eilisiltaisia sanoja. Jos velho halusi hänestä eroon, täytyi miehen ymmärtää, että tämä olisi ainoa keino lähdön nopeuttamiseksi.

Elise kohtasi Marraksen katseen niin rohkeasti kuin vain kykeni. Velho hieroi niskaansa ja käänsi lopulta katseensa pois kuin miettien asiaa.

”Saatan sinut ulos metsästä. Ehdolla”, Marras tokaisi ja käänsi sitten taas katseensa Eliseen, silmät tummina ja vakavina. ”Lopetat toivomusten tekemisen, oli siskosi siitä mitä mieltä tahansa.”

”Suostun”, Elise vakuutti heti, ennen kuin ehti edes miettiä asiaa. ”Koska lähdemme?”




Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös