Pakkaslaulu

❄❄❄

07 luku: Kartta

Oli vielä pimeää, kun Elise havahtui ja veti peiton päänsä yli käydäkseen takaisin nukkumaan. Hän ei halunnut nousta ylös ja mennä isän ja Malkan seuraksi aamiaiselle, mistä Saaga puuttui, missä kipu tuntui olevan kaikkialla läsnä. Sitten tyttö muisti, ettei hän ollut enää kotona.

Elise nousi niin reippaasti istuma-asentoon, että hetken verran silmissä sumeni. Hän katseli hämärää huonetta ja totesi ikkunaa vilkaistessaan, että täytyi olla vielä yö tai niin aikainen aamu, ettei aurinko ollut ennättänyt nousta. Huoneessa oli viileää ja oma nenänpää tuntui hyisen kylmältä, joten Elise pakottautui pukeutumaan ja lähtemään alakertaan. Hän toivoi, että siellä olisi edelleen takan lämpö häntä odottamassa.

Nuori nainen ei joutunut pettymään. Tuli oli haipunut hiillokseksi, mutta koko alakerros oli mukavan lämmin ja tulikin syttyi välittömästi, kun Elise vain lisäsi muutaman puun takkaan. Fenri hiipi jostakin keittiön puolelta tutkimaan häntä ja hyppäsi toiseen nojatuoliin vain asettuakseen siihen kerälle Eliseä vahtimaan. Se oli varmaankin nukkunut vähän viileämmässä huoneen nurkassa, mutta Elisen liikuskelu alakerrassa oli saanut sen heräämään.

Portaiden alapäädyn läheinen ovi vei pieneen kylpyhuoneeseen, jossa Elise hoiti tarpeensa ja pesi kasvonsa hyisen kylmällä vedellä. Hän kuivasi lopulta kasvot hameen helmaan, koska missään ei ollut pyyhettä, ja astui takaisin lämpimän tuvan puolelle posket punaisina helottaen. Kelloa ei ollut missään, mutta Elisen olo oli sen verran virkeä ja nälkäinen, että hän päätti ryhtyä tutkimaan keittiötä.

Olo oli jokseenkin vakaa, vaikka maha kurni. Elise tajusi, ettei edellisenä päivänä ollut syönyt, ja velho Marraksen antama juoma oli illalla saanut hänet vaipumaan uneen. Kenties juomassa oli ollut jotakin rauhoittavaa tai parantavaa ainesosaa, sillä hänen kipunsa olivat poissa, ja jo illalla lämpö oli levinnyt mukavasti ympäri kehoa. Sulattanut talven hänen sisältään, kuten velho oli sanonut.

Elise hiipi keittiöön etsimään astioita ja ruokakaappia, ja huomasi tutkiessaan eri purkeissa olevat oudot hiutaleet, jauheet ja nesteet, joita hänen olisi tehnyt mieli tarkastella enemmänkin. Kyseessä oli luultavasti magian aineksia, jotka eivät olleet tarkoitettu syötäväksi. Yhden purkin sisältö hohti kuin lasin sisällä olisi ollut valo. Pienen pienet tähdet tuntuivat sormissa kovalta kuin hiekka ja tarttuivat ihoon. Elise pyyhki sormet helmaansa ja asetti purkin takaisin paikoilleen. Näytti siltä, että keittiötä käytettiin myös työhuoneena ruuan valmistuksen lisäksi.

Kun ruoaksi kelpaavaa ei tuntunut löytyvän, Elise muisti laukkuunsa sullotut eväät. Hän etsi kaapista puhtaan näköisen lautasen, leikkasi laatikostosta löytyneellä veitsellä juuston pienten leipäviipaleiden päälle ja kiikutti vedellä täytetyn teepannun takan koukkuun lämpiämään. Hän haistoi ruokapöydän kulmalla olevan purnukan sisältöä ja totesi sen varmaksi teeksi. Olihan täällä jotain tavallistakin.

Hiljalleen aamu valkeni ikkunan takana. Sininen valo siivilöityi sisään ja muuttui pikkuhiljaa valkeammaksi. Lumisade oli väistynyt ja ulkona komeilivat entistä korkeammat hanget. Polku ovelle oli peittynyt tuiskussa. Puiden oksat olivat notkolla lumen ja jään painosta. Teevesi valmistui ja Elise kaatoi juoman hämmennellen sitä sen jälkeen hiljakseen pikkuruisella lusikalla ja tiiraillen samalla ulkona avautuvaa valkeaa maisemaa. Tee maistui tavalliselle, ei ollenkaan sille, jota hän oli saanut juoda edellisenä iltana.

Turkkitakki ja saappaat olivat kuivaneet, kun Elise kokeili niitä hetken kuluttua. Hän antoi niiden kuitenkin edelleen olla lämpiämässä takan edustalla, ja vain lisäsi puita takkaan, kun edellisten halkojen liekit alkoivat hiipua. Tällä menolla hän lämmittäisi talon melkein pätsiksi, mutta eilisen lumihangessa tarpomisen jälkeen hän mieluusti lämmitteli ennen seuraavaa koitosta. Sää näytti onneksi paremmalta, joten ehkä matkakin sujuisi joutuisammin.

Elise ei ollut varma, pitäisikö hänen odotella velhoa vai voisiko hän lähteä vähin äänin. Hänen pitäisi kuitenkin kiittää ja jonkinlaisia apuvälineitäkin olisi löydettävä matkantekoa varten. Odottelu sai hänet kuitenkin kärsimättömäksi, joten Elise jatkoi huoneen tutkimista ja palasi keittiön kaapeille, vaikka oli jo mielessään vannonut, että syynääminen olisi lopetettava ennen kuin hän löytäisi seuraavasta rasiasta jonkin epämiellyttävän yllätyksen. Hän laski tyhjän teemukinsa metalliseen pesualtaaseen ja silmäili ympärilleen.

Työpöydän ääressä oli ehkä työskennelty, tosin papereita oli siivottu pois ja kynttilät oli sysätty aivan pöydän päätyyn. Penkille oli nostettu iso musta rinkka.

Fenri kiinnostui kolinasta ja hiipi mukaan nuuhkien jokaista kaappia, jonka Elise avasi. Osassa oli tavallisia keittiötarvikkeita, toisissa vanhoja papereita joihin oli raapustettu pitkiä listoja kuin reseptejä, joissakin kynttilöitä, kuivattuja kukkia, pullollisia kiiltävää, kuplivaa nestettä tai tähtikarttoja. Eniten tyttöä kaihersi tuo valtava paperin määrä, joka kotona oli vain harras toive kirjoitusharrastuksen jatkamiseksi, liian kallis sellainen. Paikka tosiaan näytti siltä miltä Marras oli kuvaillut: talo oli magian taitajia varten.

Houkuttelevimmalta alkoi näyttää rinkka, jonka läppää kiinni pitävä solki oli jätetty auki. Elise tunsi tekevänsä väärin, mutta kurkisti laukkuun silti, kun ei voinut hillitä uteliaisuuttaan. Kun hän yritti katsoa velhon rinkan syövereihin, oli kuin laukku olisi ollut pohjaton, sen sisällä näkyi pelkkää pimeyttä.

Olihan täällä oltava edes jotakin, mikä auttaisi häntä kohti Keishireä ja sieltä pääkaupunkiin. Elise kuvitteli mielessään taikasauvoja tai noiduttuja kompasseja, mutta kurkottaessaan kätensä rinkan sisään, sormiin osui ensimmäisenä kirjan kulma. Hän nosti opuksen ylös ja sen välistä liukui alas pehmeä, kaksin kerroin taitettu paperiarkki. Fenri kipusi puolittain rinkan sisään niin innoissaan, että häntä viuhui puolelta toiselle. Elise laski kirjan pöydälle, poimi paperiarkin lattialta ja taitteli sen auki.

Kartta oli hämmästyttävän värikäs ja aivan vieras. Suuri vesi reunusti maata lännessä ja etelässä. Ääriviivat piirsivät ilmeisesti useamman valtion rajat. Keskeisenä kuvassa oli pitkulainen maa, jonka eteläinen osa pullistui hieman pyöreäksi, muoto kapeni keskeltä ja haarautui yläosassa vielä kahtia. Kirjoitettu kieli oli outoa, eikä Elise osannut paikallistaa, mistä maasta saattoi olla kyse. Karttaan oli tehty merkintöjä, tarkkaan piirrettyjä pisteitä ja viivoja, joihinkin kohtiin nopeammin sutaistuja mustia sahalaitoja.

Portaiden narahdus sai Elisen säpsähtämään ja hän taittoi kartan kiireesti kahtia. Marras oli kuitenkin jo huomannut hänet, ja velhon kasvoilla oli hapan ilme.

”Minun ei ollut tarkoitus urkkia”, Elise sanoi äkkiä ja yritti keksiä nopean selityksen sille, mitä teki. Hän tarttui fenriä keskivartalosta ja nosti kettuotuksen pois rinkasta kaivelemasta. Kartta jäi puristuksiin käden ja fenrin väliin. ”Tämä vain oli niin sinun rinkkasi perään.”

Tyttö toivoi, ettei valhe näkynyt hänen kasvoiltaan. Saaga oli aina ollut parempi valehtelemaan, Eliseä itseään oli alkanut aina herkästi itkettää. Nyt hän yritti kohdata velhon mahdollisimman tyynin kasvoin. Marras oli pukenut ylleen paksun, tummanharmaan villapaidan, tukka oli vielä sekaisin nukkumisen jäljiltä ja hän asteli määrätietoisesti keittiöön etsimään kaapista jotakin.

”Palautatko takaisin sen, mitä otit?” hän sanoi selin Eliseen. Elise laski fenrin alas. Otus kiersi hetken hänen jaloissaan ja kipitti sitten Marrasta tervehtimään. Fenrin turkki oli ihanan silkkisen pehmeä ja sileä, eikä Elise edes huomannut, että oli unohtanut pelkonsa täysin ja koskettanut magian olentoa ajattelematta. Sillä välin, kun fenri kiehnäsi Marraksen luona, Elise laski kartan pöydälle ja silitti taitokset auki. Marras ei ilmeisesti löytänyt kaapista haluamaansa, vaan kurkisti Elisen pöydälle jättämään teepannuun ja huokaisi.

”Keitin teetä. Vesi saattaa vielä olla lämmintä”, Elise yritti sovitella, mutta Marras ryhtyi täyttämään pannua uudelleen ja siivoamaan teelehtien sihtiä, ennen kuin laittoi uuden pannullisen vettä takan ylle. Kuulosti siltä kuin hän olisi mutissut kunnollisen kahvin perään, mutta Elise ei ollut varma, mitä kahvi oli.

”Tuo ei kuulu sinulle”, velho sanoi hetken kuluttua huomattuaan kartan. Hän oli saanut höyryävän teemukin eteensä ja istuutui nyt keittiön pöydän ääreen tarkastellen siihen levitettyä paperia. Ikkunasta sisään pyrkivä aamun valo sai hänen tukkansa näyttämään viljapellon kultaiselta. Elise oli asetellut kartan pöydälle puolihuolimattomasti, vähän kuin toivoen, että velho ei tajuaisi mitä hän oli rinkasta ottanut, kuin kartta olisi unohtunut pöytään velholta itseltään. Ilmeisesti huijaus ei mennyt läpi.

”Tuo oli ainoa, jonka löysin. Mutta en osaa lukea sitä, joten jos siitä löytyy reitti pohjoisen kaupunkeihin, joudut opettamaan minua”, Elise puolustautui, mutta Marras veti jo kartan lähemmäs itseään ja taittoi maan muodot ja paperiin tehdyt merkinnät piiloon.

”Se ei auta sinua perille. Ei täältä. On minulla tämänkin maan kartta jossakin, etsin sen sinulle kohta ja näytän reitin takaisin Kehräkaupunkiin.”

”En ole palaamassa kotiin”, Elise tokaisi. ”Mutta jos sinulla on jotakin auttamaan minua matkassani kohti Keishireä, se kelpaisi kyllä.”

”Et ymmärrä vieläkään”, Marras jatkoi viileästi ja hänen ääneensä hiipi varoittava sävy. ”Tiedätkö, mitä kevätlahjan luovuttaminen velho Luomalle tarkoittaa?”

Elise hiljeni. Hän oli miettinyt asiaa, mutta ei ollut uskaltanut kysyä ääneen. Aikuiset puhuivat aina niin mystisesti asioista, joiden ei haluttu pelottavan nuoria. Malka oli sanonut, että kyseessä oli kunniatehtävä. Kaupunkilaiset supisivat, että velho luomalle lahjoitettu nuori olisi pimeiden noitavoimien oppilas.

”Saaga on siitä hetkestä velhon oma.” Elise empi, miten jatkaisi lausettaan. Marras näytti synkältä katsellessaan häntä.

”Kyse on enemmästä kuin omistuksesta. Kevätseremonian jälkeen lahja on Luomalle vain ravintoa käytettäväksi magiaa varten.”

Sanat vyöryivät yli aallon lailla ja katkaisivat hetkeksi hengityksen. Oliko Kehräkaupungin väki tiennyt? Entä Karhe? Olivatko isä ja Malka salanneet Saagan kohtalon häneltä tarkoituksella vai eivätkö hekään tienneet? Velho Marras sen sijaan oli ollut tietoinen, mitä tulisi tapahtumaan, ja silti mies ei ollut tehnyt elettäkään varoittaakseen heitä.

”Katsoit vierestä, miten me lähetimme Saagan kuolemaan!” Elise syytti. Hän oli alkanut vapista.

”Mitä olisin voinut tehdä?”

”Mitä tahansa! Käyttää magiaasi!”

”Luuletko, etten ole koskaan tutkinut talven kirousta? Luuletko, etten olisi jo rikkonut sitä, mikäli minulla olisi siihen keino? Olit eilen uuvuksissa ja sekaisin, et ajatellut järkevästi. Sisaresi on pian pääkaupungissa ja se tarkoittaa, että kevätseremonia voidaan suorittaa loppuun. Et voi tehdä enää mitään hänen hyväkseen.”

Fenri kavahti kiukkuista keskustelua ja livahti tuvan perälle nojatuolin alle. Elisen poskia alkoi kuumottaa ja hän puristi kädet tiukkaan nyrkkiin.

”Minä en palaa kotiin”, Elise toisti ja painotti sanojaan entistä vahvemmalla äänellä. ”Marssin vaikka kuninkaan linnaan tuodakseni Saagan takaisin.”

”Saatat joutua sen tekemäänkin”, Marras sanoi ja nojasi kyynärvartensa pöytään katsellen teemukinsa yli hermostuksesta tärisevää Eliseä. Velho onnistui nyt hillitsemään äänensä, mutta hänen suunsa oli yhä tiukka viiva ja tummat silmät katselivat Eliseä armottoman kylminä. Hetken he tuijottelivat toisiaan, kunnes Marras huokaisi ja nousi ylös penkiltä kaivaakseen rinkkaansa. ”Näytän sinulle kartasta paluureitin. On parasta, että palaat kotiin vielä valoisan aikana.”

Kuuntelisit minua. Elisen mielessä kiehui, mutta hän takertui velhon painottamaan sanaan.
”Valoisan aikana? Minulla on koko päivä edessä.”

Marras sai aikaisemman kartan sekä pöydälle jääneen kirjan sullotuksi rinkan syövereihin ja vain nostamalla kätensä ilmaan, siihen ilmestyi uusi paperiarkki, hieman paksumpi ja vanhempaa paperia. Hän levitti paperin pöydälle heidän eteensä ja käänsi katseensa takaisin tyttöön.

”Yön aikana talon ympärillä liikkui jokin, enkä ole aivan varma sen alkuperästä”, Marras sanoi rauhallisesti, mutta vältti tytön katsetta. ”Parempi, että olet kaukana täältä, kun se päättää tulla pimeän turvin seuraavan kerran. Olento saattaa jopa tuoda hämärän itse, jos se alkaa olla kärsimätön.”

Sitä se kummallinen tunne metsässä oli siis ollut, Elise ajatteli. Hän oli kulkiessaan aavistellut jonkun valvovan hänen kulkuaan. Elisen mieleen palautui myös illalla ikkunassa vilahtanut varjo ja kummallinen koputus. Oliko ikkunan lähellä edes puita? Hän oli kuvitellut tuulen heiluttaneen oksia.

”Kun tulin, en ollut nähdä eteeni siinä myräkässä ja tuntui koko ajan kuin joku olisi seurannut minua”, Elise lähes kuiskasi. Hän muisteli hartaasti, että oli saattanut sanoa jotakin asiasta jo illalla, mutta väsymys hämärsi muistikuvat. Nyt Marras katsoi suoraan hänen silmiinsä, eikä Elise voinut kääntää katsettaan. Tuntui kuin hän olisi jäätynyt paikoilleen.

”Näitkö ketään seuraamassa jälkiäsi?” velho tiedusteli.

Elise pudisti päätään. ”En. Mutta luulin kuulleeni petojen ääniä. Ja kuin tuuli olisi laulanut.”

Marraksen kasvoilla risteili tunteiden myräkkä, mutta mies ei sanonut mitään. Hän jätti aivan selvästi jotakin kertomatta, mikä sai Elisen mielen valppaaksi.

”Mikä se on? Mitä se tahtoo?” hän kysyi. Marras mietti hetken.

”Paha sanoa vielä mitään. Taisit johdattaa sen Savulehtoon, kun se poimi jälkesi metsässä.” Velho osoitti sormellaan pöydälle avatun kartan vihreäksi värjättyä metsää ja kuljetti sitten sormeaan paperia pitkin kohti tummalla pisteellä merkittyä kylää. ”Koivukylään on lyhyt matka. Pääset sieltä kotiisi. Voin saattaa sinut matkaan, ihan varmuuden vuoksi.”

Elise tutki karttaa ja painoi mieleensä maan muotoja. Keishiren kaupungin tumma piste jonkin matkan päässä kiinnitti hänen huomionsa. Sinne ei tosiaan ollut Savulehdosta enää kovinkaan pitkä matka. Reitti oikaisi, kuten hän oli Koivukylässä ounastellutkin suuntaa valitessaan. Vasta hetken kuluttua velhon sanat painuivat hänen mieleensä niin, että hän ymmärsi ne.

Kunpa hän kuuntelisi edes hetken, Elise toivoi kiukuissaan. Jos hän vain ymmärtäisi, ettei kotiinpaluu ole vaihtoehto.

Sillä sekunnilla alakerran huonekalut keittiön pöytää ja penkkejä lukuun ottamatta nousivat kymmenisen senttiä ilmaan.




Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös