Pakkaslaulu

❄❄❄

06 luku: Savulehto

Elise heräsi nenänsä kutinaan. Aivastus pääsi kuitenkin vain pienenä tuhahduksena ja sai vedet nousemaan silmäkulmiin. Läheltään hän kuuli tuhinaa, sen jälkeen pehmeää taputusta. Elise avasi silmänsä ja kohtasi tanssivat liekit, jotka olivat vain hieman häntä itseään alempana. Puut poksahtelivat ja pieni kipinä sinkosi kohti hormia. Takan edustalle oli asetettu tytön nukkavierut saappaat.

Hän alkoi tunnustella varovasti ympäristöään ja huomasi olevansa käpertyneenä nojatuoliin, pää retkotti käsinojalla ja kostea turkkitakki roikkui selkänojalla. Elisen päässä pyöri, kun hän yritti nousta. Sormet tapasivat hänen päälleen lasketun täkin, joka luultavasti oli äsken kutittanut hänen kasvojaan. Jalkoja pisteli ja särki, mutta lämpö sulatti kohmetta hiljalleen. Elise kaipasi vieläkin lähemmäs tulta, joka helli häntä lämmöllään.

”Olet näemmä herännyt.”

Ääni oli matala ja tuli tytön vasemmalta puolelta. Hän säpsähti ja kohotti päätään nähdäkseen paremmin häntä puhutelleen miehen. Velho Marras silmäili häntä kiinnostuneena, tummat silmät tutkiskelivat Elisen kasvoja ja tulen kajo heijastui niistä saaden silmissä tanssimaan kultaisia hippusia. Velho seisoi ryhdikkäänä toisen nojatuolin edessä, tuoksuen metsälle ja hehkuen ympärilleen pimeyttä, jota Elisen teki ristiriitaisesti mieli tutkia, mutta samaan aikaan hän pelkäsi katsoa liian pitkään.

Elise nousi niin ripeästi pystyasentoon istumaan, että pahoinvoinnin aalto kulki hänen lävitseen ja sai hänet kumartamaan ylävartalonsa kohti polvia.

”Missä olen?” hän kysyi käheästi. Velho oli laskenut kädet puuskaan rinnalleen ja valkea pellavapaita kasaantui hihoista ryppyyn. Elise kohotti päänsä varovasti ja piti kiinni tuolin käsinojista odottaen huimauksen loppumista.
”Savulehdossa”, mies vastasi hiljaisella äänellä. ”Löysin sinut oven edustalta. Saat kiittää onneasi, että huomasin sinut. Muutoin olisit jäätynyt portaille.”

Elise päästi ilmat keuhkoistaan hiljaisena suhahduksena. Ymmärrys siitä, missä hän oli, sai sydämen hakkaamaan rinnassa. Hän oli velhon talossa. Velho Marras oli lähtenyt matkaan kevätlahjan saattueen mukana, Elise muisti. Hän oli nähnyt Marraksen silloin hevosen selässä Saagan reen lähtiessä. Hän itse oli kulkenut läpi hyisen myräkän, yrittänyt juosta pakoon jotakin, jonka oli kuvitellut kuulleensa…

”Te taisitte pelastaa henkeni”, Elise sanoi hiljaa, kun todellisuus alkoi iskeytyä hänen mieleensä. Hän olisi jäänyt tälle matkalleen, jos velho ei olisi löytänyt häntä lumihangesta. Kurkkua kuristi, joten hän nieleskeli ennen kuin sai tavut ulos suustaan. ”Kiitos.”

Marras kallisti hieman päätään, käänsi katseensa tulesta ja suoristautui seisomaan. Vaaleat hiukset liikahtivat, suortuva valahti otsalle muuten siististi taaksepäin suitusta tukasta.

”Olen tottuneempi tekemään sinunkaupat kuin kuuntelemaan teitittelyä”, Marras sanoi, eikä silti kuulostanut siltä kuin olisi erityisesti halunnut jutustella tytön kanssa. ”Voisit samalla kertoa oman nimesi. Olen Marras, mutta sen sinä taisit jo tietääkin.”

”Olen Elise.” Ääni oli vielä hiljainen ja käheä, lumessa tarpomisesta väsyksissä. Elise aavisteli, että hänen kasvoillaan näkynyt jännitys oli paljastanut, että hän tunnisti velhon, mutta ei ottanut asiaa puheeksi, sillä ei ollut varma, tunnistiko Marras häntä. Oli tärkeämpää kysyttävää. ”Onko saattue siis perillä? Kevätlahjan viejät?”

Marras näytti hetken kummastuneelta kuin ihmetellen, miksi asia kiinnosti tyttöä. Tunne katosi kasvoilta kuitenkin pian ja hän nyökkäsi.
”Eivätköhän he nouse huomiseen junaan Keishiressä. Palasin itse takaisin tehtyäni osani.”

Saaga oli siis vielä matkalla, mutta ei enää pitkään tavoitettavan etäisyyden päässä. Lumimyrsky oli varmasti viivästyttänyt kevätlahjasaattuettakin, mikä tarkoitti, että Elisellä olisi vielä hetken mahdollisuus saada heidät kiinni ennen Solariaa.

”Näytät siltä, että tuskin pysyt tajuissasi”, Marras sanoi. Hänen tutkivan katseensa alla oli vaikeaa olla, joten Elise piti kasvonsa kohti tulta. ”Miksi tulit Savulehtoon?”
”Eksyin myrskyssä”, Elise vastasi hiljaa. ”Olin kulkemassa metsän läpi, mutta lumipyry oli liian sakea. Pääsin Kehräkaupungista Koivukylään reen kyydissä, mutta siitä minun oli jatkettava jalan. Luulin… kuulevani jotakin. Villieläimiä ehkä. Näin talon ja lähestyin sitä.”

Marras kohotti kulmiaan.
”Kehräkaupungista asti? Ei ihme, että olet tuossa kunnossa. Eikö edes oma järkesi sano, että tuohon myrskyyn on hullua lähteä matkustamaan?”

Elisen sisällä kupli kuuma tunne, joka sai posket hehkumaan, ja oli purtava huulta, jottei hän tiuskaissut ensimmäisenä mieleensä tulevia sanoja ääneen.

Koska Elise ei halunnut katsoa velhoa, hän kohottautui tuolissaan ja katsoi taakse, peremmälle huoneeseen. Tuvan toisessa päässä näkyi avokeittiö ja pitkä puinen pöytä, jonka päällä oli pino papereita ja valkeita kynttilöitä. Hyllyt notkuivat purkeista ja purnukoista, ikkuna antoi pihamaalle lumituiskun maalaamaan hämärään maisemaan. Sisälle kantautui vaimeasti tuulen ujellus, kun viima ravisteli puita. Pakkanen sai talon seinät natisemaan yhtä tutusti kuin kotona.

Niiskahdus kiinnitti tytön huomion mustaan otukseen keittiön pöydän alla. Se oli kissan kokoinen, mutta muistutti hieman kettua kapean kuonon ja pörröisen häntänsä kanssa. Sen keltaiset silmät kiiluivat, kun se katsoa tapitti häntä.

Kun otus ei liikkunut, mutta jatkoi tuijotusta, Elise alkoi kiusaantua ja katsella uudelleen ympärilleen. Hänen katseensa pyyhki ulko-oven vieressä olevaa naulakkoa, siihen ripustettua paksua viittaa, jonka harteilla oli kultaisia riimuja. Ovea vastapäisellä seinällä kulkivat portaat yläkertaan, ja Elise saattoi erottaa toisen suljetun oven niiden alapäässä, lähempänä keittiötä.

Katse palasi kuitenkin takaisin kettuolentoon. Kenties se oli velhon lemmikki, magiaan taipuvaiset olivat tunnetusti erikoisia ja tunsivat kai jonkinlaista kiintymystä magian olentoihin. Tyttö palasi ajatuksissaan tärkeimpään, matkaansa ja sen päämäärään.

”Onko täällä Seresmaan karttaa?” Elise tiesi tarvitsevansa jonkin apuvälinen, jotta osaisi valita oikean reitin. Hän oli ollut hölmö, kun kiirehti lähtöä kotoaan. Tyttö etsi katseellaan laukkuaan ja helpotukseksi tajusi sen olevan nojatuolin vierellä, toisella puolen mihin ei ensiksi tajunnut katsoa. Marras katseli häntä kulmiaan kurtistaen.

”Aiotko takaisin myrskyyn?” velho tuumasi toinen suupieli kohoten hieman ylöspäin, mutta huvittuneisuus ei kuulunut äänestä tai muuttanut kylmän terävää katsetta. ”Pidä huoli, että ennätät ulos metsästä ennen kuin heität henkesi. En vain mielellään ota kuolemaasi kontolleni, kun kyläläiset löytävät sinut kinoksien alle hautautuneena.”

Elise mutristi huuliaan. Häntä pelotti jäädä Savulehtoon monestakin syystä. Paikka oli selvästi magian tyyssija ja velhon läsnäolo sai hänen niskakarvansa pystyyn. Saaga matkaisi pian hänen ulottumattomiinsa, jos hän ei ennättäisi saavuttaa tätä ennen pääkaupunkia. Ulkona kuitenkin pauhasi yhä lumituisku, eikä kylmyyteen palaaminen märissä vaatteissa houkutellut. Suoraan sanottuna pimeässä ja petojen armoilla hän ei ehkä edes selviäisi ulos metsästä.

”En halua jäädä. Minun on mentävä”, Elise sanoi ja viltti valahti puoliksi lattialle, kun hän suoristi jalkansa. Hän ei tiennyt, miten sanoisi tuntevansa olonsa epämukavaksi. Tuli kyllä lämmitti, mutta velhon läsnäolo samaan aikaan suututti ja kauhistutti. Mies oli ollut mukana seremoniassa, kun Saaga oli lähetetty matkaan, ja Elise muisti vihansa kuin eilisen päivän. Sitten Marras olikin pelastanut hänet, tuonut sisään lämpimään ja estänyt hänen paleltumasta kuoliaaksi. Ei sellaiseen toimintaan olisi sopinut vastata ilkeilyllä.

”Oletko karkumatkalla?” Marras tiedusteli.
”Olen menossa hakemaan sisareni kotiin.” Elisen itsehillintä petti ja hän kohtasi velhon katseen niin tiukasti kuin vain pystyi. ”Näit itsekin, miten hänet valittiin kevätlahjaksi ja vietiin pois. Olit siellä.”

Marraksen kasvoilta ei voinut enää lukea mitään.
”Yrität sekaantua kevätlahjan valaan. Kuningas on kutsunut hänet palatsiinsa syystä, saadakseen Seresmaahan edes yhden aidon kevään”, velho puhui. ”Mitä uskot voivasi tehdä?”
”Jos yrität sanoa, että minun kaltaiseni tavallinen ihminen ei voi uhmata kuningasta ja magian voimia, olet väärässä”, Elise kiihtyi. ”Miksi vain katselit, kun sisareni nousi reen kyytiin? Miksi et vain käytä magiaa ja sulata pois tätä talvea?”

He tuijottivat toisiaan, Elise tuimana, kädet nyrkkiin puristuneina.
”Syytät magiaa, koska tarvitset tapahtuneelle syyllisen”, Marras sanoi lopulta rauhallisesti. ”Mikä saa sinut uskomaan, että minulla olisi jotakin tekemistä tämän kaiken kanssa? Valinnan suorittivat ihmiset, ei taikuus.”

Elise nielaisi ja hänen poskensa alkoivat helottaa.
”En sanonut niin.” Totta puhuen Elisen suussa poltteli katkeruus. Taikuuden mahtavimmat voimat pyörittelivät heidän heiveröisiä ihmiselämiään miten sattui, ja nuo voimia hallitsevat maagit olivat hänen silmissään vaarallisia ja itsekkäitä. Myös Marraksella oli osansa tapahtumiin. Mies oli katsonut Saagan lähtöä ja sallinut Karhen miesten vievän hänet pois. ”Et vain voi ymmärtää.”

Marras asteli lähemmäs takkaa ja kumartui kyykkyyn tulen eteen. Lattialaudat narisivat hänen askeltensa alla ja lähelle tullessa hän toi mukanaan magian pimeän, hieman makean tuoksun. Se sai Elisen vetämään väristen henkeä. Hän katseli, miten Marras kupersi kätensä ja laski ne pelotta keskelle liekkejä. Elise henkäisi, kun velho veti kätensä pois ja sormia pitkin tanssivat oranssit liekit. Mies suoristautui ja näytti käsissään olevaa tulta tytölle.

”Taikuus vaatii aina veronsa. Magian käyttäjä maksaa jokaisesta loitsusta hinnan, oli kyse sitten pienestä tai suuresta lumouksesta.” Marras antoi liekkien haihtua, kohota ilmaan ja kadota savuksi. Hän näytti sormiaan, jotka eivät olleet kärsineet tulen kuumuudesta. Sitten hän käänsi esille kämmenselkänsä. Musta jälki sai Elisen kavahtamaan taaksepäin ja lyömään selkänsä nojatuolin selkänojaan. ”Voit hyödyntää magian voimaa ja siirtää haitat piiloon, mutta et voi välttyä niiltä. Voima elää tässä maailmassa, halusit sitä tai et. Mieti tarkkaan, tahdotko sekaantua sellaiseen, mitä et selvästikään ymmärrä.”

Velhon katseen alla tyttö alkoi vapista. Elise puristi viltin reunaa molemmin käsin ja kohtasi uhmakkaasti velhon katseen. Hän kieltäytyi kääntämästä kasvojaan ensimmäisenä.

”Yrität pelotella minua.”

Marras oli pitkään hiljaa. Ehkä hän kuvitteli voivansa säikäyttää Elisen tempuillaan, mutta siinä mies olisi väärässä. Kenties loitsuillaan hän todisti olevansa väkevä velho, ehkä hän ajatteli Elisen murtuvan ja palaavan kotiin, mutta tytön päätöstä hän ei saanut horjumaan.

”Ja se näköjään toimii”, velho sanoi lopulta hiljaa ennen kuin marssi keittiöön.

Elise huokaisi helpotuksesta ja tunsi väsymyksen kuin painona hartioillaan. Hän yritti nousta ylös tuolista, mutta jokaista jäsentä särki ja hän vaipui uuvahtaneena takaisin nojatuoliin. Hetken kuluttua Marras kaatoi keittiössä pannuun vettä ja ripusti sen sitten koukkuun takan ylle. Hän ei sanonut tytölle enää mitään, vaan marssi takaisin keittiön puolelle ja asettui pöydän ääreen.

Elise antoi tulen hehkun sulattaa kylmettyneet jäsenensä, eikä uskaltanut rikkoa hiljaisuutta. Hän harkitsi, että nousisi ylös heti, kun jalkasärky vain lievittyisi. Hajamielisesti hän alkoi irrottaa tukkaansa kahdelta letiltä, jotka hän solmi matkaan lähtiessään. Hiukset olivat vielä kosteat ja laskeutuivat loivina laineina hipomaan olkapäitä.

Outo musta kettu uskaltautui pois pöydän alta ja hiipi lähemmäs nuorta naista. Se nuuski hänen laukkuaan, eikä Elise uskaltanut hetkeen liikahtaa, sillä ei ollut varma, purisiko otus. Hän huomasi sen tassuissa valkeaa karvaa, joka erottui vahvana kontrastina muutoin pikimustaa otusta vasten. Olennon puuhkamainen häntä heilahteli puolelta toiselle.

Liian väsyneenä vihoittelemaan Elise nojasi päänsä nojatuolin käsinojaa vasten ja katseli otusta etäältä. Selvästikin kettumaista eläintä kiehtoi päästä hänen lähelleen, sillä se kierteli ja nuuski hänen tavaroitaan, välillä se pysähtyi tapittamaan häntä tummilla silmillään. Elise muisteli, miten hän ja Saaga olivat lapsena halunneet lemmikin, mutta Elise oli pelännyt koiria ja Malka kielsi eläimet tuvassa vuohen tekemien tuhojen jälkeen. Siskon ja kodin ajatteleminen sai olon entistä haikeammaksi.

”Onko tuo lemmikkisi?” hän uskaltautui lopulta kysymään ääneen ja joutui kohottautumaan pystyyn nähdäkseen, minne kettuotus tepasteli.
”Se on fenri”, Marras sanoi hiljaa. Kettuolento kierteli hänen luokseen, nuuski lattiaa ja hypähti penkin kautta miehen syliin. Velho näytti hieman kiusaantuneelta ja mulkoili otusta kuin syyttäisi sitä, mutta hänen äänensä oli lempeä kun hän puhui. ”Eikä se ole nimi tuolle yksilölle, vaan lajille. Se ei ole lemmikki, vaan saa mennä miten mielii. Se vain viihtyy täällä ja tuli kai pakoon tuota myräkkää. Ne nauttivat magiasta.”

Kuin sanojen vahvistukseksi fenri nuuhkaisi Marraksen sormia ja vikisi ilahtuneesti. Velho kulki otus sylissään keittiön puolelle ja kumartui etsimään jotakin kaapeista. Hetken päästä Elise huomasi, että hän levitti jotakin kädelleen mustuneen jäljen päälle. Salva tuoksui havupuille, Elise tunsi sen nenässään huoneen toiselle puolelle asti.

Marras laski fenrin alas ja olento kipitti taas pitkin huonetta, tutkiskellen hetken paikkoja ja asettuen sitten takan lähettyville nojatuolin viereen, missä Elise yhä istui. Elise vilkaisi fenriä kiinnostuneena, mutta ei uskaltanut liikkua tai kurkottaa sitä kohti vieläkään, vaikka häntä houkutti koskea tummaa pehmeää karvaa. Hetken kuluttua Marras kantoi sivupöydälle kaksi kahvatonta mukia ja kaatoi niihin takan yllä lämmenneen veden. Elise haistoi teen syvän tuoksun, kun mies ojensi toisen kupeista hänelle. Se melkein poltti sormia.

”Mitä tämä on?” Elise kysyi varovasti ja haistoi juomasta leijailevia huumaavia tuoksuja.
”Jotakin lämmittämään sisäisesti”, Marras totesi ja istuutui toisen nojatuolin käsinojalle, keho Eliseä kohti kääntyneenä. ”Et näytä voivan vielä kovin hyvin.”

Eliseä nolotti myöntää, mutta ylös pääseminen oli lähes mahdotonta. ”Jos saan jäädä. Ihan hetkeksi vain.”

Marras ei näyttänyt olevan moksiskaan tytön mielenmuutoksesta.
”Tämä majapaikka on magian harjoittajille. Käytännössä kenen vain kulkijan käytettävissä, jos kykenee astumaan sisään magian lukkojen läpi. Kannoin sinut sisään eikä talo vastustellut. Minun puolestani voit viipyä sen verran, että odotat myrskyn laantumiseen.” Kuulosti oudolta, että talo voisi vastustaa ihmistä.
”En minä ole noita”, Elise vastusteli. ”En tiedä mitään magiasta.”
”Etkö tosiaan?” Marras tuumasi ja seurasi, miten Elise maistoi teetä, jonka kaltaista ei ollut koskaan ennen juonut. Se oli vahvaa ja samaan aikaan hieman makeaa, maku tanssi kielellä vielä pitkään ensimmäisen siemaisun jälkeen. Hänen olonsa muuttui raukeaksi.

”Tiedän vain, että magian vuoksi olen tällä matkalla. Saagan pitäisi tuoda kevät takaisin, mutta minä haluan vain hänet kotiin. On oltava toinen keino lopettaa talvi. Sen on oltava jokin muu kuin minun sisareni”, Elise höpötti. Sanat tuntuivat väsymyksestä painavilta ja puuroutuivat yhteen.

Eliseä alkoi vähitellen unettaa, kun lämpö levisi nopeasti kehoon kuuman juoman myötä. Silmät painuivat vähitellen kiinni ennen kuin Elise edes tajusi epäillä, mitä hänen juomassaan mahtoi olla. Hän yritti nähdä, oliko Marras juonut omansa, mutta miehen muki oli jo takaisin tarjottimella ja velho itse istui toisen nojatuolin käsinojalla silmäillen nuokkuvaa Eliseä.

”Yläkerrassa on muutama makuuhuone. Voit käydä nukkumaan”, mies ehdotti. Elise näytti kai sen verran pelästyneeltä, että velho jatkoi ehdotustaan. ”Oven saa lukkoon. Ainakin saat levätyksi sen verran, että talven kylmyys lähtee kehostasi.”

Elise nyökkäsi ja totesi parhaimmaksi nousta ylös nyt, kun vielä sai jotenkuten silmänsä auki. Askel oli varovainen, mutta ilokseen tyttö huomasi pääsevänsä nyt seisaalleen. Hän otti laukkunsa, mutta jätti saappaat ja turkkitakin vielä kuivamaan, ja asteli haparoivin askelin portaisiin. Fenri kohotti katseensa, mutta ei siirtynyt takan edustalta. Marras jäi alakertaan, mikä hieman rauhoitti Elisen oloa, kun hän kipusi askelmat ylös ja tiiraili hämärään yläkertaan.

Hän valitsi ensimmäisen oven, jolle tuli, mutta erotti hämärän käytävän jatkuvan vielä vähän matkaa vasemmalle. Huone oli pieni ja yksinkertaisesti kalustettu, sisällä oli vain kapea sänky, lipasto ja nurkassa kamiina, joka oli kylmänä. Jo pelkkä tulisijan näkeminen sai Elisen kaipaaman alakerran lämpöä ja hän huokaisi hiljaa laskiessaan laukkunsa sängyn vierelle.

Oven hän lukitsi kiireesti, kun vielä muisti, ja ehkä hän jopa kuulisi, jos velho yrittäisi tulla sisään. Hän ei halunnut riisua, mutta otti kuitenkin päältään villapaidan ja hameen, ja käpertyi viileän peiton alle aluspaidassa ja sukkahousuissa.

Ikkunan takaa kuului raaputusta ja kopinaa kuin tuuli olisi saanut puun oksat koputtamaan ikkunaan. Varjon vilahdus sai Elisen hätkähtämään, mutta hän totesi, että oli luultavasti pelästynyt vain omaa kalpeaa kuvajaistaan ikkunalasissa. Silmät painuivat väkisin kiinni. Hän vaipui uneen nopeasti kuin lyhty olisi puhallettu sammuksiin.




Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös