05. luku: Myrsky
Matkaan lähtöä vaikeutti myrsky, joka nousi pohjoisesta ja pyyhki Kehräkaupungin yli vyöryen ja metelöiden. Hiljaisena alkanut lumisade oli muuttunut tuulien taisteluksi. Niiden voima vavisutti ikkunoita, ja lumipyry peitti maiseman harmaaksi maalaukseksi.
Tällaisella myräkällä ihmiset pysyttelivät sisätiloissa, ja Elisen löytämä kauppiasreki saattoi olla ainoa koko viikolla, joka matkasi ulos kaupungista. Kiitos Nilsan avun, hän ennätti saamaan kyytinsä ja lunasti matkan muutamalla kolikolla naapurikylään. Tyttö vältteli kysymykset, joita kauppias hänelle esitti ja kyhjötti reen kyydissä vain pieni olkalaukku kantamuksinaan, jalat visusti villasukissa ja lämpimissä saappaissa, mutta silti palellen viimassa. Päivä ei juuri valjennut myräkän vuoksi, mutta lumiset maisemat muuttuivat vähitellen kylänraitiksi. Perillä Koivukylässä Elise mietti haikeasti, miten mukava olisi ollut ottaa heidän oma hevosensa Rusko ja odottaa selkeämpää säätä. Mutta siihen hänellä ei ollut aikaa.
”Onko neiti aivan varma, että jatkaa tästä yksinään?” kauppias kysyi, kun Elise astui alas reestä ja kiitti kyydistä. Kyläpahanen oli pieni, piipuista tuprutti savua lumisateen sekaan eikä kaduilla kulkenut väkeä. ”Kannattaa jäädä kylään odottamaan. Myrsky ei ole vielä laantumassa.”
”Pärjään kyllä”, Elise vakuutti miehelle, joka nousi ohjastajan paikalta ja alkoi taluttaa hevosta ja rekeään majatalon pihamaalle. Elise ei kuitenkaan aikonut jäädä itse kylään, sillä aikaa ei ollut hukattavaksi. Tuuli vihmoi korvissa, joten hän kietoi huivia tiukemmin kasvojensa ympärille ja lähti tarpomaan peittynyttä polkua nilkkoihin yltävässä hangessa. Hän oli ennen lähtöään miettinyt kaupunkien läpi kulkevaa tietä, joka kiertäisi täältä Koivukylästä pohjoiseen Javareen ja sieltä itään rautatien varrella sijaitsevaan Keishireen. Matka kestäisi jalan kuitenkin tuskaisen kauan, jopa reen kanssa matkaava seurue etenisi hitaasti kiertäessään suurempia teitä pitkin. Seuraavaa kauppiasta ei kannattaisi jäädä odottamaan. Elise oli tehnyt päätöksen oikaista suoraan koilliseen, läpi Savulehdon.
Vähitellen lautaseinäiset talot jäivät taakse ja edessä oli ensin aavaa peltoa, sitten metsää. Reittiä reunustavat havupuut olivat peittyneet lumivaipan alle. Puiden suojassa tuuli ei ollut yhtä raaka, mutta pilvinen taivas ja lumituisku saivat tien pimeäksi kuin iltahämärässä. Elise tarpoi sinnikkäästi eteenpäin jalkojen upotessa yhä syvempään lumeen ja kylmien kiteiden tunkeutuessa saappaiden varresta sisään. Sormet uhkasivat jäätyä, joten hän liikutteli niitä hanskojen sisällä. Ei kestänyt kuitenkaan kovin pitkään, kun rämpiminen uuvutti ja nosti hien niskaan. Otsalle nousevat pisarat jäätyivät. Eteneminen oli tuskaisen hidasta pakkasen pistellessä kasvoja, mutta Elise jatkoi sinnikkäästi eteenpäin. Jalkojen särkyä hän yritti olla ajattelematta.
Mielessä kieppuivat ajatukset kotoa. Isä oli antanut hänen mennä, eikä Elise ollut jäänyt odottamaan aamuun, kuten isä oli toivonut. Malkaa hän ei ollut hyvästellyt, koska tämä ei taatusti olisi laskenut häntä matkaan. Oli lähdettävä pimeässä ja salaa, seurattava Saagaa lumituiskuun. Mitä Saaga mahtoi ajatella matkatessaan maan halki ja missä hän mahtoi jo olla? Uskoiko hän olevansa aivan yksin, kuten Elise oli kotona olonsa tuntenut?
Kiire pakotti Elisen jatkamaan kulkua, vaikka reilun tunnin matkan jälkeen voimat olivat ehtyneet lähes kokonaan. Hän pohti reittiään ja vielä edessä olevaa matkaa: metsän läpi hän pääsisi seuraavan kylän laitamille, missä hän voisi levätä yön. Sen jälkeen olisi kysyttävä suuntaa. Mitä pidemmälle hän metsässä kulki, sitä paremmin Elise käsitti, ettei hän ollut hahmottanut matkan pituutta. Hän kahlaisi metsikön läpi pahimmassa tapauksessa koko päivän, näin hitaasti kulkien yö saattaisi yllättää hänet. Saaga olisi ehtinyt näiden päivien aikana ties kuinka kauas, ehkä jo pääkaupunkiin asti.
Ajatus herätti huolentunteen, joka ei ottanut laantuakseen. Elise vakuutteli itselleen, että reitti oli taatusti nopein, mutta vain harvoin kuljettu. Savulehtoa kartettiin magian paikkana. Pahimpia olivat kertomukset velho Luomasta, joka käytti magian pimeää puolta niin häijysti hyväkseen, että jopa kuningas erotti hänet hovivelhon tehtävästä. Hänen syytään oli myös talven kirous, jonka kouriin maa oli jäänyt muutamia vuosia takaperin. Hänen syytään oli Saagan valinta lahjaksi uutta kevättä vastaan.
Elise muisti valon ja lämmön, miten kevätpurot solisivat, miltä kosteaan maahan puhkeavat kukat tuoksuivat. Sitä kauneutta ei saapuisi tänäkään vuonna, ei ilman Saagaa. Ja nyt Elise oli matkalla keskeyttämään kevään tulon mahdollisuuden. Saaga oli tärkeämpi kuin kevät, Elise lievitti tunnontuskiaan. Hän halusi vain sisarensa palaavan turvallisesti kotiin.
Tytön kulkiessa puusto muuttui hiljalleen. Kuuset harvenivat ja tilalle tulivat koivujen mustavalkeat rungot. Huurre oli kuorruttanut ohuet oksat, joita tuulenpuuskat keinuttivat. Elise kääntyi katsomaan taakseen jättämää uraa ja mietti, kulkiko yhä oikeaan suuntaan. Hän oli pitänyt huolen, ettei tehnyt äkkinäisiä käännöksiä, vaan mukaili puiden välissä kulkevaa aukeamaa, jonka hän oli kuvitellut poluksi. Näkymä edessä ei tuntunut tutulta, eikä hän ollut kohdannut jälkiään uudelleen, joten tyttö uskoi, ettei ollut sortunut kiertämään kehää. Kulkemansa matkan pituutta hän ei enää osannut edes arvella.
Metsä oli aavemaisen hiljainen puiden oksien kahinaa lukuun ottamatta. Eläimiä ei näkynyt, ei edes niiden jälkiä. Ensin Elise kummasteli asiaa, mutta päätti sitten, että oli parempi, kun hän ei kohtaisi matkallaan villipetoja tai magian olentoja. Sellaisiakin saattoi liikkua Savulehdon siimeksessä.
Kun Elise väisteli tiheämpää kasvustoa, hän poikkesi polulta ja tajusi virheensä vasta saavuttuaan kivikkoon, missä jalka saattoi humahtaa vaarallisesti lumen läpi kivenkoloon. Hetken verran Elise mietti takaisinpäin palaamista, mutta ei muistanut, kuinka kauan polulta poikkeamisesta oikein oli. Hän jatkoi kulkuaan, jottei jäätyisi paikoilleen ja vatsanpohjassa kurniva nälkä vaivaisi niin rajusti. Lumisade kuitenkin yltyi, ja Elisen alkoi olla mahdotonta nähdä eteensä. Mekon helma oli kastunut ja kylmä kangas tuntui inhottavalta jalkoja vasten. Turkkitakki painoi märkänä hartioilla. Elise alkoi epäillä päätöstään, kun pelko valtasi mielen. Entä jos hän oli eksynyt?
Tuulen ulvonta säikäytti hänet. Puiden läpi kulki ujellus, joka nousi ja laski. Muutaman ulvahduksen jälkeen se muuttui kuin kutsuksi: joku oli lähellä, kenties aivan puiden takana, odottamassa häntä. Elise pälyili ympärilleen, mutta näki vain sokaisevaa lunta, joka tuiskusi kasvoihin ja tarttui ripsiin. Hän kiihdytti vauhtiaan ja kirosi mielikuvitustaan, joka oli alkanut laukata villinä sen jälkeen, kun hän oli miettinyt velhoa, metsässä majailevia petoja ja magian olentoja. Häntä alkoi heikottaa, kun hän ylitti jälleen yhden lumikumpareen ja kylmä ilma pisti keuhkoihin.
Läheisten pensaiden alaoksissa kahahti. Nyt Elise oli varma, että jokin oli hänen perässään ja hän pyrähti juoksuun. Kulku lumessa oli kuitenkin niin hidasta kahlaamista, että hän kompuroi polvilleen ja odotti kauhulla jonkin hyökkäävän niskaansa.
Pakovauhti ehtyi aina vain seuraavan lumikumpareen ylitykseen, välillä nelinkontin. Tyttö oli niin uupunut, että hänen oli jälleen ylös noustuaan pakko pysähtyä ja luoda katseensa ylös puiden latvoja kohti ja yrittää ymmärtää, oliko hän menossa oikeaan suuntaan. Taivas oli peittynyt harmaaseen myrskypilveen ja lumihiutaleet laskeutuivat valtavan kokoisina hänen kasvoilleen. Elise kietoi kädet ympärilleen ja laski katseensa, jolloin hän erotti lumimyräkän seasta harmaat, jykevät seinät.
Talo näytti uinuvan lumivaippansa alla. Elise ei nähnyt tarpeeksi hyvin voidakseen sanoa, oliko ikkunoissa valoa tai nousiko piipusta savua takkatulen merkiksi, mutta pelkkä talon näkeminen aiheutti helpotuksen tulvahduksen tytön mielessä. Nyt hänellä oli kiintopiste, jota kohti lähteä. Hän raahasi jalkojaan lähemmäs ja lähemmäs. Maa tuntui pyörivän jalkojen alla, ja Elise kaipasi tukea, johon nojata. Hän onnistui olemaan kaatumatta silkalla tahdonvoimalla.
Lopulta hän kompastui pihamaalla aivan portaiden edustalla ja kylmyys tulvahti kankaan läpi polviin, hanskat olivat jo kastuneet likomäriksi hänen ottaessaan jälleen tukea lumisesta maasta. Elise hivuttautui väkisin lähemmäs, kohotti vaivalloisesti kätensä puuovea vasten ja yritti koputtaa. Kukaan ei avannut tai ehkä hän ei saanut ääntä edes aikaiseksi. Silmissä alkoi tanssia harmaita läikkiä. Hän ihmetteli ohimennen, miksi jalkoihin sattui niin kovasti. Maailma oli niin kylmä ja pimeä, pian talvi hukuttaisi hänet alleen.