Pakkaslaulu

❄❄❄

04 luku: Yö

Illan pimeydessä Elise keskittyi tulevaa suunnitelmaansa. Hän vetäytyi aikaisin petiin ja tuijotteli Saagan huoneen suljettua ovea lämpimään peittoonsa kietoutuneena. Hän ei kaivannut Malkan lohdutuksia, eikä kestänyt nähdä isän välttelevän kipua, jonka Saagan lähtö oli aiheuttanut. Hän ei halunnut ajatella elämän jatkuvan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei jättäisi Saagaa pulaan, taistelemaan yksin tietään kotiin.

Kun talo hiljeni, ja isä ja Malka olivat nukahtaneet, Elise puki päälleen ja hiipi portaat alakertaan. Hän tiesi laudat, jotka natisivat, ja asetti painonsa aina seuraavalle askelmalle niin varovasti kuin kykeni. Hän kahmi keittiöstä mukaan leipää ja juustoa yläkerrassa pakkaamiensa muiden tarvikkeiden lisäksi. Kannettavaa ei voinut ottaa paljon, mutta ainakin rahaa hän tarvitsisi, eikä hän ollut aivan varma, miten paljon junalippu Keishirestä Solariaan maksaisi. Malkan piilottamasta säästöpurkista saattoi ottaa kohtuullisen summan, jos vain mielessään vannoi maksavansa sen joskus takaisin.

Elise tunsi pienen omatunnon pistoksen sulloessaan rahat kukkaroon. Tämä olisi ollut helpompaa, jos hän olisi inhonnut Malkaa. Malkasta ei suinkaan ollut tullut heille paha äitipuoli, vaikka näin olisi voinut käydä tyttöjen ollessa vielä pieniä ja isän ottaessa uuden vaimon. Niin kävi aina saduissa, joita hän oli lukenut, ja joiden kaltaisia hän oli harjoitellut kirjoittamaan.

Elise palmikoi vaalean ruskean tukkansa kahdelle letille keittiön hämärässä, ennen kuin siirtyi eteiseen. Siellä hän veti paksun turkkitakin päälleen ja upotti jalkansa saappaisiin, mutta havahtui keittiön tulipesän kajossa tummaan varjoon. Hän tunnisti isän ja jähmettyi ovelle laukkuineen.

”Karhe halusi minun hoitavan hevosen, jonka oli määrä viedä valitun reki Keishireen”, isä sanoi käheästi. ”Kieltäydyin, mutta en kiusaa tehdäkseni. En ennättänyt sinne sepän luota niin pian, ja Karheen kertomasta päätellen apuni hevosen kanssa olisi tullut muutenkin liian myöhään. Seremoniamestarit ajattelivat minun kapinoivan.”

Sen, mitä hämärässä näki, isä näytti puhuessaan vanhentuneen vuosia. Parransänki oli tavallista pidempi ja silmien alla olevat tummat jäljet kertoivat huonosti nukutuista öistä. Elisen sydäntä pisti katsella häntä.

Isä huokaisi. ”Siitä tämä johtuu. Siksi he valitsivat Saagan.”

Tapahtumien kulku ei loppujen lopuksi ollut suuri yllätys. Elise tiesi Karheen olevan armoton. Mies olisi tarpeen tullen lähettänyt uhrilahjana matkaan jopa oman poikansa, olihan tämäkin seissyt aukiolla valittavien joukossa. Kaupunkia johtavan miehen sana oli laki: hän tuomitsi varkaat, saneli viljelijöiden auttavan toisiaan ja kutsui kaupunkilaiset ja lähiöt koolle tarpeen tullen.

”Yritin pysäyttää Karhen seremoniapäivänä, mutta hänen päätöstään ei voinut horjuttaa.” Isä asteli lähemmäs raskain harppauksin, mutta Elise kieltäytyi läheisyydestä ja otti askeleen taakse.
”Mutta he lähtivät heti, hevonen oli kunnossa vetämään rekeä. Sinun kieltäytymisesi ei auttanut mitään.” Elise ei voinut olla kuulematta syyttävää sävyä äänessään.
”Siksi he kutsuivat velhon, näithän hänet seremoniamestareiden joukossa. Loitsut riittivät korjaamaan sen, mitä minä en kutsusta tullut tekemään”, isä kertoi äänessään katkeruus. ”Olen pahoillani, kulta. Olen todella pahoillani.”

Elise ei kestänyt kuulla hänen äänensä murtumista. Oli vaikea olla halaamatta ja pitää kiinni kiukusta, jonka siivittämänä hän oli nyt lähdössä matkaan. Syyllisyys istui isän harteilla, eikä edes puhtoinen lumisade ollut pessyt sitä hänestä pois. Elise käänsi katseensa pois ja puristi kädet nyrkkiin.

Olen minäkin pahoillani, isä, mutta se ei tuo Saagaa takaisin.

”En voi lähteä heidän peräänsä”, isä sanoi ja pudisti päätään luovuttaneena. ”Karhe on itse saattamassa Saagan Solarisaan asti ja hänen miehiään on yhä kaupungissa pitämässä minua silmällä. Karhe pitää huolen siitä, että pysyn täällä ja teen työni kuten ennenkin.”
”Ehkä sinä et voi lähteä. Mutta minä voin.” Elise kohtasi viimein isän katseen. Isä ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta ei myöskään aloittanut vastaväitteitä. Aivan kuin hän olisi arvannut, mitä tytär aikoisi sanoa. ”Jos saan seurueen kiinni, voin auttaa Saagan pakoon. Jos löydän hänet Solariasta, voin tuoda hänet kotiin.”

”Sinun täytyy olla varovainen. Antaisin sinulle Ruskon, mutta silloin kaupunkilaiset huomaavat sinun menneen. On parata lähteä jonkun luotettavan matkaajan mukana lähikylään ja jatkaa sen jälkeen jalan.”
”Annatko minun mennä?” Elise kysyi hiljaa. Hän ei ollut uskonut saavansa tällaista vastausta. Siinä isän edessä hän tunsi olonsa taas pieneksi, ei suinkaan ikäisekseen nuoreksi aikuiseksi. Isä nyökkäsi ja tuli hänen luokseen, laski kädet olkapäille, eikä Elise enää väistänyt kosketusta. Ulkona oli alkanut jälleen sataa valkeita hiutaleita. Ne leijailivat ikkunan luona tanssien vähäisessä valossa, joka sisältä heijastui.

Isän ääni oli lämmin ja Elise tunsi sanojen värinän, kun isä painoi hänet rintakehäänsä vasten ja silitti tukkaa.
”Tiedän, että haluat mennä, jos vain voit tuoda Saagan kotiin. En tiedä, onko se mahdollista, mutta en koskaan voisi kieltää sinua yrittämästä.”




Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös