03. luku: Kylmää, hiljaista
Pahinta oli hiljaisuus. Elise kuvitteli, että voisi yömyöhällä kohdata sisarensa aaveen, jos vain astelisi tämän huoneeseen ja kutsuisi Saagaa nimeltä. Keittiössä Saagan poissaolo oli silmiinpistävä tyhjyys sillä kohtaa, jossa hän aina istui ikkunan vieressä, ja siksi Elise ei noussut aamiaiselle. Herra Kähe pakeni työhönsä hevosten pariin, kun kaupunkilaiset kaipasivat kengittäjää ja lääkäriä. Elise kuuli oven kolahduksen kun aamu vasta valkeni, ja miten vieras jutteli isän kanssa. Hän käänsi kylkeä peitteiden alla ja toivoi edellisten päivien olleen unta. Hän toivoi isän sanovan, että jäisi kotiin.
Kolmas päivä ilman Saagaa, Elise laski.
Herra Kähe kuitenkin lähti ennen puolista, ja Elise seurasi vaitonaisena keittiön ikkunasta isän yksin loittonevaa selkää. Pakkanen oli piirtänyt lasiin kylmänkukkia, niiden takana maailma vääristyi epäselväksi. Saagasta oli tullut isän oppilas, kun koulu loppui kaksi vuotta sitten. Ei isän pitäisi kulkea tuolla yksin. Rinnan alla pisti niin kovaa, että Elise halusi painautua keräksi ja tuuditella kipunsa pois. Malka tuli keittiöön ja asetti teepannun liedelle. Elise risti kädet rinnalle ja yritti pitää luihin ja ytimiin tunkevan kylmyyden loitolla.
”Isä ei sanonut minulle sanaakaan”, Elise sanoi hiljaa. Hän olisi vain toivonut isän jäävän, pitävän häntä hetken sylissä tänä aamuna, puhuvan yhtä rauhoittavasti kuin aina ennenkin, vaikka hän oli jo lähes aikuinen. Loput sanat puuskahtivat ulos tytön suusta kuin hän ei kestäisi enää pidätellä niitä. ”Saagan lähtiessä hän… Hän ei tehnyt mitään! Hän ei tehnyt mitään estääkseen seremonian.”
Malka kuivasi kätensä pyyhkeeseen ja kääntyi tyttöä kohti. ”On suuri kunnia olla osana seremoniaa. Meidän on ajateltava sen tärkeyttä.”
”Kunnia! Kuulin torilla, mitä ihmiset puhuivat: kaikki olivat helpottuneita, kun heidän lastaan ei valittu! Kuningas luovuttaa kevätlahjan velho Luomalle!”
”Et kuullut isääsi sinä päivänä torilla”, Malka sanoi ja väri oli haihtunut hänen kasvoiltaan. Hän laski kaksi valkeaa mukia käsistään ja kiersi pöydän ympäri Elisen luo. ”Hän huusi ja raivosi. Jokainen Karheen miehistä sai kuulla kunniansa. En ole nähnyt häntä koskaan niin vihaisena.”
Elisen oli vaikea kuvitella, että isä tekisi jotain sellaista. Isä oli hiljainen ja lempeä, se joka otti askeleen taakse ja myötäili välttääkseen konfliktin. Kukaan tässä maassa ei kapinoinut. Kehräkaupungin väki oli nähnyt sairauksia, lumimyrskyjä, hajonneita rekiä ja murtuneita luita, mitä tahansa estämään kansalaisia pakenemasta ikuista talvea. Tämän valtakunnan oli alistuttava kohtaloonsa, ja niin olisi myös tulevaisuudessa, ellei kuninkaan kutsuma kevätlahja kelpaisi velho Luomalle.
”Meillä oli suunnitelmia, Saagalla ja minulla. Yhdessä”, Elise sanoi vaisusti. ”Meillä oli haaveita, ja nyt se kaikki on mennyttä.”
Elise istui penkille pöydän ääreen ja antoi hartioidensa lysähtää. Malka tarttui tilaisuuteen, sillä oletti nuoremman rauhoittuneen, ja istui hänen vierelleen. Hänen kätensä oli lämmin ja karhea, kun se laskeutui Elisen kämmenselälle. ”Asiat muuttuvat nyt kovasti. Meidän täytyy vain pitää yhtä, luottaa Saagaan.”
Elise katsoi varovasti Malkaa, uurteita tämän kasvoilla. Silmien alla oli tummat jäljet jälleen yhden valvotun yön jäljiltä.
”Olen tehnyt laskelmia, kultaseni, ja emme millään voi enää pitkittää koulunkäyntiäsi”, Malka sanoi hiljaa. ”Meillä ei ole varaa.”
Elise veti kätensä pois naisen otteesta. ”Mutta meidän piti lähteä Solariaan Saagan kanssa, kunhan minun kouluni loppuu.”
”Isäsi on yrittänyt kovasti, jotta se olisi mahdollista, mutta kaupunkilaiset eivät pysty maksamaan hänen palveluksistaan täyttä hintaa, ja työ tehtaassa… ei ole tuntunut hänestä hyvältä ajatukselta”, Malka selitti varoen.
Elise tiesi rahojen olevan tiukilla: Malka oli joutunut pois leipomosta sen jälkeen, kun talvi tuhosi sadon. Tarvikkeita alettiin tuoda vierailta mailta, mutta leivän hinta oli korkea, eikä leipurilla ollut enää varaa pitää työläisiä. Käsityöt kävivät kaupaksi toisinaan, mutta tulojen virta oli huomattavasti pienempi kuin ennen. Isä ei hennonut jättää eläimiä pulaan, vaan hoiti työnsä, vaikka väellä ei olisi ollut varaa maksaa palveluksista. Hän sai kiitokseksi useammin tavaraa tai ruokaa kuin rahaa. Mutta miksi Malkan oli otettava asia puheeksi juuri nyt?
Syy paljastui pian, kun nainen ryhtyi jutustelemaan, lähtisikö Elise ompelimon oppiin koulun loputtua keväällä tai menisikö hän tehtaalle, kuten niin monet Kehräkaupungin väestä, mutta Elise ei ollut sen enempää kiinnostunut tehdastyöstä kuin hänen isänsäkään. Käsistään hän ei kokenut olevansa kovinkaan näppärä, ainakaan hän ei ollut saanut aikaan epämuodokkaita lapasia enempää, kun alakouluikäisenä oli taitoa opetellut. Hänen vahvuutensa olivat kirjoittaminen ja loputon uteliaisuus, mutta kuten äitipuoli oli niin monesti sanonut, sillä ei tekisi rahaa talouteen.
Malka nousi kaatamaan teen, jonka jälkeen hän istui takaisin Elisen vierelle harmitellen ja pahoitellen. Elise lämmitti sormiaan kuuman kupin ympärillä ja sulki silmänsä.
Lapsena toivominen oli aina toiminut. Lasipurkissa olleet piparkakut olivat olleet alahyllyllä, vaikka isä oli sijoittanut ne kaapin päälle. Kun pimeä pelotti, lyhdyn valo oli säilynyt kovassakin tuulessa pilkkopimeällä pihamaalla. Nyt Saaga oli käskenyt hänen toivoa, mutta isosisko ei kuitenkaan tulisi takaisin. Elise ymmärsi oman lapsellisuutensa ja miten Saaga oli siihen vedoten uskonut rauhoittavansa häntä. Eikä hän itse ollut kyennyt lohduttamaan Saagaa, vaikka tämä oli lähdössä maailman ääriin, kohti täyttä tuntematonta, kevätlahjan titteli harteillaan.
Kuka minä edes olen, kun Saaga ei ole täällä?
He olivat jo vuosikausia olleet parivaljakko, vaikka kotituvan lämmössä äänet saattoivatkin kohota huudoiksi ja kiista uusista sukkahousuista sai heidät juoksemaan keittiötä ympäri. Elise oli voittanut piilosleikit ja Saaga juoksukilpailut, yhdessä he olivat käyneet ratsastamassa Ruskolla ja kesäisin uittaneet varpaitaan hyisessä joessa.
Oli päästävä pois täältä muistojen täyttämästä keittiöstä, jossa paksu ja painava ikävä hukuttaisi hänet alleen.
Kykenemättä olemaan kotona Malkan silmien alla, Elise puki turkkitakin ylleen, paksut saappaat jalkaansa ja suuntasi kulkunsa lumisen maiseman halki kohti Kehräkaupunkia. Kodin pihaan oli kaivettu polut paksun lumen halki, ja ne kulkivat tuvalta puuvajaan sekä pieneen talliin, jossa asusti enää yksi ainokainen hevonen.
Lumi notkui puiden oksilla ja huurre oli maalannut ohuimmat niissä kauniiksi jääveistoksiksi. Taivas oli utuisen harmaa ja kaukana horisontissa siinsivät tehtaan piiput, joita savu tuprusi lähes suorana ylöspäin, kohti korkeuksia. Pilvien kerääntyminen uhkaili saapuvaa lumituiskua ja varsin navakka tuuli pisteli kasvoja. Polkuja ja rekiteitä pitkin mutkitellen Elise kulki joen varteen ja lähti sitten seuraamaan jäistä uomaa kohti kaupunkia. Matkallaan hän pysähtyi piirtelemään lumihankeen, kirjoitti sanan sinne, toisen tänne. Pergamenttiin ei ollut aikoihin ollut varaa. Vähitellen näköpiiriin ilmestyi enemmän rakennuksia, polku poikkesi rekitieksi ja sitten kaduksi, lumi oli tamppautunut kulkijoiden jalkojen alla tasaiseksi massaksi.
Elise kaipasi ihmisten ääniä ja jatkoi harmaiden talojen välistä kujaa kaupalle, jonka suurissa ikkunoissa oli talven havukoristeet. Kello kilahti oven yläpuolella, kun hän astui sisään alakerran myymälään. Kaupan yläpuolella asui kauppias perheineen. Vanhin tytär Nilsa nosteli painavia puulaatikoita hyllyyn pikkuruisen myymälän sisällä ja kääntyi tervehtimään, mutta hymy sulikin yllättyneisyyteen hänen tunnistaessaan Elisen.
”Hei”, vaalea lettipää tervehti ja puisteli pölyä tummasta essustaan. Nilsan kasvoilla paistoi huoli, kun hän tuli Eliseä vastaan. ”Kuinka teillä voidaan?”
Elise riisui lapaset ja etsi sopivia sanoja. Tutun koulutoverin edessä hän tunsi olonsa epävarmaksi kaiken tapahtuneen jälkeen. ”Meillä on ollut… aika hiljaista.”
Nilsa istutti hänet tiskin taakse tuolille ja hypähti itse istumaan pöydälle hänen lähelleen. ”Tämä on ihan hirveää. Me seisoimme siellä rivissä kaikki, mutta en voinut millään käsittää niiden valitsevan Saagan.”
”En minäkään”, Elise huokaisi ja tunsi polttavaa halua vuodattaa suustaan koko tarinan, miten Saaga oli valmisteltu kaupungintalon seinien sisällä, piilossa katseilta, miten koti oli muuttunut aaveiden taloksi, miten isä ei puhunut ja miten Malka oli kertonut tämän päivän huonot uutiset.
Nilsa vaikutti kuitenkin olevan yhtä ajatuksissaan kuin hänkin, tyttö heilutti jalkojaan aina vain kiihtyvässä tahdissa, kun häntä selvästi jokin pohtimistaan asioista kiihdytti. Myymälässä ei poikennut ketään, ja Elisen katseen vaeltaessa hyllyissä ja pöydillä, hän huomasi tyhjät laarit. Tavallisesti kaupassa oli sadon tuotteita ja lisäksi vieraiden kauppiaiden tuomia ulkomaan hedelmiä ja mausteita. Tämä kolmatta vuotta jatkuva talvi oli tehnyt tehtävänsä täälläkin, hyllyt olivat tyhjemmät kuin aikoihin.
”Teilläkään ei taida olla kauheasti ilonaiheita”, Elise sanoi varovasti. Nilsa huomasi, mitä hän oli katsellut ja nyökkäsi ilottomasti.
”Kaupunkilaisilla on kovin vähän rahaa ja me olemme lähes täysin muualta saapuvien kauppaajien varassa, jotta saamme jotakin hyllyyn. Juuri tänään kävi yksi kauppias, joka alkoi tehdä välittömästi lähtöä, kun vielä ajatteli ehtiä pois tulevan myrskyn tieltä. Kun viime vuonna sato oli niin surkea, meillä ei ole oikein mitään myytävääkään. Isä on sitä mieltä, että kauppa pitää ehkä pian lopettaa. Minä autan vielä täällä minkä voin, mutta hänen täytyi sanoa Kristelle, ettei töitä enää ole.” Nilsa nojautui eteenpäin ja lopetti jalkojensa heiluttelun. ”Jos pääsen hyviin naimisiin, vanhempani ovat tyytyväisiä. Se voisi olla koko perheen pelastus.”
Elise kavahti ajatusta moisesta tulevaisuudesta, mutta Nilsa suhtautui asiaan varsin rauhallisesti kuin vaihtoehto olisi vain ja ainoastaan järkevä ja oikea ratkaisu.
”Onko sinulla jo joku sulhanen?” Elise kysäisi ymmärrettyään tilanteen. Nilsan kasvoille nousi erikoinen, surumielinen hymy, joka laantui nopeasti.
”Voinko auttaa sinua löytämään sen mitä etsit?” tyttö väisti kysymyksen ja tarjosi apuaan ostosten kasaamiseen. Elise kuitenkin tajusi tulleensa väärään paikkaan, jos kaipasi ajatukset pois vievää ihmisvilinää. Kohteliaisuuttaan hän ei kuitenkaan kehdannut lähteä tyhjin käsin, vaan osti kynttilöitä Malkalle vietäväksi. Nilsan kanssa juteltuaan hän kuitenkin ymmärsi, että Kehräkaupunki oli lannistunut kohtaloonsa, ja niin se yritti lannistaa hänetkin. Pahimmassa tapauksessa Malka pohtisi hänen varalleen samanlaisia suunnitelmia kuin Nilsan vanhemmat.
”Sanoit että joku kauppiaista on lähdössä kaupungista.” Elisen mielessä alkoi kehittyä suunnitelma. ”Tarvitsen apuasi.”
Lettipää katseli häntä silmät täynnä uteliaisuutta, kun toinen esitti toiveensa.
”Kuulostaa vaaralliselta”, hän sanoi ymmärrettyään Elisen pyynnön. ”Mutta voin käydä puhumassa kauppareen ajajalle, ennen kuin hän lähtee.”
Elise kaivoi kukkaroaan ja piti katseensa alhaalla, jotta Nilsa ei näkisi hänen ilmettään. Nilsa kuvittelisi hänen lähtevän seuraamaan juhlaseremoniaa pääkaupunkiin, antamaan vielä tukensa sisarelleen.
”Toivon, että Saaga onnistuu”, Nilsa sanoi ottaessaan rahan vastaan. ”Että kevätlahjan myötä tulisi jälleen kesä. Että tämä olisi jo ohi.”
”Niin minäkin”, Elise kuiskasi ja toivoi varmuuden vuoksi vielä mielessään kolme kertaa peräkkäin, keskittyen lujemmin kuin oli koskaan aiemmin tehnyt, että onnistuisi yrityksessään. Kukaan muu ei kapinoisi, joten hänen olisi ryhdyttävä toimeen itse.