Pakkaslaulu

❄❄❄

02 luku: Kruunu

Saaga puettiin valkeaan pukuun, joka hulmahteli nilkoissa aina kun ilmavirta pääsi sitä koskettamaan. Hänen tukkansa oli vapautettu laskeutumaan tummana putouksena hartioille, ja vaalea tyttö veti sen läpi kampaa niin tarkasti ja rauhallisesti, ettei yhtäkään takkua jäänyt suortuviin. Ennen pukemista Saaga oli kylvetetty lämpimässä, tuoksuvassa vedessä, ja Elise saattoi vieläkin haistaa laventelin ja jonkin vieraan, makean ja vahvan tuoksun. Se toi hänen mieleensä eteläisen maan hedelmän, joita joskus vuosia sitten vielä kuljetettiin kaupunkiin.

Viimeiseksi Saagan päähän laskettiin koivunoksista tehty seppele. Jos se olisi sidottu tiukemmin kasaan, se olisi kuin linnunpesä. Nyt se koristi kylmänä ja lehdettömänä kruununa Saagan päätä, osa oksista pilkistäen terävästi ulos seppeleestä. Osa oksista peitti otsaan piirretyn punaisen pisteen. Marjoista tehty maali oli jo kuivunut, avustajat olivat pitäneet huolta, ettei sitä vahingossakaan pesty pois.

Isä ja Malka eivät saaneet tulla mukaan tilaisuuteen, jossa Saaga koristettiin, mutta Elise oli varta vasten kutsuttu pihamaalta siskonsa perään. Tämä oli kunniatehtävä, hänelle kerrottiin, ja Elise sai pitää sisartaan kädestä, auttaa hänen ylleen lämpimät talvivaatteet ja paksut saappaat suojaamaan jalkoja. Saagan ympärillä hyörineet neljä nuorta naista eivät olleet puhuneet juurikaan, vain tehneet työnsä tehokkaasti ja tauotta. Kun he viimein poistuivat, he kantoivat huoneesta mukanaan pinon valkeita pyyhkeitä ja korillisen tuoksuvia rasvoja ja saippuoita.

”Miksi ne ottivat sinut?” Elise kysyi ääni murtuen sillä sekunnilla, kun ovi sulkeutui naisten jäljiltä. Saaga harppoi muutaman askeleen verran häntä lähemmäs ja tarttui siskonsa käsiin. Isosisko oli pidempi ja vantterampi, ja Elisestä tuntui kuin he olisivat olleet jälleen pikkulapsia ja Saaga olisi lohduttanut häntä omista murheistaan huolimatta.

”Minulla kävi huono tuuri”, Saaga sanoi, muttei vaikuttanut surulliselta, vain pettyneeltä. Elisen silmiä kirveli ja hän painoi katseensa. Häntä inhotti itkeä, kun Saaga itse oli niin rauhallinen. Tätä juhlavaa päivää oli odotettu kahden viikon ajan, kuka peloissaan, kuka kunniaa odottaen, kun Seresmaan kansan keskeltä valittiin nuori kevätlahja, ja valittu olisi yhtä hyvin voinut olla Elise itse.

”Kevät tulee, kun vain vierailen palatsissa ja teen osani”, Saaga vakuutti, mutta Elise tiesi, ettei sisarta oltu valittu vain kuljettamaan lahjuksia tai vierailemaan pääkaupungissa. Myös nuori aikuinen oli lahja itsessään. Maassa, jossa magia ja kiroukset olivat osa elämää, lumen sulaminen kevätkauden edetessä ei suinkaan ollut itsestään selvää. Tänä vuonna kuningas kutsui luokseen kevätlahjan peittoamaan vanhan velho Luoman kirouksen. Saagan valinta oli maaginen vala, jota ei ollut varaa rikkoa.

”En halua sinun lähtevän”, Elise nyyhkäisi ja nyt kyyneleet valuivat poskille. Lähtö merkitsi tuntematonta tulevaisuutta, huomista ilman Saagaa, tulevaa kevättä keskellä epävarmuutta. Saaga pyyhki iholta kyynelhelmen ja nosti sormella leuan alta, jotta nuorempi sisko kohtaisi hänen katseensa.

”Tulen takaisin kun kevätaurinko alkaa paistaa. Minä jos joku selviän kyllä kuninkaasta ja kevätlahjan tehtävästä.” Saaga kuulosti varmalta. Elise ei tiennyt, yrittikö Saaga vain hänen vuokseen vai oliko tuntemus aito. Hän tarttui jälleen sisarensa käsiin ja veti ne pois kasvoiltaan, puristi lämpimiä ja vedessä pehmennettyjä sormia omillaan, mutta ei kyennyt pysäyttämään itkuaan. Hän tiesi, että paluu takaisin oli mahdoton haave.

”Kuule, tee taas toivomus kolme kertaa”, Saaga sanoi vaimeammalla äänellä. ”Niin kuin silloin kun olimme pieniä.”

Elise muisti siskoltaan oppimansa höpsön tavan, toiveiden tekemisen, jos hän oli tiukassa paikassa tai harmissaan. Saaga oli opettanut toivomaan aurinkoista päivää, piparipurkkia keittiön alimpaan kaappiin tai opettajaa kysymään helpon kysymyksen. Pikkuhiljaa Elise oli laajentanut toiveitaan, milloin piilosleikkiin, milloin toiveisiin äidin näkemisestä uudelleen. Hassua kyllä, niillä pienillä ja harmittomilla toiveilla oli ollut tapana toteutua, tai ainakin Saagan avustuksella hän oli oppinut uskomaan niihin. Mutta koskaan pelkkä toive ei ollut saanut aikaan mahdottomuuksia.

Palaa luokseni, Elise toivoi kolmesti ajatuksissaan katsellessaan sisarensa vakaata katsetta, sillä hän ei hennonut jättää toivettaan tekemättä, ei Saagan sitä pyytäessä.

”Sinä olet todella kaunis”, Elise sanoi ja ihaili Saagan päälle puettuja kankaita ja lämpimiä päällysvaatteita. Hänen oma turkkitakkinsa ja letille solmitut hiukset tuntuivat liian vähältä laittautumiselta näin suurta päivää varten. Saaga soi hänelle hymyn ja suoristi ryhtinsä. Siskon kädet puristivat vielä viimeisen kerran Elisen kämmeniä. Kun Saaga päästi irti, Elise jäi ihmettelemään iholleen jäänyttä kihelmöintiä, kun kaipuu heräsi heti kosketuksen kadottua.

Saaga astui ulos pää pystyssä ja kantoi kruununsa kuin kuninkaallinen. Perheenjäsenet saivat halata häntä viimeisen kerran. Elise huomasi, miten isän silmät olivat muuttuneet punaisiksi, mutta hän ei itkenyt enää. Malka kyynelehti ja kuiski jotakin Saagalle. Tuuli kantoi Elisen korviin vain muutaman sanan: me rakastamme sinua.

Tällaisena hetkenä Elise oli iloinen, että isä oli löytänyt Malkan. Vaikka heidän oma äitinsä ei ollutkaan enää heidän luonaan, Malka oli ollut tuki ja turva, joskus kuri ja järjestyskin. Kultatukkainen nainen rakasti Eliseä ja Saagaa kuin omiaan, lapsia joita hän ei koskaan saanut. Hän rakasti isää, hän rakasti Saagaa, Elise näki sen hänen kosketuksestaan ja katseestaan. Juuri nyt Elise tunsi odottamatonta lämpöä katsellessaan Malkan silittävän Saagan hiuksia ja sen jälkeen tukevan isää vankasti käsivarresta.

Kehräkaupungin väki katseli, miten Saaga nousi hevosen vetämään rekeen, jolla hänet kuljetettaisiin Keishireen, mistä juna veisi hänet pääkaupunkiin Solariaan asti. Saaga istui kyytiin hameita ja päällystakkiaan oikoen. Ohjastaja nousi penkille ja vahdiksi lähteneet seremonian mestarit asettuivat ratsaille hänen jäljessään.

Elisen huomion kiinnitti Karhe, joka erottui kirkkaan punaisen viittansa kanssa kuin veri puhtaan valkoista lumea vasten. Miehen vierellä oman ratsunsa selkään nousi velho Marras, joka oli paljain päin pakkasessa, paksu tumma viitta harteillaan ja kultaa olkapäillään. Kuviot viitan päällä hohtivat ja muistuttivat riimuja. Taakse kammatut tummanvaaleat hiukset saivat hänen kulmikkaat kasvonsa entistä vahvemmin esiin.

Kiukku heräsi Elisen sisällä väkevänä ja hyisenä kuin pistävä jää. Magia oli kaiken tämän takana, se muodosti tappavan talven, se vei Saagan mukanaan. Hän halusi huutaa ja herättää velhon huomion, pakottaa tämän purkamaan valinnan. Marras huomasi nuoren naisen katseen ja hetken verran tuijotti Eliseä tummilla silmillään, mikä salpasi tytön hengityksen.

Sitten velho kääntyi ja valvoi ryhdikkäänä ja hiljaisena, miten Saaga asettui viimein aloilleen ja Karhe heilautti kättään lähdön merkiksi.

Kun reki lähti liikkeelle, Elise ryntäsi perään. Hänen suustaan pääsi ulos niin karmiva ääni, ettei hän tunnistanut sitä omakseen. Silloin käsivarret kietoutuivat hänen ympärilleen ja estivät häntä pääsemästä sisarensa luokse. Elise ei ollut koskaan enempää vihannut isänsä vahvoja käsiä, jotka nyt vangitsivat hänet.

Kaupunkilaiset jäivät katsomaan reen menoa niin pitkäksi aikaa, että se katosi näkyvistä. Elise näki vain hiukset ja koivukruunun, jotka loittonivat lumen peittämään horisonttiin. Kukaan ei puhunut, aivan kuin väki ei uskaltaisi häiritä perheen yksityistä surua. Katseita he kuitenkin saivat osakseen, kun perhe seisoi erillään muista, vanhimman tyttärensä menettäneenä, nuorin rimpuillen herra Kähen otteessa.

Lopulta Elise antoi periksi. Isän kädet eivät.




Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös