Pakkaslaulu

❄❄❄

01 luku: Uhrilahja

Nuoria aikuisia seisoi rivissä tarkalleen kaksitoista. Tammikuun rapea pakkasilma oli saanut katsojat pukemaan ylle niin monta kerrosta kuin vaatekaapista vain vaatteita löytyi, mutta riviin asetellut värjöttelivät pienessä viimassa erillään muista. Taivas oli kirkas ja toriaukio valoisa, kun seremonian mestarit astelivat kaupungintalon eteen, valintaan päätyneiden nuorten luo. Valituksi tuleminen tuntui olevan pahaenteisesti lähellä, melkein hengittävän käheästi niskaan. Elise Kähe ei uskaltanut toivoa. Hän puristi kädet nyrkkiin hanskojensa sisällä ja piti katseensa edessä, jottei alkaisi vapista. Hänen oli kamalan kylmä.

Saaga seisoi hänen oikealla puolellaan niin lähellä, että Elise tunsi siskon käsivarren omaansa vasten. Karhe puki ylleen punaisen viitan, auringon tunnuksen, ja asteli lähemmäs odottavaa joukkoa pieni puukulho kädessään. Mies toi Elisen mieleen harmaakarhun. Hän oli rakenteeltaan jykevä, kasvoille oli piirtynyt uurteita ja harmaantunut sänki puski esiin leuasta.

Karhe kulki rivin ohitse ja katsoi heistä jokaista arvioiden. Lumi narskui askelten alla, ja Elise oli entistä tietoisempi siitä, miten vaalea ja heiveröinen hän oli miehen katseen ala. Hän kohtasi harmaat silmät ja muisti sillä hetkellä, että tässä rivissä seisoi myös Karheen oma poika. Mies ei sanonut mitään astuessaan Elisen eteen. Nuoren naisen huulien välistä pääsi värisevä henkäys, joka purkautui huuruna pakkasilmaan.

Sitten Karhe oli poissa, mutta vain askeleen tai kahden verran. Elise näki hänet yhä sivusilmällä, mutta ei uskaltanut kääntää päätään. Karhe nyökkäsi Saagalle, kastoi sormensa marjoista puristettuun punaiseen väriin kantamassaan kulhossa ja piirsi hänen otsaansa sormellaan kuvion, merkitsi auringontyttären. Uhrilahjan.

Sillä hetkellä Elisen sydän teki kummallisen loikan ja alkoi laukata niin, että rintaan sattui. Mieli ei toiminut yhtä vilkkaasti perässä, ylitse hyökyvää surun aaltoa oli mahdotonta käsittää. Hän oli pelännyt niin paljon omasta puolestaan, että oli unohtunut toisenlaisen mahdollisuuden, Saagan valituksi tulemisen.

Saaga hymyili ja loi katseensa maahan, kun mies asteli pois. Sisaren silmissä oli vain kylmää totuutta, hymyssä raakaa pettymystä. Minä tiesin. Minä tiesin tässä käyvän näin.




Seuraava luku ››

Edellinen - Ylös