Nimi: Ja saapuu oikea yö
Teema: Raapale, tunnepaska
A/N: Heinäkuu 2017. // Laris
Jos seinälläni riippuisi unisieppari, se olisi varmaankin säästänyt minut näiltä tuskallisilta herätyksiltä. Vieläkin muistan, miten haukoin henkeä ja toiselin itselleni lohduttavia sanoja. Sitä ei oikeasti tapahtunut.
Olisiko se napannut ne kaikkein pahimmat unimaailmat, jotka vyöryivät ylitseni salakavalasti ja palasivat jopa vuosien jälkeen, vaikka olin luullut päässeeni niitä pakoon? Puuduttavinta oli näiden yöllisten retkien toistuvuus. Jostakin kumman syystä mieleni syvimmät sopukat olivat valinneet teemaksi jatkuvat kuolemien seuraamisen.
Tosielämässä minä en sentään tappanut ketään, paitsi ehkä vähän itseäni, ja nousin ylös joka aamu potkien valkeat peitteet jalkopäähän. En sijannut vuodetta, eikä siisteydestä koskaan tullut tapaani, mutta muiden sotkuja yritin selvittää kuin henkeni riippuisi niistä. En aikanaan ymmärtänyt, että muiden kanssa tähän elämän suohon vajoaminen ei ollut yhtään sen tuskattomampaa.
Ne yöt ovat jo vuosien takana.
Kun tänään ponkaisen ylös hikisenä ja sydän rinnan alla jyskyttäen, mielessäni pyörivät viimeiset unikuvat kuin haalea usva hetkeä ennen katoamistaan. Pahinta on, että minä muistan samankaltaiset hetket vuosien takaa, samat hetket, jotka olivat totta tai ainakin lähellä sitä, mistä juuri heräsin. Sinä hengität rauhallisesti vieressäni, vaalea ja paljas selkäsi erottuu aamun harmaassa valossa peitteiden seasta. Vedän polvet rintaa vasten ja kerään hetken verran itseäni kasaan.
Minä kun luulin, että olin jo päässyt ohi tästä elämänvaiheesta. Äiti aina sanoi, että vain lapset näkevät pahoja unia. Sitten saapuu oikea yö, ja minä värisen, palelen, en saa henkeä.
”Hei”, sinä sanot unisesti ja ojennat kättäsi kohti selkääni. Silität minua varovasti ja kömpelösti, joudut kääntymään vatsalta kyljelle, jotta yletät minuun. Kunhan olen tasannut hengitykseni, laskeudun takaisin makuulle ja vedän peiton leukaan asti. Sinä kiepsautat käden vyötäröni yli ja vedät minut lähemmäs. Yritän mukautua hengityksesi rauhalliseen tahtiin.
Raotat hieman silmiäsi ja kohtaat minun katseeni. Varmaan pystyt kuulemaan, miten sydämeni pamppailee rinnassani. Kuin lintu pyrkisi pakoon häkistään.
”Se sama juttu taas?” kysyt hiljaa. Minä nyökytän väsyneesti. Henkäys ja varovainen silitys saavat minut painautumaan lähemmäs sinua. Olen äkkiä lämpöä ja turvaa hamuava olento. Heiveröiset luuni pistävät ihon läpi. Suuret silmäni katselevat yötä peloissaan.
Sinä vaivut uneen ensimmäisenä. Erotan sen siitä, miten hengityksesi syvenee, kasvosi rentoutuvat. Kätesi on yhä ympärilläni, ja minä vedän jalat koukkuun, painun pienelle kerälle.
Joskus yritin analysoida uniani, saada jotakin selkoa niihin tuntemuksiin, joita yön pimeässä koin. Tiedänhän minä, ettei niitä tulisi ottaa liian vakavasti. Ja ymmärsin toki, mistä kaikki sai alkunsa; peloista, hänen teoistaan, omista kuvitelmistani. Olin liian pitkään antanut hänen kahlita elämäni itseensä, etten osannut enää ottaa askeleita ilman, että hän seurasi mukanani.
Ei, kiellän itseäni. Älä sorru menneeseen, älä ala vellomaan siinä itsesäälin ja menneiden tapahtumien aallokossa, josta ei enää erota, mikä on pelkkä valemuisto ja mikä osa totuutta. Siksi keskitynkin sinuun, kehostasi hohkaavaan lämpöön ja tähän hetkeen, totuuteen.
Katselen vielä sinua, kun silmäluomeni alkavat vaipua. Sinä muistutat minua siitä, ettei tässä maailmassa ole pelkkiä hirviöitä.