Nimi: Kevätkukinto
Teema: Päähenkilö on sokea, mykkä tai kuuro.
A/N: Tarina, joka on julkaistu myös kirjoituspiiri siiven suojissa, vk15&16, 2017. // Laris
Valo vilkkuu seinällä ja tiskiharja putoaa kädestäni altaaseen. Kädet vielä vaahdossa kiiruhdan ovelle ja mietin, miten pitkään Aleksi on soittanut ovikelloa. Minä taas olin niin ajatuksissani, keskittynyt tiskeihin, etten ollut vilkaissut, joko se jo olisi tulossa. Siirrän valkeita hiussuortuviani pois poskelta kosteilla sormillani, sillä ne ovat touhutessani irronneet sykeröstään.
Kun avaan oven, Aleksin kasvoilla on leveä hymy ja näen heti, että se on täpinöissään jostakin. Hilpeys pyrkii pintaan kuin keväiset kukinnot sulavasta maasta. Hymy kipuaa minunkin kasvoilleni ja päästän Aleksin sisään, ettei sen tarvitse ulkona hytistä kevättalven kylmässä tuulessa. Eteiseen pääsee viileää ulkoilmaa, joka vapisuttaa eteisen pöydällä olevia narsisseja, ja kengistä valuu loskaa matolle.
”Uutisia”, Aleksi viittoo, ennen kuin ehdin edes tervehtiä. Heilautan kättäni, että tule nyt peremmälle. Pyyhin saippuavaahdot kädestäni keittiöpyyhkeeseen ja ehdotan, että istuisi nyt alas. Aleksi näyttää kuitenkin siltä, ettei malttaisi. Ihan kuin se saattaisi kohta singahtaa lentoon silkasta innosta.
Emme ole nähneet aikoihin ja yllätyin, kun hän laittoi viestiä ja ehdotti tulevansa kylään. Velipojan kiireinen elämä vie hänet ja minut niin eri suuntiin. Aikuiselämä on tullut ja kaapannut meidät mukaansa. Tunnen itseni niin värittömäksi ja harmaaksi muiden vierellä. Aleksi sen sijaan on kuin lämmin kevättuuli. Se herättää minutkin nousemaan routaisesta maasta.
Aleksin kädenliikkeet ovat niin nopeita, että on välillä vähän vaikea seurata, mitä se sanoo. Se on opetellut vähän hujan hajan viittomia, että onnistuu minun kanssani juttelemaan. Joudun ihan keskittymään, liikkeet eivät mene ihan loppuun asti, kun mies aloittaa jo seuraavan.
”Minna odottaa”, Aleksi sanoo ja viittoo avovaimonsa viittomanimen nopeaan, tutun letin ohimoa myöden, josta nimiviittoma on tullutkin. ”Kolmannella kuulla nyt. Meille tulee vauva.”
Siitähän se virne johtuikin, ja nyt minua naurattaa ja itkettää yhtä aikaa. Haluaisin hyppiä ja innostua Aleksin mukana, mutta yritän sentään vähän säilyttää mielenrauhani. Vatsanpohjassa oleva rauhaton tunne kasvaa ja kuplii. Omista viittomistani ei meinaa tulla mitään, on tämä niin hieno asia.
”Onnea, onneksi olkoon”, saan lopulta kerrotuksi ja sitten jo halaan Aleksia. Tunnen sen ilon kehon hyminästä, naurun rintakehän tärinästä. Hetken mietin, että huh, siitähän tulee isä. Tästä pojasta, joka vielä vähän aikaa sitten ajeli mopoilla sedän maatilalla.
”Pitäähän tätä juhlia”, ehdotan ja ryhdyn kahvinkeittoon. Aleksi istuu viimein pöydän ääreen, mutta hymy ja onnellisuus eivät katoa kasvoilta. Kaivan pakkasesta korvapuusteja ja pistän niitä mikroon sulamaan. Vähän nolottaa sellaiset tarjottavat, kun olen ne itse väkertänyt. Ne ovat vähän kieroja ja erikokoisia, mutta menköön. Keittiössä alkaa tuoksua kaneli, ja minä hössötän kuppeja ja lautasia pöytään, kun en osaa paikoillanikaan pysyä.
”Tyttö vai poika?” kysyn ja käsi heilahtaa alas otsalta viimeisen viittoman jälkeen. Aleksi pudistaa vähän päätään ja seuraan, miten sen kasvoilla risteilee tunteita. Eleet ovat vieläkin innokkaita, viittoma lentäviä ja pehmeitä kuin perhosen liike.
”Ei vielä tiedä”, Aleksi kertoo. ”Mutta seuraavassa ultrassa ne ehkä osaa sanoa.”
Mikro on pysähtynyt ja Aleksi nyökäyttää sitä kohti, että huomaan. Höyryävän kuumat pullat polttavat sormia, ja meitä molempia huvittaa tämä minun tarjoiluni.
”Kerrottiin tänään isälle ja äidillekin.” Aleksin silmäkulmat kiiltelevät. Voin kuvitella, miten äiti on riemastunut. Se on odottanut lapsenlapsia jo kauheasti.
”Olette te vielä niin nuoria”, viiton yhdellä kädellä, koska pulla on toisessa. Aleksi ei saa selvää, joten joudun sanomaan uudestaan.
”Ette sinä ja Matias myös ole lapsia ajatelleet?” Aleksi heittää takaisin ja saa minut punastumaan. Ei, en minä sellaista uskalla sille ehdottaa. Ja on siinä aika paljon ajateltavaakin. Miten minä huomaisin, että vauva itkee, kun muutenkin olen vähän huolimaton?
Pudistan päätäni. Kasvoja kuumottaa ja yhtäkkiä on niin kovin lämmin. Vastanpohjassa pistää jokin. Olen minäkin jo haaveillut jälkikasvusta, totta kai, mutta ei se vain ole niin yksinkertaista. Yritän keskittyä velipoikaan ja unohtaa oman katkeruuteni.
Kun kahvit on juotu, Aleksi tekee lähtöä. Yritän pyytää, että voisihan se vielä jäädä, ehdittäisiin jutella kunnolla, mutta miehellä on kiire. Se sanoo vain tulleensa nopeasti piipahtamaan, kun piti nämä uutiset nyt viimein kertoa. Yritän ehdottaa lounasta, mutta se menee Aleksilta vähän ohi. Heilautan kättäni, että ei se mitään, ja veli lähtee tarpomaan takaisin keskelle viileää kevätpäivää.
Eteisen pöydällä olevat narsissit hohtavat keltaisina ja muistuttavat minua uusista aluista. Siirrän maljakon keittiön puolelle ja kurkkaan vielä ikkunasta, näenkö Aleksin kulkevan kadun poikki. Ulkona näyttää tuuliselta ja kadun varret ovat ruskean harmaita. Siellä täällä on vielä lumiröykkiöitä, jotka kuitenkin sulavat kovaa tahtia.
Näen mielessäni yhä Aleksin hymyn ja silmissä loistavan ilon. Sellaisen haluaisin kohdata peilikuvassani, tahtoisin saman onnen heijastuvan Matiaksen silmistä. Pienen olennon kasvun kuvitteleminen lämmittää mieltä niin, että suupielet kohoavat ylöspäin. Olisihan ne kiva nähdä tuossa omalla pihalla juoksentelemassa, pienet tytöt ja pojat, Aleksin ja Minnan ja minun ja Matiaksen.
Uskaltaisinko toivoa?
Tiskit odottavat yhä altaassa haalistuneessa vedessä, mutta istun alas ikkunan ääreen ja jään tuijottamaan maisemaa. Ihan kuin kukinto taivun kohti aurinkoa ja iloisten uutisten tuomaa lämpöä.
Pöydällä narsissit imevät ikkunasta tulvivaa valoa ja kurkottavat kohti kevättä.