Nimi: Valovuosien päässä
Teema: Inspiroidu näkemästäsi unesta
A/N: Tarina, joka on julkaistu myös kirjoituspiiri siiven suojissa, vk12&13, 2017. // Laris
Mustuutta jatkuu äärettömiin. Sen keskeltä pilkistelevät pienet valot, jotka täplittävät näkymää kuin roiskeet tummalla kankaalla. Sillä hetkellä ymmärsin, miten ääretön koko avaruus on ja miten pienen palasen siitä erotan tämän taivaankannen kautta.
”Matkustaisitko tonne jos voisit?” kysyy matala ääni takaani.
”En tiiä.”
Vastaukseni on varovainen. Tähdet ovat niin uskomattoman kaukana, enkä tiedä, pääsisinkö takaisin. Jos katsoisin takaisinpäin, kaipaisin taatusti kotiin. Miltä maapallo näyttäisi tuolta käsin?
Tunnen, miten hän tulee lähemmäs ja painautuu selkääni vasten. Vaaleat hiussuortuvani painuvat poskeani vasten, sotkeutuvat takin kaulukseen. Hänen kätensä ojentuu ja sormi osoittaa jonnekin horisontin tietämille. Katseeni seuraa sormea ja painaudun taaksepäin tunteakseni hänen lämpönsä tässä viileässä pakkasilmassa.
”Tossa, toi kirkkain. Matalalla etelässä ja näyttää vähän tuikkivan. Se on Sirius.”, hän sanoo ja hengitys kutittaa korvaani. ”Yli kaheksan valovuoden päässä.”
Se on selkeästi taivaan kirkkain. Niinkin kaukaa se näkyy meille asti ja minä voin havaita sen tummalta taivaalta paljain silmin.
”Meijän etäisyys on sentää mahollinen voittaa”, hän jatkaa, mutta hiljaisemmin kuin äskettäin. Tätä hän on vakuutellut minulle, jotta saisi luvan pysytellä poissa ja jättää minut tänne odottamaan. Nielaisen katkeruuden, joka maistuu kurkussa karvaalta.
”Mut se on monta sataa kilometriä”, totean. Kylmä fakta, johon viime kuukausien ajan on ollut totuttelemista. Pitkä ja pimeä syksy on ollut yksinäistä ilman häntä. Vaikka hän kuinka loistaisi uudessa asuinkaupungissaan, minä en näe häntä täältä käsin. Minulle tämä tuntuu valovuosilta, tieto siitä, että hän on poissa myös seuraavat vuodet.
”On skype keksitty. Ja puhelimet.”
”Ei se oo sama asia”, intän vastaan.
Hänen äänensä kuuleminen suo aina hetken helpotuksen, mutta toisen vieressä oleminen on paljon todellisempaa. Että saan koskettaa, painautua syliin, hengittää sisään häntä ja hänen tuoksuaan. Miksei hän ymmärrä?
Kädet kietoutuvat ympärilleni ja hän pitelee minua lujasti. Tartun hänen käsiinsä ja painan niitä entistä tiukemmin. En halua päästää irti.
”Jos tulisin sun mukaan”, ehdotan ja hetken verran värisen, en tiedä johtuuko se pakkasesta vai hänen läheisyydestään. ”Sä sanoit, et voitais puhua…”
”Ei se onnistuis”, hän keskeyttää.
Sanoissa on samanlainen ikävä, jonka kuulin jo ennen kuin hän lähti ensimmäisen kerran. Niissä on tuttu kaipaus ja toivo, jotka varmasti kaikuvat minun äänestäni joka puhelussa. Kun vain voisinkin lähteä ja jättää tämän paikan taakseni, löytää kotini hänen luotaan. Ei tämä ole niin yksinkertaista. Me kierrämme eri kiertoradoilla, niin kuin nuo tähdet tuolla.
”Mä tuun kyllä takasin. Sit myöhemmin.”
Se kuulostaa minusta tyhjältä lupaukselta. Hän painaa päänsä minua vasten, hengittää sisään tuoksuani ja huokaa hiljaa.
Hetken verran on vaikea saada henkeä. Yllä kaartuva mustuus ja pienet välkkeet alkavat lähestyä, kaikki kaatuu päälleni. Imeydyn muun maailman lailla tähän kaukaisia tähtiä välkkyvään pimeään ja hänen käsivartensa ympärilläni alkavat tuntua kuristavilta.
”Me selvitään tästä”, hän kuiskaa. ”Ne on pelkkii kilometrejä. Ei mitään muuta.”
Haluan uskoa siihen. Jokainen yksinäinen ilta vain tekee kipeää. Hänen sanansa opettavat minua hengittämään rauhallisemmin, vetämään ahdistuksen pois.
”Ei taivas putoa. Ei tää oo maailmanloppu.”
Niin. Sitä jään toistamaan itselleni, kun hän hiljalleen irrottaa otteensa ja kulkee takapihan nurmen poikki kohti lasiovea. Tunnen hänen katseen niskassani, ennen kuin hän siirtyy sisälle lämpimään. Ilman sanoja hän ymmärtää, että seuraan kyllä pian perässä. Tarvitsen vain vielä pienen hetken.
Sirius jatkaa hiljaista välkettään. Sormeni alkavat olla kohmeessa ja pakkanen nipistelee poskia. Pelottaa. Jäätkö sinä yhtä kaukaiseksi kuin nuo tähdet, jos minä vain odotan ja odotan?
Mistä sinä tiedät, ettei taivas kaadu niskaani?