E-KIRJA

Pakkaslaulu

© 2021 Laris H.T.

Sisällys
1.luku: Uhrilahja
2.luku: Kruunu
3.luku: Kylmää, hiljaista
4.luku: Yö
5.luku: Myrsky
6.luku: Savulehto
7.luku: Kartta
8.luku: Leijunta
9.luku: Varjo
10.luku: Keishire
11.luku: Kolmekymmentä hopeaa
12.luku: Juna
13.luku: Sovinto
14.luku: Solaria
15.luku: Epäonni
16.luku: Voima ja vastavoima
17.luku: Kutsu
18.luku: Puku
19.luku: Vastaanotto
20.luku: Sisar
21.luku: Vaara
22.luku: Kuninkaan pyyntö
23.luku: Toinen maailma
24.luku: Kuusenkerkkää ja kitkeryyttä

❄❄❄

1.luku: Uhrilahja

Nuoria aikuisia seisoi rivissä tarkalleen kaksitoista. Tammikuun rapea pakkasilma oli saanut katsojat pukemaan ylle niin monta kerrosta kuin vaatekaapista vain vaatteita löytyi, mutta riviin asetellut värjöttelivät pienessä viimassa erillään muista. Taivas oli kirkas ja toriaukio valoisa, kun seremonian mestarit astelivat kaupungintalon eteen, valintaan päätyneiden nuorten luo. Valituksi tuleminen tuntui olevan pahaenteisesti lähellä, melkein hengittävän käheästi niskaan. Elise Kähe ei uskaltanut toivoa. Hän puristi kädet nyrkkiin hanskojensa sisällä ja piti katseensa edessä, jottei alkaisi vapista. Hänen oli kamalan kylmä.

Saaga seisoi hänen oikealla puolellaan niin lähellä, että Elise tunsi siskon käsivarren omaansa vasten. Karhe puki ylleen punaisen viitan, auringon tunnuksen, ja asteli lähemmäs odottavaa joukkoa pieni puukulho kädessään. Mies toi Elisen mieleen harmaakarhun. Hän oli rakenteeltaan jykevä, kasvoille oli piirtynyt uurteita ja harmaantunut sänki puski esiin leuasta.

Karhe kulki rivin ohitse ja katsoi heistä jokaista arvioiden. Lumi narskui askelten alla, ja Elise oli entistä tietoisempi siitä, miten vaalea ja heiveröinen hän oli miehen katseen ala. Hän kohtasi harmaat silmät ja muisti sillä hetkellä, että tässä rivissä seisoi myös Karheen oma poika. Mies ei sanonut mitään astuessaan Elisen eteen. Nuoren naisen huulien välistä pääsi värisevä henkäys, joka purkautui huuruna pakkasilmaan.

Sitten Karhe oli poissa, mutta vain askeleen tai kahden verran. Elise näki hänet yhä sivusilmällä, mutta ei uskaltanut kääntää päätään. Karhe nyökkäsi Saagalle, kastoi sormensa marjoista puristettuun punaiseen väriin kantamassaan kulhossa ja piirsi hänen otsaansa sormellaan kuvion, merkitsi auringontyttären. Uhrilahjan.

Sillä hetkellä Elisen sydän teki kummallisen loikan ja alkoi laukata niin, että rintaan sattui. Mieli ei toiminut yhtä vilkkaasti perässä, ylitse hyökyvää surun aaltoa oli mahdotonta käsittää. Hän oli pelännyt niin paljon omasta puolestaan, että oli unohtunut toisenlaisen mahdollisuuden, Saagan valituksi tulemisen.

Saaga hymyili ja loi katseensa maahan, kun mies asteli pois. Sisaren silmissä oli vain kylmää totuutta, hymyssä raakaa pettymystä. Minä tiesin. Minä tiesin tässä käyvän näin.

❄❄❄

2.luku: Kruunu

Saaga puettiin valkeaan pukuun, joka hulmahteli nilkoissa aina kun ilmavirta pääsi sitä koskettamaan. Hänen tukkansa oli vapautettu laskeutumaan tummana putouksena hartioille, ja vaalea tyttö veti sen läpi kampaa niin tarkasti ja rauhallisesti, ettei yhtäkään takkua jäänyt suortuviin. Ennen pukemista Saaga oli kylvetetty lämpimässä, tuoksuvassa vedessä, ja Elise saattoi vieläkin haistaa laventelin ja jonkin vieraan, makean ja vahvan tuoksun. Se toi hänen mieleensä eteläisen maan hedelmän, joita joskus vuosia sitten vielä kuljetettiin kaupunkiin.

Viimeiseksi Saagan päähän laskettiin koivunoksista tehty seppele. Jos se olisi sidottu tiukemmin kasaan, se olisi kuin linnunpesä. Nyt se koristi kylmänä ja lehdettömänä kruununa Saagan päätä, osa oksista pilkistäen terävästi ulos seppeleestä. Osa oksista peitti otsaan piirretyn punaisen pisteen. Marjoista tehty maali oli jo kuivunut, avustajat olivat pitäneet huolta, ettei sitä vahingossakaan pesty pois.

Isä ja Malka eivät saaneet tulla mukaan tilaisuuteen, jossa Saaga koristettiin, mutta Elise oli varta vasten kutsuttu pihamaalta siskonsa perään. Tämä oli kunniatehtävä, hänelle kerrottiin, ja Elise sai pitää sisartaan kädestä, auttaa hänen ylleen lämpimät talvivaatteet ja paksut saappaat suojaamaan jalkoja. Saagan ympärillä hyörineet neljä nuorta naista eivät olleet puhuneet juurikaan, vain tehneet työnsä tehokkaasti ja tauotta. Kun he viimein poistuivat, he kantoivat huoneesta mukanaan pinon valkeita pyyhkeitä ja korillisen tuoksuvia rasvoja ja saippuoita.

”Miksi ne ottivat sinut?” Elise kysyi ääni murtuen sillä sekunnilla, kun ovi sulkeutui naisten jäljiltä. Saaga harppoi muutaman askeleen verran häntä lähemmäs ja tarttui siskonsa käsiin. Isosisko oli pidempi ja vantterampi, ja Elisestä tuntui kuin he olisivat olleet jälleen pikkulapsia, ja Saaga olisi lohduttanut häntä omista murheistaan huolimatta.

”Minulla kävi huono tuuri”, Saaga sanoi, muttei vaikuttanut surulliselta, vain pettyneeltä. Elisen silmiä kirveli ja hän painoi katseensa. Häntä inhotti itkeä, kun Saaga itse oli niin rauhallinen. Tätä juhlavaa päivää oli odotettu kahden viikon ajan, kuka peloissaan, kuka kunniaa odottaen, kun Seresmaan kansan keskeltä valittiin nuori kevätlahja, ja valittu olisi yhtä hyvin voinut olla Elise itse.

”Kevät tulee, kun vain vierailen palatsissa ja teen osani”, Saaga vakuutti, mutta Elise tiesi, ettei sisarta ollut valittu vain kuljettamaan lahjuksia tai vierailemaan pääkaupungissa. Myös nuori aikuinen oli lahja itsessään. Maassa, jossa magia ja kiroukset olivat osa elämää, lumen sulaminen kevätkauden edetessä ei suinkaan ollut itsestään selvää. Tänä vuonna kuningas kutsui luokseen kevätlahjan peittoamaan vanhan velho Luoman kirouksen. Saagan valinta oli maaginen vala, jota ei ollut varaa rikkoa.

”En halua sinun lähtevän”, Elise nyyhkäisi ja nyt kyyneleet valuivat poskille. Lähtö merkitsi tuntematonta tulevaisuutta, huomista ilman Saagaa, tulevaa kevättä keskellä epävarmuutta. Saaga pyyhki iholta kyynelhelmen ja nosti sormella leuan alta, jotta nuorempi sisko kohtaisi hänen katseensa.

”Tulen takaisin kun kevätaurinko alkaa paistaa. Minä jos joku selviän kyllä kuninkaasta ja kevätlahjan tehtävästä.” Saaga kuulosti varmalta. Elise ei tiennyt, yrittikö Saaga vain hänen vuokseen vai oliko tuntemus aito. Hän tarttui jälleen sisarensa käsiin ja veti ne pois kasvoiltaan, puristi lämpimiä ja vedessä pehmennettyjä sormia omillaan, mutta ei kyennyt pysäyttämään itkuaan. Hän tiesi, että paluu takaisin oli mahdoton haave.

”Kuule, tee taas toivomus kolme kertaa”, Saaga sanoi vaimeammalla äänellä. ”Niin kuin silloin kun olimme pieniä.”

Elise muisti siskoltaan oppimansa höpsön tavan, toiveiden tekemisen, jos hän oli tiukassa paikassa tai harmissaan. Saaga oli opettanut toivomaan aurinkoista päivää, piparipurkkia keittiön alimpaan kaappiin tai opettajaa kysymään helpon kysymyksen. Pikkuhiljaa Elise oli laajentanut toiveitaan, milloin piilosleikkiin, milloin toiveisiin äidin näkemisestä uudelleen. Hassua kyllä, niillä pienillä ja harmittomilla toiveilla oli ollut tapana toteutua, tai ainakin Saagan avustuksella hän oli oppinut uskomaan niihin. Mutta koskaan pelkkä toive ei ollut saanut aikaan mahdottomuuksia.

Palaa luokseni, Elise toivoi kolmesti ajatuksissaan katsellessaan sisarensa vakaata katsetta, sillä hän ei hennonut jättää toivettaan tekemättä, ei Saagan sitä pyytäessä.

”Sinä olet todella kaunis”, Elise sanoi ja ihaili Saagan päälle puettuja kankaita ja lämpimiä päällysvaatteita. Hänen oma turkkitakkinsa ja letille solmitut hiukset tuntuivat liian vähältä laittautumiselta näin suurta päivää varten. Saaga soi hänelle hymyn ja suoristi ryhtinsä. Siskon kädet puristivat vielä viimeisen kerran Elisen kämmeniä. Kun Saaga päästi irti, Elise jäi ihmettelemään iholleen jäänyttä kihelmöintiä, kun kaipuu heräsi heti kosketuksen kadottua.

Saaga astui ulos pää pystyssä ja kantoi kruununsa kuin kuninkaallinen. Perheenjäsenet saivat halata häntä viimeisen kerran. Elise huomasi, miten isän silmät olivat muuttuneet punaisiksi, mutta hän ei itkenyt enää. Malka kyynelehti ja kuiski jotakin Saagalle. Tuuli kantoi Elisen korviin vain muutaman sanan: me rakastamme sinua.

Tällaisena hetkenä Elise oli iloinen, että isä oli löytänyt Malkan. Vaikka heidän oma äitinsä ei ollutkaan enää heidän luonaan, Malka oli ollut tuki ja turva, joskus kuri ja järjestyskin. Kultatukkainen nainen rakasti Eliseä ja Saagaa kuin omiaan, lapsia joita hän ei koskaan saanut. Hän rakasti isää, hän rakasti Saagaa, Elise näki sen hänen kosketuksestaan ja katseestaan. Juuri nyt Elise tunsi odottamatonta lämpöä katsellessaan Malkan silittävän Saagan hiuksia ja sen jälkeen tukevan isää vankasti käsivarresta.

Kehräkaupungin väki katseli, miten Saaga nousi hevosen vetämään rekeen, jolla hänet kuljetettaisiin Keishireen, mistä juna veisi hänet pääkaupunkiin Solariaan asti. Saaga istui kyytiin hameita ja päällystakkiaan oikoen. Ohjastaja nousi penkille ja vahdiksi lähteneet seremonian mestarit asettuivat ratsaille hänen jäljessään.

Elisen huomion kiinnitti Karhe, joka erottui kirkkaan punaisen viittansa kanssa kuin veri puhtaan valkoista lunta vasten. Miehen vierellä oman ratsunsa selkään nousi velho Marras, joka oli paljain päin pakkasessa, paksu tumma viitta harteillaan ja kultaa olkapäillään. Kuviot viitan päällä hohtivat ja muistuttivat riimuja. Taakse kammatut tummanvaaleat hiukset saivat hänen kulmikkaat kasvonsa entistä vahvemmin esiin.

Kiukku heräsi Elisen sisällä väkevänä ja hyisenä kuin pistävä jää. Magia oli kaiken tämän takana, se muodosti tappavan talven, se vei Saagan mukanaan. Hän halusi huutaa ja herättää velhon huomion, pakottaa tämän purkamaan valinnan. Marras huomasi nuoren naisen katseen ja hetken verran tuijotti Eliseä tummilla silmillään, mikä salpasi tytön hengityksen.

Sitten velho kääntyi ja valvoi ryhdikkäänä ja hiljaisena, miten Saaga asettui viimein aloilleen ja Karhe heilautti kättään lähdön merkiksi.

Kun reki lähti liikkeelle, Elise ryntäsi perään. Hänen suustaan pääsi ulos niin karmiva ääni, ettei hän tunnistanut sitä omakseen. Silloin käsivarret kietoutuivat hänen ympärilleen ja estivät häntä pääsemästä sisarensa luokse. Elise ei ollut koskaan enempää vihannut isänsä vahvoja käsiä, jotka nyt vangitsivat hänet.

Kaupunkilaiset jäivät katsomaan reen menoa niin pitkäksi aikaa, että se katosi näkyvistä. Elise näki vain hiukset ja koivukruunun, jotka loittonivat lumen peittämään horisonttiin. Kukaan ei puhunut, aivan kuin väki ei uskaltaisi häiritä perheen yksityistä surua. Katseita he kuitenkin saivat osakseen, kun perhe seisoi erillään muista, vanhimman tyttärensä menettäneenä, nuorin rimpuillen herra Kähen otteessa.

Lopulta Elise antoi periksi. Isän kädet eivät.

❄❄❄

3.luku: Kylmää, hiljaista

Pahinta oli hiljaisuus. Elise kuvitteli, että voisi yömyöhällä kohdata sisarensa aaveen, jos vain astelisi tämän huoneeseen ja kutsuisi Saagaa nimeltä. Keittiössä Saagan poissaolo oli silmiinpistävä tyhjyys sillä kohtaa, jossa hän aina istui ikkunan vieressä, ja siksi Elise ei noussut aamiaiselle. Herra Kähe pakeni työhönsä hevosten pariin, kun kaupunkilaiset kaipasivat kengittäjää ja lääkäriä. Elise kuuli oven kolahduksen kun aamu vasta valkeni, ja miten vieras jutteli isän kanssa. Hän käänsi kylkeä peitteiden alla ja toivoi edellisten päivien olleen unta. Hän toivoi isän sanovan, että jäisi kotiin.

Kolmas päivä ilman Saagaa, Elise laski.

Herra Kähe kuitenkin lähti ennen puolista, ja Elise seurasi vaitonaisena keittiön ikkunasta isän yksin loittonevaa selkää. Pakkanen oli piirtänyt lasiin kylmänkukkia, niiden takana maailma vääristyi epäselväksi. Saagasta oli tullut isän oppilas, kun koulu loppui kaksi vuotta sitten. Ei isän pitäisi kulkea tuolla yksin. Rinnan alla pisti niin kovaa, että Elise halusi painautua keräksi ja tuuditella kipunsa pois. Malka tuli keittiöön ja asetti teepannun liedelle. Elise risti kädet rinnalle ja yritti pitää luihin ja ytimiin tunkevan kylmyyden loitolla.

”Isä ei sanonut minulle sanaakaan”, Elise sanoi hiljaa. Hän olisi vain toivonut isän jäävän, pitävän häntä hetken sylissä tänä aamuna, puhuvan yhtä rauhoittavasti kuin aina ennenkin, vaikka hän oli jo lähes aikuinen. Loput sanat puuskahtivat ulos tytön suusta kuin hän ei kestäisi enää pidätellä niitä. ”Saagan lähtiessä hän… Hän ei tehnyt mitään! Hän ei tehnyt mitään estääkseen seremonian.”

Malka kuivasi kätensä pyyhkeeseen ja kääntyi tyttöä kohti.

”On suuri kunnia olla osana seremoniaa. Meidän on ajateltava sen tärkeyttä.”

”Kunnia! Kuulin torilla, mitä ihmiset puhuivat: kaikki olivat helpottuneita, kun heidän lastaan ei valittu! Kuningas luovuttaa kevätlahjan velho Luomalle!”

”Et kuullut isääsi sinä päivänä torilla”, Malka sanoi ja väri oli haihtunut hänen kasvoiltaan. Hän laski kaksi valkeaa mukia käsistään ja kiersi pöydän ympäri Elisen luo. ”Hän huusi ja raivosi. Jokainen Karheen miehistä sai kuulla kunniansa. En ole nähnyt häntä koskaan niin vihaisena.”

Elisen oli vaikea kuvitella, että isä tekisi jotain sellaista. Isä oli hiljainen ja lempeä, se joka otti askeleen taakse ja myötäili välttääkseen konfliktin. Kukaan tässä maassa ei kapinoinut. Kehräkaupungin väki oli nähnyt sairauksia, lumimyrskyjä, hajonneita rekiä ja murtuneita luita, mitä tahansa estämään kansalaisia pakenemasta ikuista talvea. Tämän valtakunnan oli alistuttava kohtaloonsa, ja niin olisi myös tulevaisuudessa, ellei kuninkaan kutsuma kevätlahja kelpaisi velho Luomalle.

”Meillä oli suunnitelmia, Saagalla ja minulla. Yhdessä”, Elise sanoi vaisusti. ”Meillä oli haaveita, ja nyt se kaikki on mennyttä.”

Elise istui penkille pöydän ääreen ja antoi hartioidensa lysähtää. Malka tarttui tilaisuuteen, sillä oletti nuoremman rauhoittuneen, ja istui hänen vierelleen. Hänen kätensä oli lämmin ja karhea, kun se laskeutui Elisen kämmenselälle.

”Asiat muuttuvat nyt kovasti. Meidän täytyy vain pitää yhtä, luottaa Saagaan.”

Elise katsoi varovasti Malkaa, uurteita tämän kasvoilla. Silmien alla oli tummat jäljet jälleen yhden valvotun yön jäljiltä.

”Olen tehnyt laskelmia, kultaseni, ja emme millään voi enää pitkittää koulunkäyntiäsi”, Malka sanoi hiljaa. ”Meillä ei ole varaa.”

Elise veti kätensä pois naisen otteesta. ”Mutta meidän piti lähteä Solariaan Saagan kanssa, kunhan minun kouluni loppuu.”

”Isäsi on yrittänyt kovasti, jotta se olisi mahdollista, mutta kaupunkilaiset eivät pysty maksamaan hänen palveluksistaan täyttä hintaa, ja työ tehtaassa… ei ole tuntunut hänestä hyvältä ajatukselta”, Malka selitti varoen. Elise tiesi rahojen olevan tiukilla: Malka oli joutunut pois leipomosta sen jälkeen, kun talvi tuhosi sadon. Tarvikkeita alettiin tuoda vierailta mailta, mutta leivän hinta oli korkea, eikä leipurilla ollut enää varaa pitää työläisiä. Käsityöt kävivät kaupaksi toisinaan, mutta tulojen virta oli huomattavasti pienempi kuin ennen. Isä ei hennonut jättää eläimiä pulaan, vaan hoiti työnsä, vaikka väellä ei olisi ollut varaa maksaa palveluksista. Hän sai kiitokseksi useammin tavaraa tai ruokaa kuin rahaa. Mutta miksi Malkan oli otettava asia puheeksi juuri nyt?

Syy paljastui pian, kun nainen ryhtyi jutustelemaan, lähtisikö Elise ompelimon oppiin koulun loputtua keväällä tai menisikö hän tehtaalle, kuten niin monet Kehräkaupungin väestä, mutta Elise ei ollut sen enempää kiinnostunut tehdastyöstä kuin hänen isänsäkään. Käsistään hän ei kokenut olevansa kovinkaan näppärä, ainakaan hän ei ollut saanut aikaan epämuodokkaita lapasia enempää, kun alakouluikäisenä oli taitoa opetellut. Hänen vahvuutensa olivat kirjoittaminen ja loputon uteliaisuus, mutta kuten äitipuoli oli niin monesti sanonut, sillä ei tekisi rahaa talouteen.

Malka nousi kaatamaan teen, jonka jälkeen hän istui takaisin Elisen vierelle harmitellen ja pahoitellen. Elise lämmitti sormiaan kuuman kupin ympärillä ja sulki silmänsä.

Lapsena toivominen oli aina toiminut. Lasipurkissa olleet piparkakut olivat olleet alahyllyllä, vaikka isä oli sijoittanut ne kaapin päälle. Kun pimeä pelotti, lyhdyn valo oli säilynyt kovassakin tuulessa pilkkopimeällä pihamaalla. Nyt Saaga oli käskenyt hänen toivoa, mutta isosisko ei kuitenkaan tulisi takaisin. Elise ymmärsi oman lapsellisuutensa ja miten Saaga oli siihen vedoten uskonut rauhoittavansa häntä. Eikä hän itse ollut kyennyt lohduttamaan Saagaa, vaikka tämä oli lähdössä maailman ääriin, kohti täyttä tuntematonta, kevätlahjan titteli harteillaan.

Kuka minä edes olen, kun Saaga ei ole täällä?

He olivat jo vuosikausia olleet parivaljakko, vaikka kotituvan lämmössä äänet saattoivatkin kohota huudoiksi ja kiista uusista sukkahousuista sai heidät juoksemaan keittiötä ympäri. Elise oli voittanut piilosleikit ja Saada juoksukilpailut, yhdessä he olivat käyneet ratsastamassa Ruskolla ja kesäisin uittaneet varpaitaan hyisessä joessa.

Oli päästävä pois täältä muistojen täyttämästä keittiöstä, jossa paksu ja painava ikävä hukuttaisi hänet alleen.

Kykenemättä olemaan kotona Malkan silmien alla, Elise puki turkkitakin ylleen, paksut saappaat jalkaansa ja suuntasi kulkunsa lumisen maiseman halki kohti Kehräkaupunkia. Kodin pihaan oli kaivettu polut paksun lumen halki, ja ne kulkivat tuvalta puuvajaan sekä pieneen talliin, jossa asusti enää yksi ainokainen hevonen.

Lumi notkui puiden oksilla ja huurre oli maalannut ohuimmat niissä kauniiksi jääveistoksiksi. Taivas oli utuisen harmaa ja kaukana horisontissa siinsivät tehtaan piiput, joita savu tuprusi lähes suorana ylöspäin, kohti korkeuksia. Pilvien kerääntyminen uhkaili saapuvaa lumituiskua ja varsin navakka tuuli pisteli kasvoja. Polkuja ja rekiteitä pitkin mutkitellen Elise kulki joen varteen ja lähti sitten seuraamaan jäistä uomaa kohti kaupunkia. Matkallaan hän pysähtyi piirtelemään lumihankeen, kirjoitti sanan sinne, toisen tänne. Pergamenttiin ei ollut aikoihin ollut varaa. Vähitellen näköpiiriin ilmestyi enemmän rakennuksia, polku poikkesi rekitieksi ja sitten kaduksi, lumi oli tamppautunut kulkijoiden jalkojen alla tasaiseksi massaksi.

Elise kaipasi ihmisten ääniä ja jatkoi harmaiden talojen välistä kujaa kaupalle, jonka suurissa ikkunoissa oli talven havukoristeet. Kello kilahti oven yläpuolella, kun hän astui sisään alakerran myymälään. Kaupan yläpuolella asui kauppias perheineen. Vanhin tytär Nilsa nosteli painavia puulaatikoita hyllyyn pikkuruisen myymälän sisällä ja kääntyi tervehtimään, mutta hymy sulikin yllättyneisyyteen hänen tunnistaessaan Elisen.

”Hei”, vaalea lettipää tervehti ja puisteli pölyä tummasta essustaan. Nilsan kasvoilla paistoi huoli, kun hän tuli Eliseä vastaan. ”Kuinka teillä voidaan?”

Elise riisui lapaset ja etsi sopivia sanoja. Tutun koulutoverin edessä hän tunsi olonsa epävarmaksi kaiken tapahtuneen jälkeen. ”Meillä on ollut… aika hiljaista.”

Nilsa istutti hänet tiskin taakse tuolille ja hypähti itse istumaan pöydälle hänen lähelleen. ”Tämä on ihan hirveää. Me seisoimme siellä rivissä kaikki, mutta en voinut millään käsittää niiden valitsevan Saagan.”

”En minäkään”, Elise huokaisi ja tunsi polttavaa halua vuodattaa suustaan koko tarinan, miten Saaga oli valmisteltu kaupungintalon seinien sisällä, piilossa katseilta, miten koti oli muuttunut aaveiden taloksi, miten isä ei puhunut ja miten Malka oli kertonut tämän päivän huonot uutiset. Nilsa vaikutti kuitenkin olevan yhtä ajatuksissaan kuin hänkin, tyttö heilutti jalkojaan aina vain kiihtyvässä tahdissa, kun häntä selvästi jokin pohtimistaan asioista kiihdytti. Myymälässä ei poikennut ketään, ja Elisen katseen vaeltaessa hyllyissä ja pöydillä, hän huomasi tyhjät laarit. Tavallisesti kaupassa oli sadon tuotteita ja lisäksi vieraiden kauppiaiden tuomia ulkomaan hedelmiä ja mausteita. Tämä kolmatta vuotta jatkuva talvi oli tehnyt tehtävänsä täälläkin, hyllyt olivat tyhjemmät kuin aikoihin.

”Teilläkään ei taida olla kauheasti ilonaiheita”, Elise sanoi varovasti. Nilsa huomasi, mitä hän oli katsellut ja nyökkäsi ilottomasti.

”Kaupunkilaisilla on kovin vähän rahaa ja me olemme lähes täysin muualta saapuvien kauppaajien varassa, jotta saamme jotakin hyllyyn. Juuri tänään kävi yksi kauppias, joka alkoi tehdä välittömästi lähtöä, kun vielä ajatteli ehtiä pois tulevan myrskyn tieltä. Kun viime vuonna sato oli niin surkea, meillä ei ole oikein mitään myytävääkään. Isä on sitä mieltä, että kauppa pitää ehkä pian lopettaa. Minä autan vielä täällä minkä voin, mutta hänen täytyi sanoa Kristelle, ettei töitä enää ole.” Nilsa nojautui eteenpäin ja lopetti jalkojensa heiluttelun. ”Jos pääsen hyviin naimisiin, vanhempani ovat tyytyväisiä. Se voisi olla koko perheen pelastus.”

Elise kavahti ajatusta moisesta tulevaisuudesta, mutta Nilsa suhtautui asiaan varsin rauhallisesti kuin vaihtoehto olisi vain ja ainoastaan järkevä ja oikea ratkaisu.

”Onko sinulla jo joku sulhanen?” Elise kysäisi ymmärrettyään tilanteen. Nilsan kasvoille nousi erikoinen, surumielinen hymy, joka laantui nopeasti.

”Voinko auttaa sinua löytämään sen mitä etsit?” tyttö väisti kysymyksen ja tarjosi apuaan ostosten kasaamiseen. Elise kuitenkin tajusi tulleensa väärään paikkaan, jos kaipasi ajatukset pois vievää ihmisvilinää. Kohteliaisuuttaan hän ei kuitenkaan kehdannut lähteä tyhjin käsin, vaan osti kynttilöitä Malkalle vietäväksi. Nilsan kanssa juteltuaan hän kuitenkin ymmärsi, että Kehräkaupunki oli lannistunut kohtaloonsa, ja niin se yritti lannistaa hänetkin. Pahimmassa tapauksessa Malka pohtisi hänen varalleen samanlaisia suunnitelmia kuin Nilsan vanhemmat.

”Sanoit että joku kauppiaista on lähdössä kaupungista.” Elisen mielessä alkoi kehittyä suunnitelma. ”Tarvitsen apuasi.”

Lettipää katseli häntä silmät täynnä uteliaisuutta, kun toinen esitti toiveensa.

”Kuulostaa vaaralliselta”, hän sanoi ymmärrettyään Elisen pyynnön. ”Mutta voin käydä puhumassa kauppareen ajajalle, ennen kuin hän lähtee.”

Elise kaivoi kukkaroaan ja piti katseensa alhaalla, jotta Nilsa ei näkisi hänen ilmettään. Nilsa kuvittelisi hänen lähtevän seuraamaan juhlaseremoniaa pääkaupunkiin, antamaan vielä tukensa sisarelleen.

”Toivon, että Saaga onnistuu”, Nilsa sanoi ottaessaan rahan vastaan. ”Että kevätlahjan myötä tulisi jälleen kesä. Että tämä olisi jo ohi.”

”Niin minäkin”, Elise kuiskasi ja toivoi varmuuden vuoksi vielä mielessään kolme kertaa peräkkäin, keskittyen lujemmin kuin oli koskaan aiemmin tehnyt, että onnistuisi yrityksessään. Kukaan muu ei kapinoisi, joten hänen olisi ryhdyttävä toimeen itse.

❄❄❄

 

4.luku: Yö

Illan pimeydessä Elise keskittyi tulevaa suunnitelmaansa. Hän vetäytyi aikaisin petiin ja tuijotteli Saagan huoneen suljettua ovea lämpimään peittoonsa kietoutuneena. Hän ei kaivannut Malkan lohdutuksia, eikä kestänyt nähdä isän välttelevän kipua, jonka Saagan lähtö oli aiheuttanut. Hän ei halunnut ajatella elämän jatkuvan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei jättäisi Saagaa pulaan, taistelemaan yksin tietään kotiin.

Kun talo hiljeni, ja isä ja Malka olivat nukahtaneet, Elise puki päälleen ja hiipi portaat alakertaan. Hän tiesi laudat, jotka natisivat, ja asetti painonsa aina seuraavalle askelmalle niin varovasti kuin kykeni. Hän kahmi keittiöstä mukaan leipää ja juustoa yläkerrassa pakkaamiensa muiden tarvikkeiden lisäksi. Kannettavaa ei voinut ottaa paljon, mutta ainakin rahaa hän tarvitsisi, eikä hän ollut aivan varma, miten paljon junalippu Keishirestä Solariaan maksaisi. Malkan piilottamasta säästöpurkista saattoi ottaa kohtuullisen summan, jos vain mielessään vannoi maksavansa sen joskus takaisin.

Elise tunsi pienen omatunnon pistoksen sulloessaan rahat kukkaroon. Tämä olisi ollut helpompaa, jos hän olisi inhonnut Malkaa. Malkasta ei suinkaan ollut tullut heille paha äitipuoli, vaikka näin olisi voinut käydä tyttöjen ollessa vielä pieniä ja isän ottaessa uuden vaimon. Niin kävi aina saduissa, joita hän oli lukenut, ja joiden kaltaisia hän oli harjoitellut kirjoittamaan.

Elise palmikoi vaalean ruskean tukkansa kahdelle letille keittiön hämärässä, ennen kuin siirtyi eteiseen. Siellä hän veti paksun turkkitakin päälleen ja upotti jalkansa saappaisiin, mutta havahtui keittiön tulipesän kajossa tummaan varjoon. Hän tunnisti isän ja jähmettyi ovelle laukkuineen.

”Karhe halusi minun hoitavan hevosen, jonka oli määrä viedä valitun reki Keishireen”, isä sanoi käheästi. ”Kieltäydyin, mutta en kiusaa tehdäkseni. En ennättänyt sinne sepän luota niin pian, ja Karheen kertomasta päätellen apuni hevosen kanssa olisi tullut muutenkin liian myöhään. Seremoniamestarit ajattelivat minun kapinoivan.”

Sen, mitä hämärässä näki, isä näytti puhuessaan vanhentuneen vuosia. Parransänki oli tavallista pidempi ja silmien alla olevat tummat jäljet kertoivat huonosti nukutuista öistä. Elisen sydäntä pisti katsella häntä.

Isä huokaisi. ”Siitä tämä johtuu. Siksi he valitsivat Saagan.”

Tapahtumien kulku ei loppujen lopuksi ollut suuri yllätys. Elise tiesi Karheen olevan armoton. Mies olisi tarpeen tullen lähettänyt uhrilahjana matkaan jopa oman poikansa, olihan tämäkin seissyt aukiolla valittavien joukossa. Kaupunkia johtavan miehen sana oli laki: hän tuomitsi varkaat, saneli viljelijöiden auttavan toisiaan ja kutsui kaupunkilaiset ja lähiöt koolle tarpeen tullen.

”Yritin pysäyttää Karhen seremoniapäivänä, mutta hänen päätöstään ei voinut horjuttaa.” Isä asteli lähemmäs raskain harppauksin, mutta Elise kieltäytyi läheisyydestä ja otti askeleen taakse.

”Mutta he lähtivät heti, hevonen oli kunnossa vetämään rekeä. Sinun kieltäytymisesi ei auttanut mitään.” Elise ei voinut olla kuulematta syyttävää sävyä äänessään.

”Siksi he kutsuivat velhon, näithän hänet seremoniamestareiden joukossa. Loitsut riittivät korjaamaan sen, mitä minä en kutsusta tullut tekemään”, isä kertoi äänessään katkeruus. ”Olen pahoillani, kulta. Olen todella pahoillani.”

Elise ei kestänyt kuulla hänen äänensä murtumista. Oli vaikea olla halaamatta ja pitää kiinni kiukusta, jonka siivittämänä hän oli nyt lähdössä matkaan. Syyllisyys istui isän harteilla, eikä edes puhtoinen lumisade ollut pessyt sitä hänestä pois. Elise käänsi katseensa pois ja puristi kädet nyrkkiin.

Olen minäkin pahoillani, isä, mutta se ei tuo Saagaa takaisin.

”En voi lähteä heidän peräänsä”, isä sanoi ja pudisti päätään luovuttaneena. ”Karhe on itse saattamassa Saagan Solarisaan asti ja hänen miehiään on yhä kaupungissa pitämässä minua silmällä. Karhe pitää huolen siitä, että pysyn täällä ja teen työni kuten ennenkin.”

”Ehkä sinä et voi lähteä. Mutta minä voin.” Elise kohtasi viimein isän katseen. Isä ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta ei myöskään aloittanut vastaväitteitä. Aivan kuin hän olisi arvannut, mitä tytär aikoisi sanoa. ”Jos saan seurueen kiinni, voin auttaa Saagan pakoon. Jos löydän hänet Solariasta, voin tuoda hänet kotiin.”

”Sinun täytyy olla varovainen. Antaisin sinulle Ruskon, mutta silloin kaupunkilaiset huomaavat sinun menneen. On parata lähteä jonkun luotettavan matkaajan mukana lähikylään ja jatkaa sen jälkeen jalan.”

”Annatko minun mennä?” Elise kysyi hiljaa. Hän ei ollut uskonut saavansa tällaista vastausta. Siinä isän edessä hän tunsi olonsa taas pieneksi, ei suinkaan ikäisekseen nuoreksi aikuiseksi. Isä nyökkäsi ja tuli hänen luokseen, laski kädet olkapäille, eikä Elise enää väistänyt kosketusta. Ulkona oli alkanut jälleen sataa valkeita hiutaleita. Ne leijailivat ikkunan luona tanssien vähäisessä valossa, joka sisältä heijastui.

Isän ääni oli lämmin ja Elise tunsi sanojen värinän, kun isä painoi hänet rintakehäänsä vasten ja silitti tukkaa.

”Tiedän, että haluat mennä, jos vain voit tuoda Saagan kotiin. En tiedä, onko se mahdollista, mutta en koskaan voisi kieltää sinua yrittämästä.”

 

❄❄❄

5.luku: Myrsky

Matkaan lähtöä vaikeutti myrsky, joka nousi pohjoisesta ja pyyhki Kehräkaupungin yli vyöryen ja metelöiden. Hiljaisena alkanut lumisade oli muuttunut tuulien taisteluksi. Niiden voima vavisutti ikkunoita, ja lumipyry peitti maiseman harmaaksi maalaukseksi.

Tällaisella myräkällä ihmiset pysyttelivät sisätiloissa, ja Elisen löytämä kauppiasreki saattoi olla ainoa koko viikolla, joka matkasi ulos kaupungista. Kiitos Nilsan avun, hän ennätti saamaan kyytinsä ja lunasti matkan muutamalla kolikolla naapurikylään. Tyttö vältteli kysymykset, joita kauppias hänelle esitti ja kyhjötti reen kyydissä vain pieni olkalaukku kantamuksinaan, jalat visusti villasukissa ja lämpimissä saappaissa, mutta silti palellen viimassa. Päivä ei juuri valjennut myräkän vuoksi, mutta lumiset maisemat muuttuivat vähitellen kylänraitiksi. Perillä Koivukylässä Elise mietti haikeasti, miten mukava olisi ollut ottaa heidän oma hevosensa Rusko ja odottaa selkeämpää säätä. Mutta siihen hänellä ei ollut aikaa.

”Onko neiti aivan varma, että jatkaa tästä yksinään?” kauppias kysyi, kun Elise astui alas reestä ja kiitti kyydistä. Kyläpahanen oli pieni, piipuista tuprutti savua lumisateen sekaan eikä kaduilla kulkenut väkeä. ”Kannattaa jäädä kylään odottamaan. Myrsky ei ole vielä laantumassa.”

”Pärjään kyllä”, Elise vakuutti miehelle, joka nousi ohjastajan paikalta ja alkoi taluttaa hevosta ja rekeään majatalon pihamaalle. Elise ei kuitenkaan aikonut jäädä itse kylään, sillä aikaa ei ollut hukattavaksi. Tuuli vihmoi korvissa, joten hän kietoi huivia tiukemmin kasvojensa ympärille ja lähti tarpomaan peittynyttä polkua nilkkoihin yltävässä hangessa. Hän oli ennen lähtöään miettinyt kaupunkien läpi kulkevaa tietä, joka kiertäisi täältä Koivukylästä pohjoiseen Javareen ja sieltä itään rautatien varrella sijaitsevaan Keishireen. Matka kestäisi jalan kuitenkin tuskaisen kauan, jopa reen kanssa matkaava seurue etenisi hitaasti kiertäessään suurempia teitä pitkin. Seuraavaa kauppiasta ei kannattaisi jäädä odottamaan. Elise oli tehnyt päätöksen oikaista suoraan koilliseen, läpi Savulehdon.

Vähitellen lautaseinäiset talot jäivät taakse ja edessä oli ensin aavaa peltoa, sitten metsää. Reittiä reunustavat havupuut olivat peittyneet lumivaipan alle. Puiden suojassa tuuli ei ollut yhtä raaka, mutta pilvinen taivas ja lumituisku saivat tien pimeäksi kuin iltahämärässä. Elise tarpoi sinnikkäästi eteenpäin jalkojen upotessa yhä syvempään lumeen ja kylmien kiteiden tunkeutuessa saappaiden varresta sisään. Sormet uhkasivat jäätyä, joten hän liikutteli niitä hanskojen sisällä. Ei kestänyt kuitenkaan kovin pitkään, kun rämpiminen uuvutti ja nosti hien niskaan. Otsalle nousevat pisarat jäätyivät. Eteneminen oli tuskaisen hidasta pakkasen pistellessä kasvoja, mutta Elise jatkoi sinnikkäästi eteenpäin. Jalkojen särkyä hän yritti olla ajattelematta.

Mielessä kieppuivat ajatukset kotoa. Isä oli antanut hänen mennä, eikä Elise ollut jäänyt odottamaan aamuun, kuten isä oli toivonut. Malkaa hän ei ollut hyvästellyt, koska tämä ei taatusti olisi laskenut häntä matkaan. Oli lähdettävä pimeässä ja salaa, seurattava Saagaa lumituiskuun. Mitä Saaga mahtoi ajatella matkatessaan maan halki ja missä hän mahtoi jo olla? Uskoiko hän olevansa aivan yksin, kuten Elise oli kotona olonsa tuntenut?

Kiire pakotti Elisen jatkamaan kulkua, vaikka reilun tunnin matkan jälkeen voimat olivat ehtyneet lähes kokonaan. Hän pohti reittiään ja vielä edessä olevaa matkaa: metsän läpi hän pääsisi seuraavan kylän laitamille, missä hän voisi levätä yön. Sen jälkeen olisi kysyttävä suuntaa. Mitä pidemmälle hän metsässä kulki, sitä paremmin Elise käsitti, ettei hän ollut hahmottanut matkan pituutta. Hän kahlaisi metsikön läpi pahimmassa tapauksessa koko päivän, näin hitaasti kulkien yö saattaisi yllättää hänet. Saaga olisi ehtinyt näiden päivien aikana ties kuinka kauas, ehkä jo pääkaupunkiin asti.

Ajatus herätti huolentunteen, joka ei ottanut laantuakseen. Elise vakuutteli itselleen, että reitti oli taatusti nopein, mutta vain harvoin kuljettu. Savulehtoa kartettiin magian paikkana. Pahimpia olivat kertomukset velho Luomasta, joka käytti magian pimeää puolta niin häijysti hyväkseen, että jopa kuningas erotti hänet hovivelhon tehtävästä. Hänen syytään oli myös talven kirous, jonka kouriin maa oli jäänyt muutamia vuosia takaperin. Hänen syytään oli Saagan valinta lahjaksi uutta kevättä vastaan.

Elise muisti valon ja lämmön, miten kevätpurot solisivat, miltä kosteaan maahan puhkeavat kukat tuoksuivat. Sitä kauneutta ei saapuisi tänäkään vuonna, ei ilman Saagaa. Ja nyt Elise oli matkalla keskeyttämään kevään tulon mahdollisuuden. Saaga oli tärkeämpi kuin kevät, Elise lievitti tunnontuskiaan. Hän halusi vain sisarensa palaavan turvallisesti kotiin.

Tytön kulkiessa puusto muuttui hiljalleen. Kuuset harvenivat ja tilalle tulivat koivujen mustavalkeat rungot. Huurre oli kuorruttanut ohuet oksat, joita tuulenpuuskat keinuttivat. Elise kääntyi katsomaan taakseen jättämää uraa ja mietti, kulkiko yhä oikeaan suuntaan. Hän oli pitänyt huolen, ettei tehnyt äkkinäisiä käännöksiä, vaan mukaili puiden välissä kulkevaa aukeamaa, jonka hän oli kuvitellut poluksi. Näkymä edessä ei tuntunut tutulta, eikä hän ollut kohdannut jälkiään uudelleen, joten tyttö uskoi, ettei ollut sortunut kiertämään kehää. Kulkemansa matkan pituutta hän ei enää osannut edes arvella.

Metsä oli aavemaisen hiljainen puiden oksien kahinaa lukuun ottamatta. Eläimiä ei näkynyt, ei edes niiden jälkiä. Ensin Elise kummasteli asiaa, mutta päätti sitten, että oli parempi, kun hän ei kohtaisi matkallaan villipetoja tai magian olentoja. Sellaisiakin saattoi liikkua Savulehdon siimeksessä.

Kun Elise väisteli tiheämpää kasvustoa, hän poikkesi polulta ja tajusi virheensä vasta saavuttuaan kivikkoon, missä jalka saattoi humahtaa vaarallisesti lumen läpi kivenkoloon. Hetken verran Elise mietti takaisinpäin palaamista, mutta ei muistanut, kuinka kauan polulta poikkeamisesta oikein oli. Hän jatkoi kulkuaan, jottei jäätyisi paikoilleen ja vatsanpohjassa kurniva nälkä vaivaisi niin rajusti. Lumisade kuitenkin yltyi, ja Elisen alkoi olla mahdotonta nähdä eteensä. Mekon helma oli kastunut ja kylmä kangas tuntui inhottavalta jalkoja vasten. Turkkitakki painoi märkänä hartioilla. Elise alkoi epäillä päätöstään, kun pelko valtasi mielen. Entä jos hän oli eksynyt?

Tuulen ulvonta säikäytti hänet. Puiden läpi kulki ujellus, joka nousi ja laski. Muutaman ulvahduksen jälkeen se muuttui kuin kutsuksi: joku oli lähellä, kenties aivan puiden takana, odottamassa häntä. Elise pälyili ympärilleen, mutta näki vain sokaisevaa lunta, joka tuiskusi kasvoihin ja tarttui ripsiin. Hän kiihdytti vauhtiaan ja kirosi mielikuvitustaan, joka oli alkanut laukata villinä sen jälkeen, kun hän oli miettinyt velhoa, metsässä majailevia petoja ja magian olentoja. Häntä alkoi heikottaa, kun hän ylitti jälleen yhden lumikumpareen ja kylmä ilma pisti keuhkoihin.

Läheisten pensaiden alaoksissa kahahti. Nyt Elise oli varma, että jokin oli hänen perässään ja hän pyrähti juoksuun. Kulku lumessa oli kuitenkin niin hidasta kahlaamista, että hän kompuroi polvilleen ja odotti kauhulla jonkin hyökkäävän niskaansa.

Pakovauhti ehtyi aina vain seuraavan lumikumpareen ylitykseen, välillä nelinkontin. Tyttö oli niin uupunut, että hänen oli jälleen ylös noustuaan pakko pysähtyä ja luoda katseensa ylös puiden latvoja kohti ja yrittää ymmärtää, oliko hän menossa oikeaan suuntaan. Taivas oli peittynyt harmaaseen myrskypilveen ja lumihiutaleet laskeutuivat valtavan kokoisina hänen kasvoilleen. Elise kietoi kädet ympärilleen ja laski katseensa, jolloin hän erotti lumimyräkän seasta harmaat, jykevät seinät.

Talo näytti uinuvan lumivaippansa alla. Elise ei nähnyt tarpeeksi hyvin voidakseen sanoa, oliko ikkunoissa valoa tai nousiko piipusta savua takkatulen merkiksi, mutta pelkkä talon näkeminen aiheutti helpotuksen tulvahduksen tytön mielessä. Nyt hänellä oli kiintopiste, jota kohti lähteä. Hän raahasi jalkojaan lähemmäs ja lähemmäs. Maa tuntui pyörivän jalkojen alla, ja Elise kaipasi tukea, johon nojata. Hän onnistui olemaan kaatumatta silkalla tahdonvoimalla.

Lopulta hän kompastui pihamaalla aivan portaiden edustalla ja kylmyys tulvahti kankaan läpi polviin, hanskat olivat jo kastuneet likomäriksi hänen ottaessaan jälleen tukea lumisesta maasta. Elise hivuttautui väkisin lähemmäs, kohotti vaivalloisesti kätensä puuovea vasten ja yritti koputtaa. Kukaan ei avannut tai ehkä hän ei saanut ääntä edes aikaiseksi. Silmissä alkoi tanssia harmaita läikkiä. Hän ihmetteli ohimennen, miksi jalkoihin sattui niin kovasti. Maailma oli niin kylmä ja pimeä, pian talvi hukuttaisi hänet alleen.

❄❄❄

6.luku: Savulehto

Elise heräsi nenänsä kutinaan. Aivastus pääsi kuitenkin vain pienenä tuhahduksena ja sai vedet nousemaan silmäkulmiin. Läheltään hän kuuli tuhinaa, sen jälkeen pehmeää taputusta. Elise avasi silmänsä ja kohtasi tanssivat liekit, jotka olivat vain hieman häntä itseään alempana. Puut poksahtelivat ja pieni kipinä sinkosi kohti hormia. Takan edustalle oli asetettu tytön nukkavierut saappaat.

Hän alkoi tunnustella varovasti ympäristöään ja huomasi olevansa käpertyneenä nojatuoliin, pää retkotti käsinojalla ja kostea turkkitakki roikkui selkänojalla. Elisen päässä pyöri, kun hän yritti nousta. Sormet tapasivat hänen päälleen lasketun täkin, joka luultavasti oli äsken kutittanut hänen kasvojaan. Jalkoja pisteli ja särki, mutta lämpö sulatti kohmetta hiljalleen. Elise kaipasi vieläkin lähemmäs tulta, joka helli häntä lämmöllään.

”Olet näemmä herännyt.”

Ääni oli matala ja tuli tytön vasemmalta puolelta. Hän säpsähti ja kohotti päätään nähdäkseen paremmin häntä puhutelleen miehen. Velho Marras silmäili häntä kiinnostuneena, tummat silmät tutkiskelivat Elisen kasvoja ja tulen kajo heijastui niistä saaden silmissä tanssimaan kultaisia hippusia. Velho seisoi ryhdikkäänä toisen nojatuolin edessä, tuoksuen metsälle ja hehkuen ympärilleen pimeyttä, jota Elisen teki ristiriitaisesti mieli tutkia, mutta samaan aikaan hän pelkäsi katsoa liian pitkään.

Elise nousi niin ripeästi pystyasentoon istumaan, että pahoinvoinnin aalto kulki hänen lävitseen ja sai hänet kumartamaan ylävartalonsa kohti polvia.

”Missä olen?” hän kysyi käheästi. Velho oli laskenut kädet puuskaan rinnalleen ja valkea pellavapaita kasaantui hihoista ryppyyn. Elise kohotti päänsä varovasti ja piti kiinni tuolin käsinojista odottaen huimauksen loppumista.

”Savulehdossa”, mies vastasi hiljaisella äänellä. ”Löysin sinut oven edustalta. Saat kiittää onneasi, että huomasin sinut. Muutoin olisit jäätynyt portaille.”

Elise päästi ilmat keuhkoistaan hiljaisena suhahduksena. Ymmärrys siitä, missä hän oli, sai sydämen hakkaamaan rinnassa. Hän oli velhon talossa. Velho Marras oli lähtenyt matkaan kevätlahjan saattueen mukana, Elise muisti. Hän oli nähnyt Marraksen silloin hevosen selässä Saagan reen lähtiessä. Hän itse oli kulkenut läpi hyisen myräkän, yrittänyt juosta pakoon jotakin, jonka oli kuvitellut kuulleensa…

”Te taisitte pelastaa henkeni”, Elise sanoi hiljaa, kun todellisuus alkoi iskeytyä hänen mieleensä. Hän olisi jäänyt tälle matkalleen, jos velho ei olisi löytänyt häntä lumihangesta. Kurkkua kuristi, joten hän nieleskeli ennen kuin sai tavut ulos suustaan. ”Kiitos.”

Marras kallisti hieman päätään, käänsi katseensa tulesta ja suoristautui seisomaan. Vaaleat hiukset liikahtivat, suortuva valahti otsalle muuten siististi taaksepäin suitusta tukasta.

”Olen tottuneempi tekemään sinunkaupat kuin kuuntelemaan teitittelyä”, Marras sanoi, eikä silti kuulostanut siltä kuin olisi erityisesti halunnut jutustella tytön kanssa. ”Voisit samalla kertoa oman nimesi. Olen Marras, mutta sen sinä taisit jo tietääkin.”

”Olen Elise.” Ääni oli vielä hiljainen ja käheä, lumessa tarpomisesta väsyksissä. Elise aavisteli, että hänen kasvoillaan näkynyt jännitys oli paljastanut, että hän tunnisti velhon, mutta ei ottanut asiaa puheeksi, sillä ei ollut varma, tunnistiko Marras häntä. Oli tärkeämpää kysyttävää. ”Onko saattue siis perillä? Kevätlahjan viejät?”

Marras näytti hetken kummastuneelta kuin ihmetellen, miksi asia kiinnosti tyttöä. Tunne katosi kasvoilta kuitenkin pian ja hän nyökkäsi.

”Eivätköhän he nouse huomiseen junaan Keishiressä. Palasin itse takaisin tehtyäni osani.”

Saaga oli siis vielä matkalla, mutta ei enää pitkään tavoitettavan etäisyyden päässä. Lumimyrsky oli varmasti viivästyttänyt kevätlahjasaattuettakin, mikä tarkoitti, että Elisellä olisi vielä hetken mahdollisuus saada heidät kiinni ennen Solariaa.

”Näytät siltä, että tuskin pysyt tajuissasi”, Marras sanoi. Hänen tutkivan katseensa alla oli vaikeaa olla, joten Elise piti kasvonsa kohti tulta. ”Miksi tulit Savulehtoon?”

”Eksyin myrskyssä”, Elise vastasi hiljaa. ”Olin kulkemassa metsän läpi, mutta lumipyry oli liian sakea. Pääsin Kehräkaupungista Koivukylään reen kyydissä, mutta siitä minun oli jatkettava jalan. Luulin… kuulevani jotakin. Villieläimiä ehkä. Näin talon ja lähestyin sitä.”

Marras kohotti kulmiaan.

”Kehräkaupungista asti? Ei ihme, että olet tuossa kunnossa. Eikö edes oma järkesi sano, että tuohon myrskyyn on hullua lähteä matkustamaan?”

Elisen sisällä kupli kuuma tunne, joka sai posket hehkumaan, ja oli purtava huulta, jottei hän tiuskaissut ensimmäisenä mieleensä tulevia sanoja ääneen.

Koska Elise ei halunnut katsoa velhoa, hän kohottautui tuolissaan ja katsoi taakse, peremmälle huoneeseen. Tuvan toisessa päässä näkyi avokeittiö ja pitkä puinen pöytä, jonka päällä oli pino papereita ja valkeita kynttilöitä. Hyllyt notkuivat purkeista ja purnukoista, ikkuna antoi pihamaalle lumituiskun maalaamaan hämärään maisemaan. Sisälle kantautui vaimeasti tuulen ujellus, kun viima ravisteli puita. Pakkanen sai talon seinät natisemaan yhtä tutusti kuin kotona.

Niiskahdus kiinnitti tytön huomion mustaan otukseen keittiön pöydän alla. Se oli kissan kokoinen, mutta muistutti hieman kettua kapean kuonon ja pörröisen häntänsä kanssa. Sen keltaiset silmät kiiluivat, kun se katsoa tapitti häntä.

Kun otus ei liikkunut, mutta jatkoi tuijotusta, Elise alkoi kiusaantua ja katsella uudelleen ympärilleen. Hänen katseensa pyyhki ulko-oven vieressä olevaa naulakkoa, siihen ripustettua paksua viittaa, jonka harteilla oli kultaisia riimuja. Ovea vastapäisellä seinällä kulkivat portaat yläkertaan, ja Elise saattoi erottaa toisen suljetun oven niiden alapäässä, lähempänä keittiötä.

Katse palasi kuitenkin takaisin kettuolentoon. Kenties se oli velhon lemmikki, magiaan taipuvaiset olivat tunnetusti erikoisia ja tunsivat kai jonkinlaista kiintymystä magian olentoihin. Tyttö palasi ajatuksissaan tärkeimpään, matkaansa ja sen päämäärään.

”Onko täällä Seresmaan karttaa?” Elise tiesi tarvitsevansa jonkin apuvälinen, jotta osaisi valita oikean reitin. Hän oli ollut hölmö, kun kiirehti lähtöä kotoaan. Tyttö etsi katseellaan laukkuaan ja helpotukseksi tajusi sen olevan nojatuolin vierellä, toisella puolen mihin ei ensiksi tajunnut katsoa. Marras katseli häntä kulmiaan kurtistaen.

”Aiotko takaisin myrskyyn?” velho tuumasi toinen suupieli kohoten hieman ylöspäin, mutta huvittuneisuus ei kuulunut äänestä tai muuttanut kylmän terävää katsetta. ”Pidä huoli, että ennätät ulos metsästä ennen kuin heität henkesi. En vain mielellään ota kuolemaasi kontolleni, kun kyläläiset löytävät sinut kinoksien alle hautautuneena.”

Elise mutristi huuliaan. Häntä pelotti jäädä Savulehtoon monestakin syystä. Paikka oli selvästi magian tyyssija ja velhon läsnäolo sai hänen niskakarvansa pystyyn. Saaga matkaisi pian hänen ulottumattomiinsa, jos hän ei ennättäisi saavuttaa tätä ennen pääkaupunkia. Ulkona kuitenkin pauhasi yhä lumituisku, eikä kylmyyteen palaaminen märissä vaatteissa houkutellut. Suoraan sanottuna pimeässä ja petojen armoilla hän ei ehkä edes selviäisi ulos metsästä.

”En halua jäädä. Minun on mentävä”, Elise sanoi ja viltti valahti puoliksi lattialle, kun hän suoristi jalkansa. Hän ei tiennyt, miten sanoisi tuntevansa olonsa epämukavaksi. Tuli kyllä lämmitti, mutta velhon läsnäolo samaan aikaan suututti ja kauhistutti. Mies oli ollut mukana seremoniassa, kun Saaga oli lähetetty matkaan, ja Elise muisti vihansa kuin eilisen päivän. Sitten Marras olikin pelastanut hänet, tuonut sisään lämpimään ja estänyt hänen paleltumasta kuoliaaksi. Ei sellaiseen toimintaan olisi sopinut vastata ilkeilyllä.

”Oletko karkumatkalla?” Marras tiedusteli.

”Olen menossa hakemaan sisareni kotiin.” Elisen itsehillintä petti ja hän kohtasi velhon katseen niin tiukasti kuin vain pystyi. ”Näit itsekin, miten hänet valittiin kevätlahjaksi ja vietiin pois. Olit siellä.”

Marraksen kasvoilta ei voinut enää lukea mitään.

”Yrität sekaantua kevätlahjan valaan. Kuningas on kutsunut hänet palatsiinsa syystä, saadakseen Seresmaahan edes yhden aidon kevään”, velho puhui. ”Mitä uskot voivasi tehdä?”

”Jos yrität sanoa, että minun kaltaiseni tavallinen ihminen ei voi uhmata kuningasta ja magian voimia, olet väärässä”, Elise kiihtyi. ”Miksi vain katselit, kun sisareni nousi reen kyytiin? Miksi et vain käytä magiaa ja sulata pois tätä talvea?”

He tuijottivat toisiaan, Elise tuimana, kädet nyrkkiin puristuneina.

”Syytät magiaa, koska tarvitset tapahtuneelle syyllisen”, Marras sanoi lopulta rauhallisesti. ”Mikä saa sinut uskomaan, että minulla olisi jotakin tekemistä tämän kaiken kanssa? Valinnan suorittivat ihmiset, ei taikuus.”

Elise nielaisi ja hänen poskensa alkoivat helottaa.

”En sanonut niin.” Totta puhuen Elisen suussa poltteli katkeruus. Taikuuden mahtavimmat voimat pyörittelivät heidän heiveröisiä ihmiselämiään miten sattui, ja nuo voimia hallitsevat maagit olivat hänen silmissään vaarallisia ja itsekkäitä. Myös Marraksella oli osansa tapahtumiin. Mies oli katsonut Saagan lähtöä ja sallinut Karhen miesten vievän hänet pois. ”Et vain voi ymmärtää.”

Marras asteli lähemmäs takkaa ja kumartui kyykkyyn tulen eteen. Lattialaudat narisivat hänen askeltensa alla ja lähelle tullessa hän toi mukanaan magian pimeän, hieman makean tuoksun. Se sai Elisen vetämään väristen henkeä. Hän katseli, miten Marras kupersi kätensä ja laski ne pelotta keskelle liekkejä. Elise henkäisi, kun velho veti kätensä pois ja sormia pitkin tanssivat oranssit liekit. Mies suoristautui ja näytti käsissään olevaa tulta tytölle.

”Taikuus vaatii aina veronsa. Magian käyttäjä maksaa jokaisesta loitsusta hinnan, oli kyse sitten pienestä tai suuresta lumouksesta.” Marras antoi liekkien haihtua, kohota ilmaan ja kadota savuksi. Hän näytti sormiaan, jotka eivät olleet kärsineet tulen kuumuudesta. Sitten hän käänsi esille kämmenselkänsä. Musta jälki sai Elisen kavahtamaan taaksepäin ja lyömään selkänsä nojatuolin selkänojaan. ”Voit hyödyntää magian voimaa ja siirtää haitat piiloon, mutta et voi välttyä niiltä. Voima elää tässä maailmassa, halusit sitä tai et. Mieti tarkkaan, tahdotko sekaantua sellaiseen, mitä et selvästikään ymmärrä.”

Velhon katseen alla tyttö alkoi vapista. Elise puristi viltin reunaa molemmin käsin ja kohtasi uhmakkaasti velhon katseen. Hän kieltäytyi kääntämästä kasvojaan ensimmäisenä. ”Yrität pelotella minua.”

Marras oli pitkään hiljaa. Ehkä hän kuvitteli voivansa säikäyttää Elisen tempuillaan, mutta siinä mies olisi väärässä. Kenties loitsuillaan hän todisti olevansa väkevä velho, ehkä hän ajatteli Elisen murtuvan ja palaavan kotiin, mutta tytön päätöstä hän ei saanut horjumaan.

”Ja se näköjään toimii”, velho sanoi lopulta hiljaa ennen kuin marssi keittiöön.

Elise huokaisi helpotuksesta ja tunsi väsymyksen kuin painona hartioillaan. Hän yritti nousta ylös tuolista, mutta jokaista jäsentä särki ja hän vaipui uuvahtaneena takaisin nojatuoliin. Hetken kuluttua Marras kaatoi keittiössä pannuun vettä ja ripusti sen sitten koukkuun takan ylle. Hän ei sanonut tytölle enää mitään, vaan marssi takaisin keittiön puolelle ja asettui pöydän ääreen.

Elise antoi tulen hehkun sulattaa kylmettyneet jäsenensä, eikä uskaltanut rikkoa hiljaisuutta. Hän harkitsi, että nousisi ylös heti, kun jalkasärky vain lievittyisi. Hajamielisesti hän alkoi irrottaa tukkaansa kahdelta letiltä, jotka hän solmi matkaan lähtiessään. Hiukset olivat vielä kosteat ja laskeutuivat loivina laineina hipomaan olkapäitä.

Outo musta kettu uskaltautui pois pöydän alta ja hiipi lähemmäs nuorta naista. Se nuuski hänen laukkuaan, eikä Elise uskaltanut hetkeen liikahtaa, sillä ei ollut varma, purisiko otus. Hän huomasi sen tassuissa valkeaa karvaa, joka erottui vahvana kontrastina muutoin pikimustaa otusta vasten. Olennon puuhkamainen häntä heilahteli puolelta toiselle.

Liian väsyneenä vihoittelemaan Elise nojasi päänsä nojatuolin käsinojaa vasten ja katseli otusta etäältä. Selvästikin kettumaista eläintä kiehtoi päästä hänen lähelleen, sillä se kierteli ja nuuski hänen tavaroitaan, välillä se pysähtyi tapittamaan häntä tummilla silmillään. Elise muisteli, miten hän ja Saaga olivat lapsena halunneet lemmikin, mutta Elise oli pelännyt koiria ja Malka kielsi eläimet tuvassa vuohen tekemien tuhojen jälkeen. Siskon ja kodin ajatteleminen sai olon entistä haikeammaksi.

”Onko tuo lemmikkisi?” hän uskaltautui lopulta kysymään ääneen ja joutui kohottautumaan pystyyn nähdäkseen, minne kettuotus tepasteli.

”Se on fenri”, Marras sanoi hiljaa. Kettuolento kierteli hänen luokseen, nuuski lattiaa ja hypähti penkin kautta miehen syliin. Velho näytti hieman kiusaantuneelta ja mulkoili otusta kuin syyttäisi sitä, mutta hänen äänensä oli lempeä kun hän puhui. ”Eikä se ole nimi tuolle yksilölle, vaan lajille. Se ei ole lemmikki, vaan saa mennä miten mielii. Se vain viihtyy täällä ja tuli kai pakoon tuota myräkkää. Ne nauttivat magiasta.”

Kuin sanojen vahvistukseksi fenri nuuhkaisi Marraksen sormia ja vikisi ilahtuneesti. Velho kulki otus sylissään keittiön puolelle ja kumartui etsimään jotakin kaapeista. Hetken päästä Elise huomasi, että hän levitti jotakin kädelleen mustuneen jäljen päälle. Salva tuoksui havupuille, Elise tunsi sen nenässään huoneen toiselle puolelle asti.

Marras laski fenrin alas ja olento kipitti taas pitkin huonetta, tutkiskellen hetken paikkoja ja asettuen sitten takan lähettyville nojatuolin viereen, missä Elise yhä istui. Elise vilkaisi fenriä kiinnostuneena, mutta ei uskaltanut liikkua tai kurkottaa sitä kohti vieläkään, vaikka häntä houkutti koskea tummaa pehmeää karvaa. Hetken kuluttua Marras kantoi sivupöydälle kaksi kahvatonta mukia ja kaatoi niihin takan yllä lämmenneen veden. Elise haistoi teen syvän tuoksun, kun mies ojensi toisen kupeista hänelle. Se melkein poltti sormia.

”Mitä tämä on?” Elise kysyi varovasti ja haistoi juomasta leijailevia huumaavia tuoksuja.

”Jotakin lämmittämään sisäisesti”, Marras totesi ja istuutui toisen nojatuolin käsinojalle, keho Eliseä kohti kääntyneenä. ”Et näytä voivan vielä kovin hyvin.”

Eliseä nolotti myöntää, mutta ylös pääseminen oli lähes mahdotonta. ”Jos saan jäädä. Ihan hetkeksi vain.”

Marras ei näyttänyt olevan moksiskaan tytön mielenmuutoksesta.

”Tämä majapaikka on magian harjoittajille. Käytännössä kenen vain kulkijan käytettävissä, jos kykenee astumaan sisään magian lukkojen läpi. Kannoin sinut sisään eikä talo vastustellut. Minun puolestani voit viipyä sen verran, että odotat myrskyn laantumiseen.”

Kuulosti oudolta, että talo voisi vastustaa ihmistä.

”En minä ole noita”, Elise vastusteli. ”En tiedä mitään magiasta.”

”Etkö tosiaan?” Marras tuumasi ja seurasi, miten Elise maistoi teetä, jonka kaltaista ei ollut koskaan ennen juonut. Se oli vahvaa ja samaan aikaan hieman makeaa, maku tanssi kielellä vielä pitkään ensimmäisen siemaisun jälkeen. Hänen olonsa muuttui raukeaksi.

”Tiedän vain, että magian vuoksi olen tällä matkalla. Saagan pitäisi tuoda kevät takaisin, mutta minä haluan vain hänet kotiin. On oltava toinen keino lopettaa talvi. Sen on oltava jokin muu kuin minun sisareni”, Elise höpötti. Sanat tuntuivat väsymyksestä painavilta ja puuroutuivat yhteen.

Eliseä alkoi vähitellen unettaa, kun lämpö levisi nopeasti kehoon kuuman juoman myötä. Silmät painuivat vähitellen kiinni ennen kuin Elise edes tajusi epäillä, mitä hänen juomassaan mahtoi olla. Hän yritti nähdä, oliko Marras juonut omansa, mutta miehen muki oli jo takaisin tarjottimella, ja velho itse istui toisen nojatuolin käsinojalla silmäillen nuokkuvaa Eliseä.

”Yläkerrassa on muutama makuuhuone. Voit käydä nukkumaan”, mies ehdotti. Elise näytti kai sen verran pelästyneeltä, että velho jatkoi ehdotustaan. ”Oven saa lukkoon. Ainakin saat levätyksi sen verran, että talven kylmyys lähtee kehostasi.”

Elise nyökkäsi ja totesi parhaimmaksi nousta ylös nyt, kun vielä sai jotenkuten silmänsä auki. Askel oli varovainen, mutta ilokseen tyttö huomasi pääsevänsä nyt seisaalleen. Hän otti laukkunsa, mutta jätti saappaat ja turkkitakin vielä kuivamaan, ja asteli haparoivin askelin portaisiin. Fenri kohotti katseensa, mutta ei siirtynyt takan edustalta. Marras jäi alakertaan, mikä hieman rauhoitti Elisen oloa, kun hän kipusi askelmat ylös ja tiiraili hämärään yläkertaan.

Hän valitsi ensimmäisen oven, jolle tuli, mutta erotti hämärän käytävän jatkuvan vielä vähän matkaa vasemmalle. Huone oli pieni ja yksinkertaisesti kalustettu, sisällä oli vain kapea sänky, lipasto ja nurkassa kamiina, joka oli kylmänä. Jo pelkkä tulisijan näkeminen sai Elisen kaipaaman alakerran lämpöä ja hän huokaisi hiljaa laskiessaan laukkunsa sängyn vierelle.

Oven hän lukitsi kiireesti, kun vielä muisti, ja ehkä hän jopa kuulisi, jos velho yrittäisi tulla sisään. Hän ei halunnut riisua, mutta otti kuitenkin päältään villapaidan ja hameen, ja käpertyi viileän peiton alle aluspaidassa ja sukkahousuissa.

Ikkunan takaa kuului raaputusta ja kopinaa kuin tuuli olisi saanut puun oksat koputtamaan ikkunaan. Varjon vilahdus sai Elisen hätkähtämään, mutta hän totesi, että oli luultavasti pelästynyt vain omaa kalpeaa kuvajaistaan ikkunalasissa. Silmät painuivat väkisin kiinni. Hän vaipui uneen nopeasti kuin lyhty olisi puhallettu sammuksiin.

❄❄❄

 

7.luku: Kartta

Oli vielä pimeää, kun Elise havahtui ja veti peiton päänsä yli käydäkseen takaisin nukkumaan. Hän ei halunnut nousta ylös ja mennä isän ja Malkan seuraksi aamiaiselle, mistä Saaga puuttui, missä kipu tuntui olevan kaikkialla läsnä. Sitten tyttö muisti, ettei hän ollut enää kotona.

Elise nousi niin reippaasti istuma-asentoon, että hetken verran silmissä sumeni. Hän katseli hämärää huonetta ja totesi ikkunaa vilkaistessaan, että täytyi olla vielä yö tai niin aikainen aamu, ettei aurinko ollut ennättänyt nousta. Huoneessa oli viileää ja oma nenänpää tuntui hyisen kylmältä, joten Elise pakottautui pukeutumaan ja lähtemään alakertaan. Hän toivoi, että siellä olisi edelleen takan lämpö häntä odottamassa.

Nuori nainen ei joutunut pettymään. Tuli oli haipunut hiillokseksi, mutta koko alakerros oli mukavan lämmin ja tulikin syttyi välittömästi, kun Elise vain lisäsi muutaman puun takkaan. Fenri hiipi jostakin keittiön puolelta tutkimaan häntä ja hyppäsi toiseen nojatuoliin vain asettuakseen siihen kerälle Eliseä vahtimaan. Se oli varmaankin nukkunut vähän viileämmässä huoneen nurkassa, mutta Elisen liikuskelu alakerrassa oli saanut sen heräämään.

Portaiden alapäädyn läheinen ovi vei pieneen kylpyhuoneeseen, jossa Elise hoiti tarpeensa ja pesi kasvonsa hyisen kylmällä vedellä. Hän kuivasi lopulta kasvot hameen helmaan, koska missään ei ollut pyyhettä, ja astui takaisin lämpimän tuvan puolelle posket punaisina helottaen. Kelloa ei ollut missään, mutta Elisen olo oli sen verran virkeä ja nälkäinen, että hän päätti ryhtyä tutkimaan keittiötä.

Olo oli jokseenkin vakaa, vaikka maha kurni. Elise tajusi, ettei edellisenä päivänä ollut syönyt, ja velho Marraksen antama juoma oli illalla saanut hänet vaipumaan uneen. Kenties juomassa oli ollut jotakin rauhoittavaa tai parantavaa ainesosaa, sillä hänen kipunsa olivat poissa, ja jo illalla lämpö oli levinnyt mukavasti ympäri kehoa. Sulattanut talven hänen sisältään, kuten velho oli sanonut.

Elise hiipi keittiöön etsimään astioita ja ruokakaappia, ja huomasi tutkiessaan eri purkeissa olevat oudot hiutaleet, jauheet ja nesteet, joita hänen olisi tehnyt mieli tarkastella enemmänkin. Kyseessä oli luultavasti magian aineksia, jotka eivät olleet tarkoitettu syötäväksi. Yhden purkin sisältö hohti kuin lasin sisällä olisi ollut valo. Pienen pienet tähdet tuntuivat sormissa kovalta kuin hiekka ja tarttuivat ihoon. Elise pyyhki sormet helmaansa ja asetti purkin takaisin paikoilleen. Näytti siltä, että keittiötä käytettiin myös työhuoneena ruuan valmistuksen lisäksi.

Kun ruoaksi kelpaavaa ei tuntunut löytyvän, Elise muisti laukkuunsa sullotut eväät. Hän etsi kaapista puhtaan näköisen lautasen, leikkasi laatikostosta löytyneellä veitsellä juuston pienten leipäviipaleiden päälle ja kiikutti vedellä täytetyn teepannun takan koukkuun lämpiämään. Hän haistoi ruokapöydän kulmalla olevan purnukan sisältöä ja totesi sen varmaksi teeksi. Olihan täällä jotain tavallistakin.

Hiljalleen aamu valkeni ikkunan takana. Sininen valo siivilöityi sisään ja muuttui pikkuhiljaa valkeammaksi. Lumisade oli väistynyt ja ulkona komeilivat entistä korkeammat hanget. Polku ovelle oli peittynyt tuiskussa. Puiden oksat olivat notkolla lumen ja jään painosta. Teevesi valmistui ja Elise kaatoi juoman hämmennellen sitä sen jälkeen hiljakseen pikkuruisella lusikalla ja tiiraillen samalla ulkona avautuvaa valkeaa maisemaa. Tee maistui tavalliselle, ei ollenkaan sille, jota hän oli saanut juoda edellisenä iltana.

Turkkitakki ja saappaat olivat kuivaneet, kun Elise kokeili niitä hetken kuluttua. Hän antoi niiden kuitenkin edelleen olla lämpiämässä takan edustalla, ja vain lisäsi puita takkaan, kun edellisten halkojen liekit alkoivat hiipua. Tällä menolla hän lämmittäisi talon melkein pätsiksi, mutta eilisen lumihangessa tarpomisen jälkeen hän mieluusti lämmitteli ennen seuraavaa koitosta. Sää näytti onneksi paremmalta, joten ehkä matkakin sujuisi joutuisammin.

Elise ei ollut varma, pitäisikö hänen odotella velhoa vai voisiko hän lähteä vähin äänin. Hänen pitäisi kuitenkin kiittää ja jonkinlaisia apuvälineitäkin olisi löydettävä matkantekoa varten. Odottelu sai hänet kuitenkin kärsimättömäksi, joten Elise jatkoi huoneen tutkimista ja palasi keittiön kaapeille, vaikka oli jo mielessään vannonut, että syynääminen olisi lopetettava ennen kuin hän löytäisi seuraavasta rasiasta jonkin epämiellyttävän yllätyksen. Hän laski tyhjän teemukinsa metalliseen pesualtaaseen ja silmäili ympärilleen.

Työpöydän ääressä oli ehkä työskennelty, tosin papereita oli siivottu pois ja kynttilät oli sysätty aivan pöydän päätyyn. Penkille oli nostettu iso musta rinkka.

Fenri kiinnostui kolinasta ja hiipi mukaan nuuhkien jokaista kaappia, jonka Elise avasi. Osassa oli tavallisia keittiötarvikkeita, toisissa vanhoja papereita, joihin oli raapustettu pitkiä listoja kuin reseptejä, joissakin kynttilöitä, kuivattuja kukkia, pullollisia kiiltävää, kuplivaa nestettä tai tähtikarttoja. Eniten tyttöä kaihersi tuo valtava paperin määrä, joka kotona oli vain harras toive kirjoitusharrastuksen jatkamiseksi, liian kallis sellainen. Paikka tosiaan näytti siltä miltä Marras oli kuvaillut: talo oli magian taitajia varten.

Houkuttelevimmalta alkoi näyttää rinkka, jonka läppää kiinni pitävä solki oli jätetty auki. Elise tunsi tekevänsä väärin, mutta kurkisti laukkuun silti, kun ei voinut hillitä uteliaisuuttaan. Kun hän yritti katsoa velhon rinkan syövereihin, oli kuin laukku olisi ollut pohjaton, sen sisällä näkyi pelkkää pimeyttä.

Olihan täällä oltava edes jotakin, mikä auttaisi häntä kohti Keishireä ja sieltä pääkaupunkiin. Elise kuvitteli mielessään taikasauvoja tai noiduttuja kompasseja, mutta kurkottaessaan kätensä rinkan sisään, sormiin osui ensimmäisenä kirjan kulma. Hän nosti opuksen ylös ja sen välistä liukui alas pehmeä, kaksin kerroin taitettu paperiarkki. Fenri kipusi puolittain rinkan sisään niin innoissaan, että häntä viuhui puolelta toiselle. Elise laski kirjan pöydälle, poimi paperiarkin lattialta ja taitteli sen auki.

Kartta oli hämmästyttävän värikäs ja aivan vieras. Suuri vesi reunusti maata lännessä ja etelässä. Ääriviivat piirsivät ilmeisesti useamman valtion rajat. Keskeisenä kuvassa oli pitkulainen maa, jonka eteläinen osa pullistui hieman pyöreäksi, muoto kapeni keskeltä ja haarautui yläosassa vielä kahtia. Kirjoitettu kieli oli outoa, eikä Elise osannut paikallistaa, mistä maasta saattoi olla kyse. Karttaan oli tehty merkintöjä, tarkkaan piirrettyjä pisteitä ja viivoja, joihinkin kohtiin nopeammin sutaistuja mustia sahalaitoja.

Portaiden narahdus sai Elisen säpsähtämään ja hän taittoi kartan kiireesti kahtia. Marras oli kuitenkin jo huomannut hänet, ja velhon kasvoilla oli hapan ilme.

”Minun ei ollut tarkoitus urkkia”, Elise sanoi äkkiä ja yritti keksiä nopean selityksen sille, mitä teki. Hän tarttui fenriä keskivartalosta ja nosti kettuotuksen pois rinkasta kaivelemasta. Kartta jäi puristuksiin käden ja fenrin väliin. ”Tämä vain oli niin sinun rinkkasi perään.”

Tyttö toivoi, ettei valhe näkynyt hänen kasvoiltaan. Saaga oli aina ollut parempi valehtelemaan, Eliseä itseään oli alkanut aina herkästi itkettää. Nyt hän yritti kohdata velhon mahdollisimman tyynin kasvoin. Marras oli pukenut ylleen paksun, tummanharmaan villapaidan, tukka oli vielä sekaisin nukkumisen jäljiltä ja hän asteli määrätietoisesti keittiöön etsimään kaapista jotakin.

”Palautatko takaisin sen, mitä otit?” hän sanoi selin Eliseen. Elise laski fenrin alas. Otus kiersi hetken hänen jaloissaan ja kipitti sitten Marrasta tervehtimään. Fenrin turkki oli ihanan silkkisen pehmeä ja sileä, eikä Elise edes huomannut, että oli unohtanut pelkonsa täysin ja koskettanut magian olentoa ajattelematta. Sillä välin, kun fenri kiehnäsi Marraksen luona, Elise laski kartan pöydälle ja silitti taitokset auki. Marras ei ilmeisesti löytänyt kaapista haluamaansa, vaan kurkisti Elisen pöydälle jättämään teepannuun ja huokaisi.

”Keitin teetä. Vesi saattaa vielä olla lämmintä”, Elise yritti sovitella, mutta Marras ryhtyi täyttämään pannua uudelleen ja siivoamaan teelehtien sihtiä, ennen kuin laittoi uuden pannullisen vettä takan ylle. Kuulosti siltä kuin hän olisi mutissut kunnollisen kahvin perään, mutta Elise ei ollut varma, mitä kahvi oli.

”Tuo ei kuulu sinulle”, velho sanoi hetken kuluttua huomattuaan kartan. Hän oli saanut höyryävän teemukin eteensä ja istuutui nyt keittiön pöydän ääreen tarkastellen siihen levitettyä paperia. Ikkunasta sisään pyrkivä aamun valo sai hänen tukkansa näyttämään viljapellon kultaiselta. Elise oli asetellut kartan pöydälle puolihuolimattomasti, vähän kuin toivoen, että velho ei tajuaisi mitä hän oli rinkasta ottanut, kuin kartta olisi unohtunut pöytään velholta itseltään. Ilmeisesti huijaus ei mennyt läpi.

”Tuo oli ainoa, jonka löysin. Mutta en osaa lukea sitä, joten jos siitä löytyy reitti pohjoisen kaupunkeihin, joudut opettamaan minua”, Elise puolustautui, mutta Marras veti jo kartan lähemmäs itseään ja taittoi maan muodot ja paperiin tehdyt merkinnät piiloon.

”Se ei auta sinua perille. Ei täältä. On minulla tämänkin maan kartta jossakin, etsin sen sinulle kohta ja näytän reitin takaisin Kehräkaupunkiin.”

”En ole palaamassa kotiin”, Elise tokaisi. ”Mutta jos sinulla on jotakin auttamaan minua matkassani kohti Keishireä, se kelpaisi kyllä.”

”Et ymmärrä vieläkään”, Marras jatkoi viileästi ja hänen ääneensä hiipi varoittava sävy. ”Tiedätkö, mitä kevätlahjan luovuttaminen velho Luomalle tarkoittaa?”

Elise hiljeni. Hän oli miettinyt asiaa, mutta ei ollut uskaltanut kysyä ääneen. Aikuiset puhuivat aina niin mystisesti asioista, joiden ei haluttu pelottavan nuoria. Malka oli sanonut, että kyseessä oli kunniatehtävä. Kaupunkilaiset supisivat, että velho luomalle lahjoitettu nuori olisi pimeiden noitavoimien oppilas.

”Saaga on siitä hetkestä velhon oma.” Elise empi, miten jatkaisi lausettaan. Marras näytti synkältä katsellessaan häntä.

”Kyse on enemmästä kuin omistuksesta. Kevätseremonian jälkeen lahja on Luomalle vain ravintoa käytettäväksi magiaa varten.”

Sanat vyöryivät yli aallon lailla ja katkaisivat hetkeksi hengityksen. Oliko Kehräkaupungin väki tiennyt? Entä Karhe? Olivatko isä ja Malka salanneet Saagan kohtalon häneltä tarkoituksella vai eivätkö hekään tienneet? Velho Marras sen sijaan oli ollut tietoinen, mitä tulisi tapahtumaan, ja silti mies ei ollut tehnyt elettäkään varoittaakseen heitä.

”Katsoit vierestä, miten me lähetimme Saagan kuolemaan!” Elise syytti. Hän oli alkanut vapista.

”Mitä olisin voinut tehdä?”

”Mitä tahansa! Käyttää magiaasi!”

”Luuletko, etten ole koskaan tutkinut talven kirousta? Luuletko, etten olisi jo rikkonut sitä, mikäli minulla olisi siihen keino? Olit eilen uuvuksissa ja sekaisin, et ajatellut järkevästi. Sisaresi on pian pääkaupungissa ja se tarkoittaa, että kevätseremonia voidaan suorittaa loppuun. Et voi tehdä enää mitään hänen hyväkseen.”

Fenri kavahti kiukkuista keskustelua ja livahti tuvan perälle nojatuolin alle. Elisen poskia alkoi kuumottaa ja hän puristi kädet tiukkaan nyrkkiin.

”Minä en palaa kotiin”, Elise toisti ja painotti sanojaan entistä vahvemmalla äänellä. ”Marssin vaikka kuninkaan linnaan tuodakseni Saagan takaisin.”

”Saatat joutua sen tekemäänkin”, Marras sanoi ja nojasi kyynärvartensa pöytään katsellen teemukinsa yli hermostuksesta tärisevää Eliseä. Velho onnistui nyt hillitsemään äänensä, mutta hänen suunsa oli yhä tiukka viiva ja tummat silmät katselivat Eliseä armottoman kylminä. Hetken he tuijottelivat toisiaan, kunnes Marras huokaisi ja nousi ylös penkiltä kaivaakseen rinkkaansa. ”Näytän sinulle kartasta paluureitin. On parasta, että palaat kotiin vielä valoisan aikana.”

Kuuntelisit minua. Elisen mielessä kiehui, mutta hän takertui velhon painottamaan sanaan.

”Valoisan aikana? Minulla on koko päivä edessä.”

Marras sai aikaisemman kartan sekä pöydälle jääneen kirjan sullotuksi rinkan syövereihin ja vain nostamalla kätensä ilmaan, siihen ilmestyi uusi paperiarkki, hieman paksumpi ja vanhempaa paperia. Hän levitti paperin pöydälle heidän eteensä ja käänsi katseensa takaisin tyttöön.

”Yön aikana talon ympärillä liikkui jokin, enkä ole aivan varma sen alkuperästä”, Marras sanoi rauhallisesti, mutta vältti tytön katsetta. ”Parempi, että olet kaukana täältä, kun se päättää tulla pimeän turvin seuraavan kerran. Olento saattaa jopa tuoda hämärän itse, jos se alkaa olla kärsimätön.”

Sitä se kummallinen tunne metsässä oli siis ollut, Elise ajatteli. Hän oli kulkiessaan aavistellut jonkun valvovan hänen kulkuaan. Elisen mieleen palautui myös illalla ikkunassa vilahtanut varjo ja kummallinen koputus. Oliko ikkunan lähellä edes puita? Hän oli kuvitellut tuulen heiluttaneen oksia.

”Kun tulin, en ollut nähdä eteeni siinä myräkässä ja tuntui koko ajan kuin joku olisi seurannut minua”, Elise lähes kuiskasi. Hän muisteli hartaasti, että oli saattanut sanoa jotakin asiasta jo illalla, mutta väsymys hämärsi muistikuvat. Nyt Marras katsoi suoraan hänen silmiinsä, eikä Elise voinut kääntää katsettaan. Tuntui kuin hän olisi jäätynyt paikoilleen.

”Näitkö ketään seuraamassa jälkiäsi?” velho tiedusteli.

Elise pudisti päätään. ”En. Mutta luulin kuulleeni petojen ääniä. Ja kuin tuuli olisi laulanut.”

Marraksen kasvoilla risteili tunteiden myräkkä, mutta mies ei sanonut mitään. Hän jätti aivan selvästi jotakin kertomatta, mikä sai Elisen mielen valppaaksi.

”Mikä se on? Mitä se tahtoo?” hän kysyi. Marras mietti hetken.

”Paha sanoa vielä mitään. Taisit johdattaa sen Savulehtoon, kun se poimi jälkesi metsässä.” Velho osoitti sormellaan pöydälle avatun kartan vihreäksi värjättyä metsää ja kuljetti sitten sormeaan paperia pitkin kohti tummalla pisteellä merkittyä kylää. ”Koivukylään on lyhyt matka. Pääset sieltä kotiisi. Voin saattaa sinut matkaan, ihan varmuuden vuoksi.”

Elise tutki karttaa ja painoi mieleensä maan muotoja. Keishiren kaupungin tumma piste jonkin matkan päässä kiinnitti hänen huomionsa. Sinne ei tosiaan ollut Savulehdosta enää kovinkaan pitkä matka. Reitti oikaisi, kuten hän oli Koivukylässä ounastellutkin suuntaa valitessaan. Vasta hetken kuluttua velhon sanat painuivat hänen mieleensä niin, että hän ymmärsi ne.

Kunpa hän kuuntelisi edes hetken, Elise toivoi kiukuissaan. Jos hän vain ymmärtäisi, ettei kotiinpaluu ole vaihtoehto.

Sillä sekunnilla alakerran huonekalut keittiön pöytää ja penkkejä lukuun ottamatta nousivat kymmenisen senttiä ilmaan.

❄❄❄

8. luku: Leijunta

Elise kavahti huonekalujen liikettä ja otti vaistomaisesti askeleen taakse. Nojatuolit, naulakko ja lipasto olivat nousseet ilmaan tasapainoillen juuri ja juuri normaalissa asennossa. Paperit alkoivat vaeltaa ympäri huonetta hitaalla tahdilla, ja kynttilät pyörivät ilmassa verkalleen ympyrää. Jopa hyllyillä olevat purkit leijuivat jokainen kuin näkymättömillä aalloilla keinuen. Fenri kipitti juoksujalkaa takaisin keittiön puolelle.

Marras istui yhä aloillaan, penkki lattian tasassa ja silmäili ympärilleen. Jopa hänen teemukinsa oli kohonnut jonkin verran pöydän pinnasta ja hän nappasi siitä kiinni, ennen kuin muki kallistui liikaa ja kaatoi lopun sisältönsä pöydälle.

”Voit laskea ne alas”, velho sanoi. ”Turha tässä on hermostua.”

”En minä sitä tehnyt”, Elise hätääntyi, kun Marras käänsi katseensa häneen. Hänen hartioitaan oli alkanut särkeä kuin hän kantaisi selässään painavaa rinkkaa.

”No, se en ollut myöskään minä”, velho tuumasi kiinnostuneena ja katseli ohi lipuvaa purkkia, joka oli lähtenyt liikenteeseen hyllyltä. ”Keskity ja palauta ne takaisin.”

”En tiedä miten. En aikonut…” Elise takelteli sanoissaan. Oliko hän muka saanut tämän kaiken aikaan? ”Toivoin vain, että kuuntelisit.”

”Ja sait huomioni”, Marras sanoi. Kun Elise ei tehnyt leijuville esineille mitään, velho kohotti lopulta vasemman kätensä kuin pysäytyksen merkiksi, mikä sai huonekalujen liikkeen rauhoittumaan. Kun hän käänsi kämmenensä kohti lattiaa ja alkoi painaa kättä alaspäin, myös tavarat liikkuivat käden mukana, kunnes laskeutuivat takaisin paikoilleen.

Lipaston laatikot jäivät hitusen auki ja nojatuolit olivat kenties hieman vinossa, mutta kauhean suurta vahinkoa ei tullut aikaan. Yksi hyllyltä leijuvista purkeista oli laskeutuessaan pöydän yllä ja se kopsahti hieman rajusti pöydän pinnalle, mutta ei hajonnut.

”Istupa alas”, Marras kehotti, kun kaikki oli taas kutakuinkin paikoillaan. Hän veti hetken henkeä ja laski teemukinsa käsistään hieroakseen toista hartiaansa. ”Etkö huomannut tekeväsi mitään ennen kuin tavarat lähtivät vaeltelemaan?”

”En”, Elise sanoi vaisusti ja istui alas penkille. Jalat tärisivät vähän vieläkin.

”Eikö ympärilläsi ole koskaan tapahtunut mitään erikoista?”

”Ei.” Elisen mieleen muistui kuitenkin tapauksia, joita hän oli ihmetellyt jälkikäteen, vaikka lapsena ei ollut osannut nähdä niissä mitään erikoista. Saaga oli opettanut höpsön tavan tehdä toivomuksen, jotta hän rauhoittuisi jännittävissä tilanteessa. Myöhemmin Elise oli ryhtynyt toivomaan kaikenlaista huomattuaan, että toiveella oli tapana pelastaa hänet pinteestä.

Marras jatkoi kuulustelua. ”Etkä koskenut mihinkään keittiössä?”

”Tein vain äsken toiveen”, Elise tunnusti hiljaa ja muisti kyllä työntäneensä sormensa tähtipurkkiin. ”Se on pelkkä tapa, kun jännitän. Enkä ajatellut mielessäni mitään tällaista.”

”Toivotko usein asioita?”

”En. Joskus. Saaga opetti sen minulle ensimmäisen kerran, kun pelkäsin pimeää. Hän käski vain toivoa, että lyhdyn kynttilä kestäisi, kunnes olisimme kotona. Että toivoisin liekin vielä säilyvän. Sen jälkeen siitä tuli meidän juttumme. Toivoin, kun pelotti tai jännitti. Kun huomasin, että se aika usein toimi, kokeilin sitä vähän muutoinkin, en usein, mutta...”

Marras oli siirtänyt teemukinsa sivuun. ”Totta puhuen, merkit ovat kyllä näkyvissä. Se, miten saatoin tuoda sinut helposti sisään, miten fenri oli kiinnostunut sinusta. Olemuksessasi on jotakin, mistä en aivan saa kiinni”, velho kertoi. Hänen sanojensa vakuudeksi fenri oli saapunut takaisin keittiöön, nyt Elisen jalkojen juureen. Elise katseli olentoa hämillään ja nosti kätensä katselleen kämmeniään kuin niistä voisi paljastua magian salaisuus. ”Tuo helmoissasi ja sormenpäissäsi oleva loitsupöly toimii katalyyttina. Löysit sitä keittiöstä, eikö niin?”

”En tiennyt.” Elise nielaisi. Hän tunsi olonsa ristiriitaisesti hämmentyneeksi ja petetyksi. Ei hänen pitänyt olla mikään kummajainen. Samaan aikaan ajatus siitä, että hänessä oli jotakin erikoista, että toiveet eivät olleet vain toiveita, toi jonkinlaista lohtua. Hän oli oppinut, että magiaa tuli kavahtaa, sen käyttäjät nähdä vaarana tavalliselle ihmiselle, mutta mitä hän pystyisikään tekemään, jos velhon sanat olivat totta?

Marras sen sijaan näytti nyt vakavoituvan.

”Se tässä taitaakin muodostua ongelmaksi”, hän totesi ja nyökäytti kohti Eliseä. ”Jos et tiedä itse käyttäväsi magiaa, saatat tehdä jotain tällaista uudelleen. Vaarallisemmassa kontekstissa. Satutat itseäsi tai muita, kun et tiedä, mitä teet.”

”En tarkoittanut aiheuttaa vahinkoa.” Elise huomasi käsiensä vapisevan ja piilotti ne pöydän alle. Hartioiden jomotus kiusasi niin, että hän pelkäsi saavansa päänsäryn.

”Luultavasti houkuttelit sen, mikä yöllä taloa piirittikin perääsi juuri tuolla piilossa odottaneella magiallasi”, Marras tuumasi. ”Sinun pitää päästä pois Savulehdosta. Tähtipölyn vaikutus kuluu pois parissa päivässä.”

”En lähde kotiin”, Elise tokaisi. Velhon täytyi liioitella vaaraa, sillä yksi kummallinen tapahtuma tällaisessa magian täyttämässä talossa ei voinut tarkoittaa, että Elise hallitsisi taikavoimien komentamisen. Marras saattoi jopa ajatella, että tapahtunut voisi pelottaa Elisen kotimatkalle, jos hän kerran ei pelännyt tarpeeksi kovasti velhoa itseään. ”Auta minut Keishireen. Jos ehtisin saavuttaa Saagan jo siellä, voisin auttaa häntä ennen kuin hän on kuninkaan luona. Lainaa karttaasi tai näytä vaikka pelkkä reitti, opettelen sen ulkoa. Sen jälkeen minusta ei ole sinulle vaivaa.”

Eivätkä kyläläiset syyttäisi Marrasta, kun en jäädy lumihankeen etsiessäni tietä ulos metsästä yksin, Elise tuumi synkästi velhon eilisiltaisia sanoja. Jos velho halusi hänestä eroon, täytyi miehen ymmärtää, että tämä olisi ainoa keino lähdön nopeuttamiseksi.

Elise kohtasi Marraksen katseen niin rohkeasti kuin vain kykeni. Velho hieroi niskaansa ja käänsi lopulta katseensa pois kuin miettien asiaa.

”Saatan sinut ulos metsästä. Ehdolla”, Marras tokaisi ja käänsi sitten taas katseensa Eliseen, silmät tummina ja vakavina. ”Lopetat toivomusten tekemisen, oli siskosi siitä mitä mieltä tahansa.”

”Suostun”, Elise vakuutti heti, ennen kuin ehti edes miettiä asiaa. ”Koska lähdemme?”

❄❄❄

9. luku: Varjo

Pakkanen pisteli poskia ja lumi narskui askelten alla, mutta kulkeminen tuntui paljon kevyemmältä kuin aiemmin myrskyn keskellä. Elise oli salaa mielissään siitä, että oli päässyt matkaan ja saanut velhon taivuteltua saattamaan hänet oikeaan suuntaan, vaikka samaan aikaan mielessä pyörivät mietteet Savulehdossa tapahtuneesta. Marras oli lähtenyt hänen mukaansa vain, koska epäili Elisen houkutelleen vaaran Savulehtoon ja harjoittavan magiaa ymmärtämättään.

Toivomuksia ei uskaltanut enää ajatella. Hetken verran lähtöä tehtäessä Elise oli sallinut itsensä surra sitä, että jättäisi Saagan opettaman lohdutuksen keinon kokonaan. Sen jälkeen hän päätti tietoisesti siirtää ajatuksensa aina toisaalle, kun häntä itseään koskeva taikuus palasi mieleen.

Marras ei paljoa puhunut, mutta kulku sujui rivakasti, ja päivänvalossa metsä ei näyttänyt ollenkaan niin pelottavalta kuin pilvisen taivaan alla. Hartioiden jomotus helpotti liikkeessä. Elise ei enää tuntenut tarvetta vilkuilla taakseen, vaikka he olivatkin keskustelleet pimeän magian olennosta tänä aamuna ja ajatus jostakusta seuraamassa häntä sai niskakarvat nousemaan pystyyn. Seuran saamisessa oli puolensa.

Lumikinoksissa rämpiminenkin oli voitettu loitsun avulla, joka siirsi kinoksia tehokkaasti syrjään heidän kulkunsa tieltä. Marras oli tehnyt jotakin Elisen kengille, jotta loitsu toimisi, eikä tyttö tuntenut mitään sen kummempaa vedettyään saappaat jalkaansa.

Aikansa Elise oli vastustellut ja sanonut kulkevansa mieluummin ilman magiaa kengissään, kiitos vain, mutta velho oli päässyt niskanpäälle. Kulku umpihangessa tietäisi tuntien taivalta ulos metsästä. Loitsu kuulemma kuluisi pois ajan myötä, mutta sen pitäisi kestää ainakin Keishiren matkan ajan. Heidän täytyisi hankkia kyyti metsästä ulos päästyään, jos he aikoisivat ehtiä kaupunkiin vielä tänään. Kävellen matka veisi vielä toisenkin päivän.

Aluksi Elise oli epäillyt koko juttua, mutta kokeiltuaan astua keskelle hankea, lumi tuntuikin hyppäävän sivuun hänen saappaansa alta. Hetken tyttö oli riemuissaan leikitellyt asialla ja huiskinut jaloillaan sinne tänne, mutta Marraksen synkkä ilme oli saanut hänet lopettamaan. Sitten hän oli muistanut, miten magia ei ollut leikin asia, vaan vaativa voima vaikuttamassa heidän elämässään, ja tyttö vakavoitui.

Elise oli kummastellut, eikö Marraksella ollut hevosta. Sellaisella mies oli poistunut kevätlahjan viejän valinnastakin, mutta velho selitti, että kyseessä olivat kuninkaan miesten ratsut. Hän oli vain lainannut hevosta sen aikaa, kun suoritti velvollisuutensa. Nyt hän joutui kantamaan rinkkaa selässään, mutta kantamukset eivät näyttäneet miehen käsittelyssä erityisen painavilta. Siksi tuntui erityisen kummalliselta nähdä, miten Marraksen otsalle nousi hiki ja kalpeat posket punertuivat, mitä pidempään he olivat kulkeneet. Eliseä mietitytti vieläkin, mitä kaikkea rinkkaan oikein saattoi mahtua ja oliko se todella pohjaton.

Hetken päästä Elise tajusi, että Marraksen puhumattomuus johtui siitä, että velho oli joutunut ponnistelemaan loitsun eteen. Maksu taikuuden käytöstä saattoi siis olla paljon huomaamattomampi kuin esimerkki, jonka Marras oli hänelle edellisenä iltana kertonut.

He olivat laskeneet fenrin ulos lähtiessään ja jonkin matkaa se oli seuraillut heitä pujahtaen välillä metsän puolelle. Hetkeen Elise ei ollut enää nähnyt otusta ja oli hieman harmissaan, että fenri oli luultavasti lähtenyt omille teilleen, eivätkä he enää kohtaisi. Olento oli ollut kiinnostava, nyt kun Elise oli päässyt irti pelostaan.

Kaksikon kulku asettui kärrytielle, joka erottui muusta maastosta vain siksi, että se oli puuton käytävä muuten lumen peittämän metsikön keskellä. Reki olisi ollut avuksi, jos heillä olisi ollut hevonen sitä vetämään, Elise ajatteli, ja mieleen palasivat kuvat Saagan loittonevasta kulkueesta.

Mitä tapahtuisi, jos hän ei ehtisi Keishireen tarpeeksi nopeasti? Juna pääkaupunkiin lähtisi iltapäivällä Saaga kyydissään ja täällä hän taittoi matkaansa pelkäämänsä magian avustamana. Mitä hän tekisi löydettyään Saagan? Kuinka he pakenisivat? Voisivatko he edes palata kotiin? Mitä tapahtuisi, jos hän onnistuisi ja talvi jatkuisi aina vain ja seuraavakin kesä koittaisi kylmänä ja vähävaloisena?

Olisiko kirouksen jatkuminen silloin hänen syytään?

Marraksen kanssa käydyn kiivaan keskustelun jälkeen Elise ei oikeastaan uskaltanut kiukutella, vaikka suoraan sanottuna miehen sanat olivat satuttaneet. Hänen täytyisi vain itse uskoa mahdollisuuksiinsa, hän pohti. Riitti, että velho auttoi hänet matkan alkuun, sen jälkeen hän pärjäisi itsekseen, oli Marras mitä mieltä tahansa hänen yrityksestään tavoittaa Saaga. Se ei kuitenkaan estänyt häntä kysymästä muita mieltä askarruttavia asioita.

”Miksi kuningas päätti käyttää kevätlahjaa?” Elise kysyi aloittaen ensimmäisistä mieleensä nousevista asioista. ”Miksi mitään muuta ei yritetty talven kirouksen poistamiseksi?”

Marras mietti hetken ennen kuin vastasi. ”Kuningas kysyi neuvoa magian tietäjiltä ja päätyi ratkaisuun, jossa vastamagia, lahja, olisi paras ratkaisu kirousta vastaan. Kuten sanoin, jos joku osaisi ratkaista tilanteen sormiaan napsauttamalla, tuskinpa tämä maa kärvistelisi enää näissä pakkasissa. Parempi, ettet kysy sen tarkemmin, vältyt mielipahalta.”

”Miksi sinun täytyy salailla?” Elise kritisoi. ”Ketkä osallistuivat kuninkaan neuvonantoon? Oliko heillä muita ehdotuksia kuin kevätlahjan luovutus velho Luomalle? Kysyikö kuningas neuvoa sinultakin?”

Marras vastasi yhteen ainoaan kysymykseen. ”Kysyi hän.”

”Mitä vastasit?” Elise huomasi kyllä, miten Marras oli ohittanut muut utelut, mutta piti päänsä. Marras oli kuulustellut häntä Savulehdossa, nyt olisi hänen vuoronsa esittää kysymyksiä.

”Olet jo päättänyt olla vihainen magian käyttäjille, aivan sama mitä vastaan”, Marras sanoi katsahtaen Eliseen ja siirsi sitten katseensa synkkänä takaisin lumiselle tielle. ”Sekin on näkynyt sinusta alusta saakka. Luulet, että pystyn joihinkin ihmetekoihin, mutta totuus on, etten-”

Velhon lauseen keskeytti eläimen kimeä ääni, ja fenri viipotti poikittain lumisen tien yli yhtenä vilauksena. Pimeys laskeutui niin nopeasti, että olisi voinut kuvitella suuren pilven lipuneen auringon eteen, mutta taivas oli ollut jo valmiiksi pilvinen ja harmaa. Vain magia saattoi viedä vähäisenkin päivänvalon niin salakavalan nopeasti.

”Mitä tapahtui?” Elise kysyi ja hapuili käsillä tyhjyyttä edessään ja odotti, että silmät tottuisivat pimeyteen. Hetken päästä puiden tummat hahmot erottuivat läheltä ja mielessä oksat muodostivat nopeasti kuvajaisen hyökkäävästä pedosta. Se sai tytön säikkymään ja väistämään takaisin siihen suuntaan, missä kuvitteli tien olevan.

Tuli leimahti kirkkaansinisenä, pienenä liekkinä tumman hahmon kämmenelle. Valo sai hahmon vain juuri ja juuri erottumaan muusta pimeydestä ympärillään kuin se itse olisi ollut osa yhtäkkisesti saapunutta yötä. Vaistomaisesti Elise otti askeleen lähemmäs, sillä oletti Marraksen loitsineen tulen pimeyttä vastaan, mutta varjohahmo ei ollut Marras. Vaikka sininen tuli välkähteli sitä vasten, hahmo pysyi pimeyttäkin mustempana olentona, ihmisen muotoisena varjona vailla tarkkoja piirteitä.

”Älä”, Marras käski ja sai tytön pysähtymään kesken askelluksen. Ääni tuli hänen takaansa, eikä Elise ollut varma, missä vaiheessa oli näin täydellisesti kadottanut suuntavaistonsa. Kenties hapuillessaan pimeässä tien laitoja hän oli kääntynyt niin, ettei tiennyt missä tie enää edes oli. Kun varjo liikkui, Elisen polvet pettivät ja hän painui hankeen juuri ajoissa pois tietä, kun Marraksen vastaloitsun voima tavoitti hahmon.

Tuulenpuuska repi Elisen vaatteita ja hiuksia, ja oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Pimeys rakoili, kun erikoiset valon väreet repivät halki maisemaa ja saivat Elisen räpyttelemään tiuhaan silmiään. Sininen liekki oli tarttunut puun oksaan ja sai sen leimuamaan kammottavalla korinalla. Marraksen käden heilautus muutti kipinät pelkäksi savuksi ja sen jälkeen pieniksi valon pisaroiksi, jotka alkoivat valaista lumista metsikköä. Pimeys oli kuitenkin voimakkaampi ja se tukahdutti valon yksi säde kerrallaan.

Mene pois, Elise ajatteli, mutta varjo ei kadonnut. Sen sijaan pimeys tuntui tiivistyvän ja imeytyvän kohti varjon keskustaa, jolloin metsä heidän ympärillään vaikutti palaavan ennalleen. Ehkä valo sittenkin oli voittamassa. Varjo lähti kuitenkin liikkeelle, ja Elise konttasi pakoon kastellen vaatteensa lumihangessa.

Marraksen vankka, viittaan pukeutunut hahmo seisoi paikoillaan, kun varjo kiersi sitä epäinhimillisen nopeasti. Miehen katse ei pysynyt perässä, vaan hän joutui kääntämään koko kehonsa toiseen suuntaan ja odottamaan oikeaa hetkeä astua sivuun. Elise pystyi jo ennustamaan sen seuraavan iskun olevan lähellä, ja hän kahmaisi käteensä kasan lunta, jonka heitti olentoa kohti. Polvillaan hän ei saanut heittoa sinkoamaan kovin korkealle, mutta hän osui kohteeseensa.

Vaikka lumi ei mahtanut olennolle mitään, se ei kuitenkaan vain läpäissyt varjoja, kuten Elise oli hetken pelännyt, vaan läsähti kylmänä kasana vasten mustuutta. Marras käännähti ympäri, tavoitti hahmon, joka oli lumen yllättämänä pysähtynyt ja sanoi yhden sanan vieraalla kielellä.

Maailma tuntui kieppuvan silmissä ja Elise painoi pahoinvoivana päänsä käsiä vasten. Valo värjyi ja välkkyi silmäluomien takana, kunnes asettui ja tyttö uskalsi avata silmänsä kohtaamaan tutun pilvisen talvipäivän.

Lumi oli täynnä askelten jälkiä ja loitsujen kaivamia polkuja. Hiljaisuus soi korvissa ja sai Elisen pälyilemään ympärilleen etsien varjoa puiden lomasta. Hänen vatsassaan velloi, mutta hiljalleen huimauksen lakatessa olokin muuttui varmemmaksi. Varjo-olentoa ei näkynyt, joten Elise haparoi jaloilleen ja kiiruhti sitten juoksujalkaa hangen poikki pienen tumman mytyn luo, joka paljastui lumivaipan päällä makaavaksi fenriksi.

Olento oli jähmettynyt kuin kesken juoksun, raajat levällään ja kauniit tummat silmät ammollaan. Missään ei näkynyt merkkiä haavoista tai vammoista, mutta Elise oli varma jo ennen olennon koskettamista, että se oli kuollut.

”Anna olla”, Marras sanoi ja sai tytön säpsähtämään. Elise oli sipaissut fenrin silkkistä turkkia ja perääntyi nyt olennon luota hämillään ja järkyttyneenä siitä, miten väsyneeltä Marras näytti. Velhon leveät hartiat olivat lysyssä ja aiemmin siististi kammattu tukka oli laineilla pitkin päätä.

”Voitko parantaa sen?” Elise kysyi kuiskaten ja tunsi palasen kurkussaan.

”Se osui pimeyden loitsun tielle. Emme voi auttaa sitä enää millään tavoin.” Marras asteli lähemmäs ja yritti selvästi vakauttaa askeliaan. Toisen jalan upotessa syvemmälle hankeen hän oli kaatua, mutta onnistui pitämään tasapainonsa. ”Katso.”

Elise kääntyi seuraamaan, miten tumma turkki hiljalleen haihtui kuin kimmeltäväksi pölyksi, pieniksi tummiksi tähdiksi, jotka nousivat ilmavirran mukaan ja katosivat luontoon. Pian pieni fenri oli palannut magian kiertokulkuun kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Elisen silmät täyttyivät kyynelistä ja hän kääntyi nyyhkyttäen poispäin.

Silloin Marraksen jalat pettivät.

❄❄❄

10. luku: Keishire

Majatalon ikkunan takana yö teki tuloaan. Elise erotti muutamissa ikkunoissa vielä valoa katsellessaan Keishiren talojen kattoja ja niiden välistä erottuvia katuja toisen kerroksen tasalta. He olivat vasta saapuneet, ja Marras oli maksanut heille yöpaikan painuen saman tien vuoteeseen lepäämään.

Perille pääsy oli ollut tuskaisen hidasta ja Elisen lihaksia särki, mutta hän ei silti pystynyt kaivautumaan petivaatteiden sekaan, sillä sydän hakkasi yhä ja ajatukset myllersivät pään sisällä äänekkäinä. Hän vahti hämärässä huoneen toisella laidalla nukkuvaa Marrasta ja katseli samalla haikein mielin kaupunkia, jonne oli saapunut liian myöhään.

Kamppailu pimeyttä vastaan oli vaatinut veronsa. Elise oli pelännyt metsässä hetken verran velhon katoavan tähtipölyksi kuten fenrikin, mutta Marras oli kuitenkin pysynyt hereillä, vaikkakin raskaasti hengittäen ja kasvot kalpeiksi valahtaneina. Elise oli empinyt vaihtoehtojen välillä: palatako takaisin Savulehtoon vai jatkaa vaaraa uhmaten eteenpäin. Mitä hän olisi voinut tehdä, jos varjo olisi palannut?

Marras oli kuitenkin loppujen lopuksi noussut tytön avustuksella jaloilleen ja kehottanut, että he jatkaisivat matkaa. Metsän laidassa he olisivat turvassa.

”Oliko se sama olento, joka seurasi minua? Sama, joka liikkui Savulehdossa yöllä?” Elise oli kysynyt taluttaessaan velhoa kädestä pitäen eteenpäin. Hänen oli pakotettava värinä pois äänestään ja pyyhittävä kosteus silmäkulmista mahdollisimman huomaamattomasti, sillä hän ei halunnut velhon huomaavan kuinka säikähtänyt hän oli.

Lumenluontiloitsu oli haihtunut hetkessä ja loppumatka oli kahlausta hangen poikki, mutta onneksi puusto näytti jo harvenevan ja tie levenevän, mitä Elise piti merkkinä siitä, että he olisivat pian Savulehdon toisella puolella. Marraksen rinkan hän oli joutunut ottamaan kantaakseen ja sai yllättyä sen keveydestä, kun taakka ei tuntunut olevan selässä ollenkaan.

”Oli se. Luoman loitsuja”, Marras oli vastannut hänelle lopulta väsyneesti. ”Kysymys kuuluukin, oliko se sinun perässäsi vai vahtimassa minua ja Savulehtoon saapuvia. Olen onnistuneesti pitänyt hänet sopivan etäisyyden päässä. Tähän asti siis.”

”Hän aiheutti tämän kylmyyden”, Elise oli sanonut ja auttanut Marraksen tielle, jossa he lähtivät seuraamaan reen jälkiä kohti horisontissa häämöttävää kylää. Mieleen oli jatkuvasti palannut pieni kettuolento, joka oli saanut kuolettavan iskun kamppailun tiimellyksessä. Tytön sisintä kuumotti, hänen teki mieli huutaa. ”Hän tappoi fenrin. Miksi hän sinua vahtisi?”

”Vanhoja kaunoja”, Marras oli sanonut raskaasti, eikä puhunut sitten enää mitään, vaan keskittyi kulkemaan eteenpäin. Kylässä he olivat pysähtyneet lepäämään, ja Elise oli ostanut molemmille kojusta höyryävän keittokupillisen Marraksen ojentamilla kolikoilla, jonka jälkeen kulku oli jatkunut hieman reippaammin. Koko matkan Elise oli pälyillyt ympärilleen ja pelännyt velho Luoman loitsimaa varjoa, joka saattaisi olla aivan heidän kintereillään. Marras oli huolestuttavan väsynyt, mutta kieltäytyi avusta, kun Elise tarttui miestä käsivarresta askeleen horjuessa.

He pääsivät reen kyytiin vasta kylän toisella laidalla löydettyään viimein halukkaan, joka saattoi heidät Keishireen mieluummin kuin otti kotiinsa suojaan tulevan yön lähestyessä.

Nyt he olivat perillä, mutta ilta oli jo koittanut. Solarian juna oli lähtenyt tunteja sitten.

Koska Marras oli selvästi voimaton ja kärsi kenties jonkin loitsun jälkivaikutuksista, Elise ei ollut hennonut voivotella omaa oloaan, mutta nyt kurkkua oli jälleen alkanut kuristaa, eivätkä kyyneleet olleet kaukana. Varjon kohtaaminen oli tuonut hänen matkansa keskelle vaaran, jollaista hän ei ollut edes osannut kuvitella. Magia oli paljastanut läsnäolonsa niin hänessä itsessään kuin häntä ympäröivässä maailmassakin, ja kaikki tuntui muuttuneen aiempaa epävarmemmaksi, epävakaaksi. Nyt Saaga taittoi jo matkaa halki radan kohti itää.

Pimeys ja vieras kaupunki saivat Elisen olon ontoksi, joten hän sytytti kynttilän ja laski sen ikkunalaudalle. Myrsky ja hänen kohtaamansa vaikeudet olivat varmasti olleet osa magiaa, joka yritti estää häntä poistumasta Kehräkaupungista. Niin oli käynyt muillekin, jotka olivat yrittäneet lähteä pakoon, ja hän oli aikeissa lähteä sisarensa perään tietämättä tarkkaa paluuhetkeä. Miksi hän ei ollut uskonut vaaran merkkejä?

Marraksen vaikerrus havahdutti tytön ajatuksistaan ja hän kiiruhti lähemmäs vuodetta, jonka päiväpeitteen päällä velho makasi selällään, viitta heitettynä mytyksi jalkopäähän. Eliseä pelotti yhä, että velho ottaisi ja kuolisi, eikä hän voisi tehdä yhtään mitään estääkseen sen. Hän oli pitänyt kostutettua kangasliinaa velhon otsalla, asettanut tyynyn paremmin tämän pään alle ja pyrkinyt kaikin keinoin lievittämään kipuja, joita Marras oli vielä tunti sitten näyttänyt kovasti kärsivän. Mies ei oikeastaan nukkunut, mutta ei ollut ollut täysin tajuissaankaan.

”Voinko tehdä jotakin?” Elise kysyi varovasti ja yritti keksiä käsilleen jotakin tekemistä, sillä tuntui tyhmältä vain seisoskella ja toljottaa. Niinpä hän tuli ripustaneeksi viitan oven pielessä olevaan naulakkoon turkkitakkinsa viereen ja tarjosi sitten yöpöydälle hetki sitten hakemaansa vesilasia Marrakselle. Velho ei kuitenkaan edes avannut silmiään. Kangasliina oli valahtanut pois otsalta ja pudonnut jonnekin tyynyn ja peitteiden sekaan.

”Enemmän tämä on omia tekosiani kuin Luoman hyökkäyksen aiheuttamaa”, Marras sanoi raskaasti. ”Hän pääsi yllättämään ja käytin magiaa suunnittelematta. Olen ihan kunnossa.”

Eliseä huojensi, että velho jaksoi puhua. Hän tulkitsi vastauksen tarkoittavan, että mies oli vain väsyttänyt itsensä. Hän istui sängyn laidalle ja yritti tarkastella Marraksen kasvoja, mutta tämä oli nostanut käsivarren silmien peitoksi kuin ikkunanlaudalla palava kynttilä olisi voinut olla liian kirkas valoksi. Kaasulampun Elise oli sammuttanut, kun oli kuvitellut käyvänsä nukkumaan, mutta unohtunut ajatuksissaan ikkunan ääreen ja vahtimaan velhon tilaa.

Mitä minun nyt pitäisi tehdä?

Hän joutuisi odottamaan seuraavaa junaa kolme päivää, eikä Elisellä ollut aavistustakaan, missä hän viettäisi sen ajan. Hänen rahavaransa tuntuivat nyt naurettavan pieniltä ja laukkuun mukaan pakattu vähäinen eväskin oli jo syöty. Tytöllä ei ollut edes toista vaatekertaa mukanaan ja hän paleltuisi kadulle, jos joutuisi viettämään seuraavat yönsä siellä.

Saagan tavoittaminen alkoi tuntua lapselliselta haaveelta. Täällä hän nyt istui, majatalon yläkerrassa, vieraan miehen kanssa samassa huoneessa, ja siitä syystä majatalon isäntä oli varmaan tuijottanut heitä niin kummeksuen, kun he olivat saapuneet.

Puna nousi kohisten kasvoille. Elise hätkähti huomatessaan, että Marras oli avannut silmänsä ja tuijotti nyt häntä. Käsi oli liikahtanut ylemmäs otsan päälle. Elise tajusi, missä istua nökötti ja nousi kiireesti pois ja siirtyi oman vuoteensa luokse toivoen, ettei Marras pimeässä voinut nähdä hänen nolostumistaan. Tyttö nosti tyynyn pystyyn sängynpäätyä vasten ja kipusi peiton alle istumaan. Jalat hän keräsi koukkuun, polvet rintakehää vasten ja yritti olla enää katsomatta huoneen toisella laidalla olevaa vuodetta.

”Kerron huomenna, että olet assistenttini”, Marras sanoi kuin olisi voinut lukea Elisen ajatukset. ”Herätämme liikaa huomioita, jota kumpikaan meistä ei varmastikaan kaipaa.”

”Kiitos”, Elise vastasi tuskin kuuluvasti ja piti katseensa ikkunassa.

”Savulehto ei enää ole turvallinen paikka oikaista takaisin kotiin. Jos ajattelit palata, parempi matkata Javareen kautta.”

”En ole muuttanut mieltäni”, Elise vastasi. ”Odotan seuraavaa Solarian junaa ja jatkan matkaa.”

Marras oli hetken aikaa hiljaa.

”Meillä jatkuu sitten sama matka”, mies sanoi ja kuulosti melkein saman tien siltä kuin katuisi sanojaan. ”Seuraava juna taitaa lähteä vasta maanantaina.”

”Etkö palaa enää takaisin Savulehtoon?” Elise kysyi hieman yllättyneenä.

”Luoman varjo vahtii seutua, enkä aio kohdata sitä uudelleen yhtä varomattomana. Olin tekemässä töitä, mutta loitsun selvitystä ei kannata jatkaa hänen valvovien silmiensä alla nyt, kun tiedän hänen liikkuvan Savulehdossa. Minulla on asunto Solariassa, palaan sinne.”

Elise katseli haaveillen ikkunan takana näkyviä valoja. ”Ajattelin, että saattaisit asua Savulehdossa. Että talo oli kotisi.”

”Se on kaikkien magiaa käyttävien ja samaan aikaan ei kenenkään. Koti se ehdottomasti ei ole.”

Elise hieroi silmiään ja mietti, ettei ymmärtänyt Marrasta, ei sitten ollenkaan.

”En enää oikein tiedä, mitä tehdä. Saagan auttaminen pääkaupungissa on varmasti paljon vaikeampaa kuin jos olisi saavuttanut hänet jo nyt matkalla”, Elise sanoi itku kurkussa. Ajatukset olivat alkaneet kiertää kehää ja ne päätyivät aina pahimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon: hänen lapsellinen retkensä olisi turha, Saaga olisi lopullisesti kadonnut ja hän itse paleltuisi pakkaseen pääkaupungin kylmään yöhön. ”En voi viettää öitäni kadulla.”

”Tiedän sinulle paikan, mihin voisit jäädä Solariassa ollessasi”, Marras ehdotti hiljaa. ”Sellaisen, jossa olet turvassa itseltäsi. Ehkä Ingrid saa sinut ymmärtämään, miten hyödytöntä taistelua käyt.”

”Ymmärtääkö hän magiaa?”

Marras äännähti myöntävästi. ”Ingrid opetti aikanaan minua. Kenties hän onnistuu saamaan käsityksen sinun toivomuksistasi. Oletko pitänyt lupauksesi?”

Elise tajusi sillä hetkellä, että oli tehnyt toiveen varjon hyökkäyksen aikana, aivan ajattelemattaan. Mutta mitään ei ollut tapahtunut. Marras liioitteli hänen taitojaan.

”Olen", hän kuitenkin sanoi. Tyttö mietti, millainen voisi olla opettaja, joka auttoi velhoja opintiellään. "Tämä Ingrid saattaa vaikka osata auttaa minua Saagan pelastamisessa. Jos kerran magia kuuluu hänen osaamisalaansa.” Elisen ei ollut tarkoitus olla piikikäs, muttei hän voinut olla ärtymättä Marraksen edelleen pitäessä hänen pelastusyritystään typeränä. Velho ei kuitenkaan näyttänyt harmistuvan sanoista pätkän vertaa, eikä reagoivan valheeseen.

”Jospa vaikka osaakin”, mies vastasi väsyneesti ja käänsi kylkeä. Elise tuijotteli vielä pitkän aikaa kynttilän liekkiä, ennen kuin puhalsi sen sammuksiin ja veti peiton päänsä yli. Hän halusi vain itkeä pois kaiken väsymyksen, pelon ja epätoivon, mutta oli liian väsynyt siihen. Hän vaipui rauhattomaan uneen, jossa seikkailivat Saaga, fenri ja hänestä itsestään ulos pursuava magia.

❄❄❄

11.luku: Kolmekymmentä hopeaa

Aamun valjettua Elise hiipi alakertaan katsastamaan, josko majatalossa saisi jotakin syötävää. Hänen rahavaransa hupenisivat nyt vauhdilla, kun hänen pitäisi vielä viettää useampi päivä Keishiressä, ja olihan hän velkaa myös Marrakselle sekä majoituksesta että kaikesta saamastaan avusta. Huoli oli kuitenkin helppo unohtaa, kun hän sai eteensä lautasellisen lämmintä puuroa. Muutoinkin valaistuva päivä sai olon paremmaksi: edellisen illan suru oli enää muisto, valon mukana ajatuksiin hiipi myös toivoa.

Majatalon emänsä neuvoi hänelle pesutuvan paikan ja tarjosi vielä tyttärensä vaatteita Eliselle siksi aikaa, että tyttö sai omansa pyykättyä ja kuivattua. Kiitollisena Elise kuurasi hameensa ja paitansa, ja ripusti ne pesutuvan pitkille naruille roikkumaan.

Pesutuvassa oli lämpimän veden höyryistä kosteaa ja saippuantuoksuista. Elise pääsi urakkansa jälkeen itsekin peseytymään ja sen jälkeen kipitti hieman isossa mekossa takaisin yläkertaan katsastamaan, oliko velho jo herännyt. Kuuma vesi oli ihanasti rentouttanut lihakset, ja tyttö oli pessyt huolellisesti myös tukkansa. Lainavaate roikkui edestä, mutta ainakin hänellä oli jotain päällensä siksi aikaa, kun muut vaatteet kuivuivat.

Marras istui huoneessa kirjoituspöydän ääressä ja raapusti jotakin paperille tiuhalla käsialalla. Hänen vieressään oli puisella tarjottimella tyhjiä astioita, joten ilmeisesti mies oli tilannut ruokaa huoneeseen. Hän katsahti Eliseä, joka sijasi vuoteensa ja nosti laukkunsa sen päälle kuin tarkastaakseen vähäiset matkatavaransa. Hiusharjan löydettyään tyttö istui selvittämään maantien sävyisiä kutrejaan. Vettä tippui hiusten latvoista syliin mekolle.

”Voitko jo paremmin?” Elise uskaltautui kysymään. Ainakin Marras oli saanut väriä kasvoilleen ja näytti jaksavan taas oleskella pystyasennossa. Mies kirjoitti viimeisen rivin paperille ennen kuin vastasi.

”En yritä loitsuja hetkeen, mutta pahin on jo ohi.” Marras taitteli paperin kuin kirjeen ja asetti sen nojalleen suorakaiteen muotoista kynälaatikkoa vasten. ”Lähetän tämän myöhemmin, kun olen varma, etten seuraavan kerran magiaa käyttäessäni ehdytä itseäni kuolemaan.”

Se kuulosti jotenkin syyttävältä, ja Elisen oli pakko kääntää katseensa pois. Hän selvitti hartaasti takkuja harjaamalla suortuvat uudestaan ja uudestaan, ja yritti sammuttaa syyllisyydentuntonsa. Olihan Marras joutunut koko soppaan hänen takiaan ja vielä suojelemaan häntä useaan kertaan matkan vaaroilta.

”Kenelle kirjoitat?” tyttö kuitenkin kysäisi pitääkseen keskustelua yllä.

”Ingridille. Ilmoitan tulostamme.”

”Selvä.” Eliseä hermostutti. Hän solmi hiuksensa jälleen leteille ja mietti, millainen ihminen velho Marraksen ystävä saattoi olla. Taatusti voimakas noita, kun kerran Marras itsekin oli väkevä magian käyttäjä. Voisiko Ingrid auttaa häntä pääsemään Saagan luo? Vai olisiko nainen yhtä jyrkkä kuin Marras?

Kaiken tapahtuneen jälkeen tuntui omituiselta, että Marras oli vielä avustamassa hänet Solariaan asti, vaikka mies olisi voinut aivan hyvin jättää hänet selviytymään loppumatkan itsekseen tai jatkaa yritystään saada hänet palaamaan kotiin. Marras ei ollut kuitenkaan tehnyt kumpaakaan, ei edes ehdottanut enää kotiin lähtöä.

”Kiitos, että autat”, Elise sanoi ja kohotti katseensa ujosti. Hiukset olivat vielä hieman kosteat, mutta letit tuntuivat tutuilta ja sormien tarkka liike pakotti keskittymään. Hän oli sotkenut Marraksen mukaan vaikeuksiinsa, ja velho oli joutunut auttamaan häntä jo useammin kuin kerran. ”Minulla ei oikeasti ole kauhean paljoa rahaa, mutta voin korvata¬–”

”Jätetään se nyt”, Marras keskeytti katsomatta häneen. ”Autoit minua varjon hyökätessä, ja suoraan sanottuna en olisi selvinnyt metsästä tänne yksinäni, joten emmeköhän ole tasoissa. Voisit kuitenkin jättää seuraavan hengenvaarallisen tilanteen väliin.”

”Yritän”, Elise lupasi ja alkoi pyöritellä hiusharjaa käsissään, sillä oli saanut lettinsä solmittua. ”Saan varmaan kuitenkin vierailla kaupungilla? En ajatellut odotella junaa täällä majatalossa.”

Marras huokaisi ja kääntyi tuolissaan niin, että pystyi katsomaan Eliseä. Hän silmäili selvästi liian isoa pukua tytön päällä ja sai Elisen painamaan kädet syliinsä, ettei iso miehusta olisi pussittanut niin pahasti.

”Näköjään sinun täytyy käydä ainakin kavennuttamassa tuo”, Marras tuumasi.

”Se ei ole minun, sain sen lainaksi. Ostan vyön tai jotakin”, Elise puolustautui ja mietti jo kauhuissaan sitä vähää kolikoiden määrää, joka kukkarossa enää oli. Hänen täytyisi varmistaa junalipun hinta ennen seuraavaa ostosta. ”Haluatko levätä vai lähtisitkö kanssani?”

Marras pyyhkäisi kädellä tukkaansa. ”Kysytkö tosissasi vai kohteliaisuuttasi?”

”Onko sillä väliä?”

Marras hymähti. Elisen sydän sykähti, kun hän kuuli huvittuneisuuden ensi kertaa Marraksen äänessä. Totta puhuen jännitys hartioissa heltisi, kun hän tiesi, ettei joutunut vieraille kaduille aivan yksinään.

”Pelkäätkö uutta varjoa?” Marras ei kuitenkaan odottanut vastausta, vaan nousi tuolistaan. ”Ei Luoma liikuskele täällä, ei ainakaan avoimesti loitsuineen. Mutta meidän on paras hankkia junaliput, kun niitä vielä on saatavilla.”

He lähtivät kaupungille juuri sopivasti aamupäivän vilkkaimpaan aikaan. Onneksi turkkitakki peitti turhan isot vaatteet, eikä Elisen tarvinnut nolostella mekkoaan. Huivi lämmitti ihanasti kaulassa, kun kadulla kävi viima. Väki oli sonnustautunut turkkeihin, pörröisiin hattuihin ja paksuihin lapasiin. Saappaissa ja hansikkaissa oli kirkkaitakin värejä. Tyttö huomasi ihailultaan, että velho Marras väisti väkijoukkoa ja odotti sivummalla, jos hän kiersi lähemmäs näyteikkunoita.

He päätyivät torille katselemaan kojuja, joissa myytiin lihaa, kalaa, mausteita ja kiertelevien kauppiaiden tuomia vaatteita sekä pikkuesineitä. Sopivasti yhdeltä kojulta löytyi koruja ja hiuskoristeita, joiden seasta Elise huomasi paksut rullat lettinauhoja varten. Hän maksoi hieman ylimääräistä saadakseen tarpeeksi pitkän palan nauhaa voidakseen kietoa sen vyötärönsä ympärille ja saada mekon istumaan hieman paremmin. Vasta ostoksensa jälkeen tyttö muisti, ettei hän vieläkään tiennyt junalipun hintaa.

”Paljonko junalippu Solariaan maksaa?” Elise tiedusteli ja toivoi kuulostavansa välinpitämättömältä, kuin vain utelisi asiaa mielenkiinnosta.

”Etköhän selviä kolmellakymmenellä hopealla”, velho Marras tuumasi ja vilkaisi tyttöä, joka kurkisti kukkaroonsa ja yritti laskea kolikoitaan. Eliseä tilanne huolestutti sen verran, että hänen teki mieli kaataa rahat kämmenelleen voidakseen tarkistaa tarkasti, mutta ei kokenut sitä kovin viisaaksi keskellä toria. Sitä paitsi Marras seurasi häntä aivan liian tarkasti.

”Onko jokin hätänä?” velho kysäisi. Elise pudisti päätään.

”Ei. Mistä liput voi ostaa?”

He suuntasivat kaupungin pohjoisosiin, missä komean aukion edustalla oli huikea, korkeahuippuinen rakennus. Elise olisi kuvitellut sitä kirkoksi, ellei korkealla tornissa olisi näkynyt suuri kello, joka tikitti tasaisesti eteenpäin ja valtava minuuttiviisari siirtyi hitaasti naksahtaen seuraavalle minuutille. Aukiolla kulki kyllä ihmisiä, mutta asemalla oli hiljaista: tänään ei ollut lähdössä junaa, eikä saapumassa väkeä toisaalta.

Rahatilanne huolestutti Eliseä entistä enemmän. Hän ei onnistuisi kovin pitkään piilottelemaan ahdinkoaan, ja sitten hänen olisi pyydettävä Marrakselta palvelusta tai pahimmassa tapauksessa lähdettävä jalkaisin takaisin kotiin, koska junalippua ei hänelle myytäisi. Elise hoki toivetta mielessään.

Kunhan rahat riittävät edes lippuun. En tarvitse muuta. Kunpa tässä olisi tarpeeksi.

He eivät kulkeneet asemarakennuksen sisälle ja Elise epäili, että ovet eivät kenties olleet edes auki. Sen sijaan he nousivat portaat talon edustalle ja hakeutuivat sen sivustalla olevan ulokkeen eteen, joka paljastui lipunmyynniksi. Kun he tulivat lähemmäs, mieshenkilö tiskin takana liu’utti lasin sivuun voidakseen puhua heille. Hän oli sonnustautunut tummansiniseen uniformuun, jonka paksusta takista huolimatta hän näytti palelevan hieman.

”Herra”, mies tervehti ja hänen katseensa siirtyi Eliseen. ”Neiti.”

Marras esitti pyyntönsä ja mies ryhtyi kertomaan hänelle aikatauluista, vaunuosastoista ja lippuvalinnoista. Marras ei jäänyt pitkäksi aikaa kuuntelemaan, vaan valitsi varsin nopeasti keskiluokan makuuhytin ja illallisen samalla kun Elise vielä panikoi rahojensa kanssa. Kun lipunmyyjä kertoi hinnan, Elise avasi hermostuksissaan kukkaronsa ja kumosi koko sen sisällön tiskin päälle.

Pienien kolikoiden pino ei tuntunut loppuvan, vaan lopulta kukkarosta valui kolikoita ulos yhtenä virtana. Elise pelästyi ja nappasi kukkaron takaisin, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Kolikoita tuntui kilisevän pussin sisällä aina vain lisää, vaikka ne eivät enää pursunneetkaan ulos. Kuin kukkarosta olisi tullut pohjaton.

”Rauhoitu”, Marras käski hiljaa ja tarttui Eliseä olkapäistä. Hän käänsi selkänsä lipunmyyntitiskille ja piti Elisen ikään kuin piilossa takanaan samalla, kun myyjä kyykistyi keräämään tiskin taakse pudonneita rahoja. ”Keskity ja käske loitsua loppumaan.”

Eliseä vapisutti. Hän tuijotti Marraksen tummiin silmiin ja veti hätäisesti henkeä. Mitä hän oli onnistunut tekemään? Oliko hän jälleen loitsinut tahtomattaan?

”Sanoit, etten saa tehdä toivomuksia”, Elise kuiskasi niin lujaa kuin uskalsi.

”Käske loitsua loppumaan”, Marras toisti ja puristi Elisen olkapäitä tiukasti. Tyttö nyökytti ja piteli kukkaroa käsissään heidän välissään kuin se voisi polttaa käsiä.

Pysähdy, Elise vaati mielessään ja hengitti uudelleen sisään, tällä kertaa rauhallisemmin. Päähän sattui, silmissä sumeni.

Käsky ei tuntunut tehoavan. Paniikki alkoi nostaa päätään uudelleen, ja Elise päätyi hokemaan toivetta mielessään niin, että suu liikkui, vaikka sanoja ei kuulunutkaan. Hän ei enää komentanut, pikemminkin aneli.

Pysähdy, pysähdy, pysähdy.

Kilinä lakkasi. Varovasti tyttö kurkisti kukkaroon, joka oli värissyt käsissä tai sitten hänen kätensä olivat tärisseet uskomattoman rajusti. Kukkaron pohjalla ei ollut mitään, loitsun monistamat kolikot olivat kadonneet.

”Pahoittelut neiti, saittehan kaiken kerätyksi?” mies kysyi, kun hän suoristautui poimimasta kolikoita, jotka olivat pudonneet tiskin yli. Elise ja Marras pitivät kasvonsa peruslukemilla ja olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut, Elise tosin vielä kasvoiltaan punaisena ja pitäen katseensa alhaalla. Hänen sydämensä oli alkanut hakata lujaa rinnan alla.

Marras maksoi liput lopulta lähes kokonaan, sillä tytön omat kolikot eivät olisi riittäneet. Hopeaa oli hetken verran ollut enemmän, mutta näky oli jäänyt pelkäksi harhakuvaksi, joka suli pois tahattoman loitsun lakattua. Elise ei sanonut asiasta mitään heidän ollessaan tiskin edessä, mutta hänen kainalonsa hikosivat, ja olo oli muutoinkin tukala. Marras sen sijaan ei vaikuttanut edes miettivän asiaa, vaan yritti hoitaa ostoksen mahdollisimman nopeasti ja saada heidät pois herättämästä huomiota.

Kun he kulkivat lumisen aukion poikki takaisin kohti kaupungin keskusta, Elise lopulta avasi suunsa.

”Minun ei ollut tarkoitus. Korvaan tämän sinulle heti kun vain voin. Ehkä pääkaupungissa voin tehdä työtä saadakseni hieman ylimääräistä…” Tyttö ei ollut varma, miten oikeasti saisi rahaa kokoon ja minkälaista osaamista voisi pääkaupungissa kenellekään tarjota. Ehkä hän voisi hankkia paperia ja kirjoittaa, mutta raapusteluista tuskin maksettaisiin suuria summia. Marras kuitenkin vaikutti vain vakavalta tapahtuneen magian vuoksi, ei hänen rahatilanteensa takia.

”Ei lipuilla niin väliä”, velho sanoi. ”Mutta sinun täytyy yrittää hallita itseäsi. Saat loitsuja aikaan täysin huomaamattasi, täysin tarkoittamatta. Ja sellainen on vaarallista.”

Elise jäi muutaman askeleen jälkeen, mikä sai velhon hetken kuluttua pysähtymään ja kääntymään katsomaan taakse. Elise jäi katselemaan lapasten peittämiä käsiään ymmärtämättä, miten hänen ihonsa alla saattoi kihelmöidä näin, miten magia saattoi asustaa hänessä, vaikka hän ei ollut koskaan tiennyt siitä.

”Käskeminen ei auttanut. Se loppui vasta, kun… En tiedä edes miksi”, hän tunnusti hiljaa. Päätä särki niin, että teki mieli sulkea silmät lumen valkealta hohdolta. ”En halua osata tällaista.”

Marras huokaisi. ”Ingrid osaa auttaa sinua. Selvitetään, mistä on kyse ja hoidetaan sinut kuntoon. Mutta sinun on lopetettava se toiveiden tekeminen. Olen tosissani.”

”En uskonut sinua aiemmin, kun sanoit, että tämä voisi olla vaarallista. Mutta äskeinen tuntui paljon pahemmalta kuin Savulehdossa”, Elise kuiskasi. Marras katseli häntä hetken ja hymyili sitten vinosti.

”Niin, olithan lähellä hukuttaa meidät rahaan.”

Elise puristi toisella olallaan roikkuvaa laukun hihnaa ja mietti, oliko tapahtuneessa Marraksen mielestä jotakin huvittavaa. ”Olisin älyttömän rikas, jos olisin voinut pitää kaikki ne kolikot.”

”Ellet jäisi kiinni laittomasta kopioinnista.” Marras nyökäytti kohti katua, joka veisi heidät takaisin samoja jälkiä, joita he olivat tulleetkin. ”Mennäänkö?”

Elise nyökkäsi ja kiiruhti velhon rinnalle, mutta kantoi sydämessään yhä huolta tulevasta.

❄❄❄

12.luku: Juna

Maanantai oli poutainen ja tyyni päivä. Pakkasta oli kuitenkin reilusti, ja lumi kiilteli puuterisena ja uutena edellisen yön sateen jäljiltä. Elise oli nukkunut paremmin kuin edellisinä öinä, sillä uupumus oli painanut hänet untenmaille jo aikaisin. Viikonlopun vaivannut päänsärky alkoi vähitellen hellittää, mutta aamun koitteessa hän oli jälleen odotuksesta levoton.

Aamiainen oli mennyt alas vain jotenkuten. Hän oli saanut omat vaatteensa takaisin ja palauttanut majatalon emännän lainaamat vaatteet suuresti kiitellen. Tyttö oli epäilysten välttämiseksi kertonut kadonneiden matkatavaroidensa varmasti saapuvan hänen perässään Solariaan.

Emäntä oli surkutellut hänen valehtelemiensa tavaroiden kohtaloa ja kertonut, ettei pyytänyt mitään vastineeksi lainasta tai pyykkituvan käytöstä. Elise mietti hieman syyllisentuntoisena, oliko hän vain valehdellut sujuvasti vai oliko Marras maksanut huoneesta niin hyvin, että lisämaksua ei otettu.

Marras oli lähettänyt kirjeen Ingridille viimein edellisenä iltana. Ilmeisesti velho tunsi olevansa tarpeeksi kunnossa loitsimiseen, tosin Elise ei ollut todistanut vielä mitään muuta magian käyttöä. Hän oli kuitenkin ihaillut, miten Marras oli vain avannut ikkunan ja lähettänyt kirjeen tuulen matkaan kuin se tosiaan voisi lentää itsekseen perille. Paperi katosi viimaan ja lumeen hetkessä valkeana vilahduksena ja velho sulki ikkunan, jotta kylmyyttä ei päässyt enempää sisään. Elise ei voinut kuin ihmetellä magian mahdollisuuksia.

Omaa magiaansa hän oli varonut. Hän ei uskaltanut toivoa, ei oikeastaan edes ajatella jotakin haluamaansa liian keskittyneesti, ettei vahingossa saisi kummallisuuksia aikaan. Marras oli sanonut loitsupölyn vaikutuksen häviävän muutamassa päivässä, mutta Elise pelkäsi, että velho epäili muuta: hänen erikoinen kykynsä saada aikaan omituisuuksia ei häviäisi itsekseen. Loitsupöly oli ollut katalyytti, niin Marras oli sanonut.

Jotakin kummallista Elisen sisällä oli herännyt sen myötä.

Ennen puolista Marras ja Elise matkasivat jalkaisin kaupungin halki asemalle. Aukiolla oli tällä kertaa vilkasta. Hevosten vetämiä rekiä ja kärryjä suurine talvipyörineen oli saapunut tuomaan matkalaisia kaupungista ja lähiseuduilta. Asemarakennukseen kulki joukoittain väkeä matkalaukkuineen ja saattajineen. Elise ihaili suuria ovia ja niiden takana avautuvaa aulaa, jossa korkea katto kaartui korkeuksissa heidän ylleen. Suuret ikkunat päästivät sisäänsä valoa ja paksut seinät saivat äänet kaikumaan, kun ihmiset kopistelivat rakennuksen läpi uusille oville ja kohti raiteita.

Elise pyörähteli ympäri ja katseli ihmisiä istumassa seinustalla, miestä lukemassa sanomalehteä, perhettä hyvästelemässä toisiaan matkalaukut ylitsepursuavan täynnä. Hänen oma olkalaukkunsa tuntui pieneltä verrattuna muun väen kantamuksiin.

Marras oli kaivanut esiin heidän lippunsa ja lykkäsi niistä toisen Elisen käteen. Tyttö katsoi suorakaiteen muotoisen, paksun paperin koukeroita. Yläreunassa oli viininpunainen raita. Teksti oli painettu suurin kirjaimin, junan nimi, kellonaika ja määräasema löytyivät kaikki lipusta siististi kukin omalla rivillään.

Sisällä asemarakennuksessa oli kaksi kelloa kummallakin päätyseinällä ovien yläpuolella. Ihmiset vilkuilivat niiden suuntaan, tarkistivat aikaa, joka väheni ja pian ilmoittaisi junan lähtevän. Marras joutui taluttamaan Elisen ulos päätyovista kohti laitureita, sillä tyttö ei ollut saada silmiään irti näkemästään. Velhon jämäkkä ote havahdutti hänet unelmoimasta, mutta ulkona oli vain lisää ihmeteltävää.

Valtava, musta veturi päästi piipustaan savua laitureille. Suhina, pihinä ja ihmisten hälinä kertoivat, että lähtö oli pian koittamassa. Junahenkilökunta neuvoi väkeä oikeisiin vaunuihin, ihmiset nousivat kyytiin ja huutelivat matkatavaroidensa kantajien perään. Osa halaili vielä läheisiään, toiset kiiruhtivat kyytiin yksinään. Elise seurasi Marrasta, joka vilkaisi lippua ja sitten junan vaunuja lähtien kohti numeroa kolme. He kulkivat korkeiden vaunujen viertä ihmisvirran mukana aseman tuoksujen tunkeutuessa nenään. Elise ei ollut koskaan ennen ollut junassa, eikä koskaan edes näin lähellä sellaista.

He nousivat lopulta kyytiin oikean oven löydettyään ja näyttivät lippunsa laiturilla seisovalle tarkastajalle. Elise tarttui reippaasti ovessa olevaan kaiteeseen ja kiskoi itsensä ensimmäiselle portaalle. Marras kääntyi katsomaan taakseen ja auttoi tytön sisään, vaikka Elise ei olisi enää kaivannut apua. Hän kuitenkin arvosti, että mies hidasti tahtia eikä hukannut häntä heti ovella, sillä junan käytävä tuntui kilometrien mittaiselta ja osastojen ovet näyttivät identtisiltä.

Hytit olivat kuin pieniä makuuhuoneita. Elise mahtui juuri ahtautumaan eri seinustoilla olevien vuoteiden väliin ja pikkuruinen nojatuoli toisen sängyn päädyssä oli aivan kiinni sängyssä. Peili ja seinässä kiinni oleva, kapea pöytä toimivat kai laittautumista varten.

Elise laski laukkunsa toiselle sängylle ja kurkisti ikkunasta ulos laiturille, missä saattajia vielä liikuskeli. Sisään asti kantautui pillin vihellys, kun junahenkilökunta ilmoitti lähdön koittavan.

Marras istui toisen sängyn laidalle ja laski rinkkansa alas. Elise kuulosteli, miten ovet paukahtelivat kiinni ja veturi alkoi puhista lisää. Hän vilkutteli ikkunasta laiturilla seisoskelevalle väelle, joka vilkutti takaisin, tosin varmasti toisiin ikkunoihin, mutta hänestä oli mukava kuvitella, että joku olisi vilkuttamassa hänellekin. Silloin hän muisti, miten Saaga oli edellisellä viikolla noussut junaan, varmasti yhtä yksin ja jännittyneenä matkastaan. Ajatus sai tytön haikeaksi ja laskemaan kätensä.

Liikkeelle lähtö oli hidas ja laituri lipui vähitellen pois näkyvistä. Hetkeksi pieni pölähdys savua peitti näkymän, mutta sen jälkeen näkyviin tuli luminen kaupunki, joka jäi hiljalleen jälkeen. Hanget tasaantuivat, rakennukset loittonivat ja aava näkymä avautui yli lumisten maisemien. Jyske ja kohina kuuluivat sisälle saakka, mutta vähemmän kuin Elise oli ajatellut, ja liikkeen aiheuttama jännitys pakotti myös hänet jaloilleen.

”Menen katsomaan toisesta ikkunasta”, tyttö ilmoitti, eikä odottanut Marraksen vastausta. Hän painoi mieleensä hytin numeron ja kipitti vaunun aulaan.

Käytävät olivat tyhjentyneet. Toisella puolella junaa levittäytyi laaja lumikenttä, järvenselkä, jonka rannoilla näkyi reenjalasten painaumia. Jäätie kulki vastarannalle ja kalastuspaikat erottuivat kaivantoina lumen keskellä. Junan nopeus alkoi näkyä, kun veturi oli viimein kiihdyttänyt huippuvauhtiinsa. Maisema muuttui valkoiseksi vilinäksi, jonka katselu sattui silmiin.

Saaga, minä olen pian siellä.


Junan tasainen kulku ja kohina unohtuivat, kun alkujännitys oli ohitse, ja maisemien ihailu ei ollut enää kovin kiinnostavaa. Päivä lipui ohi hiljalleen, ja Elise kulutti aikaa haaveillen ja ikkunasta ulos katsellen hämärän laskeutumiseen asti. Hän oli oppinut kirjoittamaan tarinoita mielessään paperin puutteessa ja huomasi luovansa alkua seikkailulle saadakseen ahdistuksen pois mielestään.

Tytölle selvisi, että illallinen tarkoitti varsin tasokasta tarjoilua junan ravintolavaunussa. Muut junassa matkaavat olivat laittautuneet iltaleninkeihin ja pikkutakkeihin, mikä sai Elisen hätääntymään omaa vaatimatonta asuaan. Mekon päälle vedetty villatakki oli kuitenkin sen verran siisti, että kokonaisuus varmaan menetteli. Ei Marraskaan sentään pukeutunut pukuun, vaikka tummissa olikin.

Matkalla ravintolavaunuun Elise piti rohkeasti päänsä pystyssä ja pysytteli Marraksen perässä. Onneksi mies ei yrittänyt taluttaa häntä käsivarressaan ahdasta käytävää pitkin, kuten muu väki näytti tekevän. Marras ei ollut jutellut Elisen kanssa montaakaan lausetta matkan aikana, ja he vaikuttaisivat vähintäänkin omituisilta, jos käyttäytyisivät ruokaillessakin kuin toisiaan vältellen.

Elise mietti jälleen, oliko velho vain töykeä vai mistä oikein oli kysymys. Inhosiko Marras muiden ihmisten seuraa? Hän oli kuitenkin lähtenyt syömään, olisihan hän voinut lähettää Elisen ruokailemaan yksikseenkin.

Pöytiä oli vähän, mutta kaikki tulivat täyteen. Valkoiset pöytäliinat olivat kirkkaat muutoin hämärässä valaistuksessa, ja jokaisessa pöydässä pikkuruisissa lasikipoissa tanssivat kynttilän liekit. Tarjoilija ohjasi heidät vuorollaan pöytään ja veti vielä tuolin esiin Eliselle, kun Marras istuutui pöydän toiselle puolelle.

Elise kiitti ja vilkuili korkeajalkaisia laseja ja pöytään asetettuja aterimia, joita oli muutama enemmän kuin kotona. Hän ei ollut koskaan syönyt tällaisessa paikassa, ei oikeasti edes ravintolassa, ellei laskettu pientä kuppilaa Kehräkaupungissa, jossa he olivat joskus vierailleet juhlissa. Onneksi hänen ei kuitenkaan tarvinnut puuttua tarjoiluun, sillä se tuntui etenevän valmista käsikirjoitusta mukaillen.

Viiniä kaadettiin laseihin, eikä Marras muuta kuin viittonut, että valinta kelpasi heille, vaikka tarjoilija oli ensin kaatanut väin vähän lasiin kuin testattavaksi. Elise ei tiennyt, olisivatko he edes voineet kieltäytyä, pullohan oli avattu heitä varten. Hän ei ollut koskaan maistanut viiniä. Se makasi lasissa tummana ja jopa hieman kiellettynä.

Läheisessä pöydässä vanhempi rouva yritti neuvotella alkupalastaan, mutta tarjoilija pahoitteli tilannetta, ettei heillä valitettavasti ollut vaihtoehtoja kuten kaupungissa: junassa menu oli valittu etukäteen, joten illallisen varatessaan tiesi saavansa vain tietyn vaihtoehdon.

Elise sävähti. Vasta nyt hän tajusi, että hänen rahansa eivät varmasti olleet riittäneet tämän tason lippuihin. Mutta Marras ei ollut sanonut mitään, auttanut vain lopettamaan hänen vahingossa luomansa loitsun ja maksanut matkan. Tämän tasoisen elämän täytyi olla velholle tavallista arkea.

”Sinun ei olisi tarvinnut”, Elise mutisi, kun kuumotus kipusi poskiin. Marras katsahti nyt suoraan häneen, silmät tuntuivat tutkivan häntä kuin voisivat nähdä mielessä myllertävät ajatukset. Hän siveli viinilasinsa jalkaa sormenpäillään.

”Sanoin jo, ettei lippujen kustantaminen haittaa. Mitään erikoistahan ei ole enää tapahtunut?” velho varmisti.

”Ei”, Elise vakuutti. Hänestä tuntui, että miestä kiinnosti vain, miten hänessä ilmennyt magia saataisiin kuriin tai voitaisiin selittää jollakin järkevällä syyllä. ”Pidät minua kummajaisena, jota pitää vahtia.”

Syytöksensä jälkeen Elise päätti maistaa viinilasistaan. Maku oli voimakas ja sai hänet aluksi irvistämään. Ehkä juoma paranisi vielä ruoan kanssa. Marraksen silmät kiiluivat tummina heikossa valaistuksessa. Katseessa tanssi jälleen kultaisia pisteitä, mikä sai Elisen lumoutumaan silmien kauneudesta.

”Sitähän sinä hieman olet. Arvaamattoman magiasi kanssa”, velho myönsi. Elise oli kommentoimassa purevasti takaisin, mutta keittokulhoja tuova tarjoilija keskeytti hänet. Tyttö oli valtavan nälkäinen, sillä ei ollut saanut syödäkseen sitten aamiaisen ja päivän jännitys oli vienyt voimia. Ensimmäinen lusikallinen oli niin hyvää, että pian hän jo kauhoi lautasen pohjia.

”Puhut magiasta kuin se olisi jotenkin ennustettavissa tai ymmärrettävissä. Minulle se on näyttäytynyt vain… omituisuuksina, täysin hallitsemattomina asioina”, Elise sanoi.

Marras oli syönyt hitaammin ja viivytteli hetken vastauksensa kanssa. ”Magialla on omat lakinsa kuten muillakin luonnossa esiintyvillä ilmiöillä.”

”Kuten loitsulla on aina hintansa?” Elise muisti liekin Marraksen sormissa ja miten se oli polttanut jäljen kämmenselkään. Hän katsahti kättä varkain, mutta ei hämärässä valaistuksessa ollut varma punoittiko iho.

”Niin. Loitsut vievät aina voimia, väsyttävät joskus äärimmäisyyksiin. Tavallisesti ne tarvitsevat myös jonkinlaisen vastalahjan. Et voi luoda mitään tyhjästä.”

”Entä ne kolikot?”

”Kopioit jo olemassa olevaa.”

Elise mutristi suutaan. ”Maksoin siitä kauhealla päänsäryllä.”

”Aivan. Loitsimisesi on kuin kokemattoman lapsen tekosia, energian tuhlausta. Koskemasi loitsupöly toi sisälläsi olevan taikuuden vahvemmin esiin, mutta sai magian myös purkautumaan holtittomasti. Harva kykenee käyttämään voimaa, ellei ole tutustunut siihen vuosia. Rikot oikeastaan kaikkea sitä, mitä olen tutkinut.”

”Onko sinun työsi magian tutkimusta? Etkä silti ymmärrä, miksi olen tällainen?”

Marras nyökäytti päätään ja jatkoi syömistä. ”Et siis ole väärässä kuvatessasi tilannetta oudoksi.”

”En kyllä pidä siitä, että ajattelet minusta noin. En minä taikuuksia tahallani tehnyt. Mieluummin olisin ilman”, Elise tokaisi.

Hetken kuluttua tyhjät lautaset haettiin pois ja pian heille tuotiin seuraava ruoka, pehmeää muhennosta ja riistaa tummanpunertavan kastikkeen kanssa.

Elise seurasi Marraksen esimerkkiä ja valitsi aterimista seuraavat uloimmista aloittaen. Ruoka oli jälleen ihanan pehmeää ja todella maukasta, tosin lautasella oli tavaraa kovin vähän. Elise yritti hidastaa ruokailunsa tahtia, sillä hänestä tuntui, että muukin väki söi verkkaisella tahdilla kuin jokaisesta suupalasta nautiskellen. Marras ei vaikuttanut olevan kovin nälissään, ennemminkin syövän kuin vain pakosta.

”Oletko koskaan ajatellut, että tutkimuksesi perusteet saattavat vain olla väärässä?” Elise huomautti hetken kuluttua. ”Et ole ottanut huomioon tätä arvaamattomuuden mahdollisuutta. Että magia voikin toimia ihan ilman niitä sääntöjäsi.”

Marras näytti vakavalta, mutta sitten toinen suupieli kohosi hieman kuin hän olisi itsekseen huvittunut jostakin asiasta. ”Olen tehnyt tätä sen verran pitkään, että tiedän mistä puhun.”

”Ja minä olen todiste, ettet tiedä.” Elise odotti kiukkunsa tilalle voitonriemua, mutta olo ei tuntunut parantuvan velhon piikittelystä sen kummemmaksi. Viimeinen haarukallinen katosi suuhun aivan liian pian ja jätti Elisen vaille tekemistä. Niinpä hän nosti lasin huulilleen.

Tyttö huomasi, miten läheisessä pöydässä istuva nainen vilkuili heidän suuntaansa. Hänen ja Marraksen keskustelu ei ollut äänekästä, mutta kenties nainen oli kuullut osan puheesta, sillä tämä loi katseita kohti velhoa ja vaihtoi pöytäkumppaninsa kanssa kuiskaten käydyn keskustelun. Elise puristi huomaamattaan lasin jalkaa rystyset valkoisina ja painoi päänsä alas.

Miksi niiden pitää katsella tänne?

Pääruuan jälkeen nainen nousi ylös ja pysähtyi heidän pöytänsä luo tervehtimään Marrasta. Elise vartosi jo jälkiruoaksi luvattua suklaakakkua, mutta naisen tuppautuminen heidän seuraansa onnistui pilaamaan odotuksen. Nainen puhui vain ja ainoastaan Marrakselle, tiedusteli velhon illasta ja keskeneräisistä töistä Solariassa, mihin Elisellä ei ollut edes mahdollisuutta osallistua sanalla tai parilla.

Menisipä hän jo pois.

Marras oli kohtelias, mutta vältti kysymykset vastaamalla lyhyesti ja jättämällä vastakysymykset väliin. Elise silmäili naisen niskaan sidottuja tummia kutreja ja leningin kallista kangasta toivoen, että nainen jättäisi heidät jo rauhaan. Hänen teki mieli puuttua keskusteluun, sanoa että Marras oli hänen matkaseuraansa, mutta pelkkä ajatuskin asiasta sai tytön nolostumaan. Ei velho ollut velvollinen pitämään hänelle seuraa, vaikka hän tunsikin itsensä seinäkukkaseksi muun hienostuneen väen seassa.

Nainen toivotti hyvää illan jatkoa ja palasi omaan pöytäänsä aloittaen vilkkaan keskustelun pöydässä odottaneen ystävänsä kanssa. Varmasti hän jakoi juorut eteenpäin, kai Marras oli joillekin kuuluisuus, jonka tapaamisesta voisi kehuskella tuttaville.

Velho ei vastannut mitään, mutta syventyi taas viinilasinsa pariin, ja Elisen teki mieli jättää koko ruokailu kesken. Hän toivoi hartaasti, että nainen seurueineen ottaisi ja häipyisi ja he saisivat istua illallisensa loppuun, mutta jo heti toiveen jälkeen hän huomasi virheensä. Marras hymähti ilottomasti ja nyökäytti kohti heidän annoksiaan, joiden pinta oli yhtäkkisesti vaihtanut väriä kuin ruoka olisi palanut.

”Muutitko sen myös myrkyllisen suolaiseksi?” velho tiedusteli kiinnostuneena. Elise oli kuitenkin saanut tarpeekseen. Palaneen haju pisti nenässä ja ohimoille oli palannut päänsäryn alku. Hän pyyhki suupielensä lautasliinaan ja läimäisi liinan pöydälle.

”Jatka sinä vain iltaa näiden muiden kanssa. He eivät sentään ole mitään magian kummajaisia.”

Tyttö nousi ylös ja kiiruhti ulos ravintolavaunusta pöytien välistä pujotellen. Käytävälle päästyään jälkiruuatta jääminen alkoi harmittaa Eliseä entistä enemmän. Vatsa kurni yhä pienten annosten jäljiltä.  

❄❄❄

13.luku: Sovinto

Juna kolisteli yhä lujaa vauhtia eteenpäin. Elise kiiruhti huojuvien vaunujen läpi kohti numeroa kolme. Viimeinen illalliskattaus oli vielä täynnä väkeä, joten muualla oli tyhjää, eikä edes hyteistä kuulunut ääniä. Himmeästi valaistulla käytävällä tuntui kuin kiitäisi junalla yksin eteenpäin keskellä pimeyttä.

Löydettyään oikean oven Elise sulkeutui hyttiin ja käänsi puulevyssä olevan kappaletta saadakseen oven naksahtamaan lukkoon. Hän ei kaivannut seuraa, ja tuntui turvallisemmalta kaivautua peiton alle ja pakottaa Marras keksimään itselleen jonkin muun paikan viettää loppumatka.

Elise ei oikein edes tiennyt, mistä kaikki kiukku oli ilmestynyt. Hän oli ollut koko illallisen ajan jännittynyt ja haastanut riitaa, eikä sen yhden hienohelman ilmaantuminen heidän pöytäänsä ollut juuri parantanut tilannetta. Elise istui sänkynsä laidalle ja silitteli oman harmaan hameensa helmaa. Ei hän kovin kummoiselta näyttänyt sen hienopukuisen naisen rinnalla.

Tyttö painoi kasvot käsiinsä ja yritti hieroa otsaa poistaakseen päässä jomottavan säryn. Hän sulki silmänsä ja hengitteli hetken. Pystyyn kohottautuessaan hänen näkökentässään tanssi tummia pisteitä. Junan tasainen jyske oli ainoa ääni, hytti oli pimeänä, kun hän ei ollut malttanut sytyttää edes valoa tullessaan. Ikkunan takana avautui vain alkava talvinen ilta, jossa lumipeitteinen maa suhahteli ohitse puolikkaan kuun valossa.

Elisen kasvoja kuumotti ja hänen teki mieli muuttua näkymättömäksi, kadota koko junasta. Hän oli itse kysynyt Marrakselta magiasta, eikä ollut velhon vika, mikäli hän ei vastauksesta pitänyt. Mutta sitä hän ei kyllä myöntäisi velholle, vaan pysyttelisi loppuillan hytissä ja teeskentelisi aamulla sitten unohtaneensa koko asian. Hehän olisivat puolen päivän paikkeilla perillä Solariassa. Siellä hän voisi vielä kiittää ja sitten painua omia menojaan, mikäli häpeä vielä olisi niin suuri, ettei hän kehtaisi edes katsoa velhoa silmiin.

Elise ei ollut varma, kuinka kauan vietti synkkien ajatustensa kanssa. Hän pohti omaa kohtaloaan, miten kotona pärjättiin, oliko isä kertonut suoraan Malkalle hänen lähdöstään vai keksinyt jotakin, miten Saaga voi ja oliko hän jo perillä, miten häntä kohdeltaisiin pääkaupungissa.

Hytin oven nytkähdys sai tytön säpsähtämään. Ovea kokeiltiin uudelleen, mutta tulija sai huomata sen olevan lukossa. Elise siveli avainta sormissaan. Hän oli ottanut sen huolehtiakseen, ja onneksi olikin, sillä ilman sitä hän olisi joutunut olemaan se, joka oli ulkopuolella. Seuraavaksi kuului koputus, jonka jälkeen oli hiljainen tauko. Elise pysytteli hipihiljaa, eikä vastannut.

”Elise, avaa ovi.” Pyyntö oli melkein kyllästynyt. Marras oli ilmeisesti saanut illallisensa nautittua. Olikohan velho joutunut selittelemään yhtäkkisesti palanutta ruokaa tarjoilijalle vai olikohan tarjoilija pahoitellut tilannetta Marrakselle? Elise pysytteli edelleen hiljaa ja veti sängyn peiton jalkojensa päälle.

”Tämä on sentään minun hyttini”, Marras tokaisi ja koputti uudestaan oveen kuin se voisi saada Elisen liikkeelle. ”Avaa ovi.”

”Haluan olla rauhassa”, Elise vastasi ja halasi polviaan. Oven takaa kuului huokaus.

”Lupaan, etten puhu sinulle sanaakaan. Aion käydä nukkumaan.”

”Etkö voi mennä muualle?”

”En voi. Päästä minut nyt sisään.”

”En halua aiheuttaa enää yhtään loitsua”, Elise vastasi takaisin, tosin ääni aiempaa vaimeampana. Velho kuuli kuitenkin hänen sanansa.

”Sitten vain keskityt, etkä toivo yhtään mitään”, Marras ohjeisti.

”Sinä ärsytät. En pysty siihen.”

”En ajattele, että olet kummajainen, sen sinä sanoit ihan itse”, Marras ärähti. Elise mutristi suutaan.

”Mutta olen jokin tutkimuskohteeksi sopiva magian oikku!” tyttö kiljahti vastaukseksi.

”En ihan tosissani enää kauheasti välitä, vaikka onnistuisit aiheuttamaan hytissä lumisateen, haluan vain päästä nukkumaan”, Marras tokaisi. ”Avaa ovi tai tulen sisään itse.”

Elise piti päänsä ja pysytteli paikoillaan. Marras odotteli kymmenisen sekuntia, ennen kuin ilmeisesti asteli pois. Ainakin Elise oli kuulevinaan muutaman askeleen äänen. Sitten tuli hiljaista.

Elise luuli jo saavansa olla rauhassa, kun pari minuuttia oli kulunut, eikä mitään tapahtunut. Silloin ovi aukeni poksahtaen ja olisi osunut sisäseinään, ellei Marras olisi tarttunut reunasta kiinni juuri ajoissa. Hän astui sisään hyttiin ja sulki oven perässään hieman turhan kovaa sen kiinni kolauttaen. Lukko näytti hehkuvan, ehkä se oli jopa rikki. Ulkopuolella oleva sulanut hopean hehkuinen tikku oli muistuttanut epäilyttävästi haarukkaa.

Elise istui yhä paikoillaan, mutta hän ei uskaltanut katsoa velhoa silmiin. Marras piti lupauksensa ja ryhtyi vain sanattomana riisumaan päällysvaatteitaan vähempiin.

Hän asettui omalle vuoteelleen makaamaan, mutta jäi silmäilemään paikoillaan olevaa Eliseä. Hetken verran Elise tunsi hänen tuijotuksensa, mutta ei vieläkään uskaltanut vastata katseeseen, vaan painoi päänsä polvia vasten ja yritti tasata värisevän hengityksensä.

”Etkö kävisi itsekin nukkumaan?” Marras kysyi hiljaa. Elise pudisti päätään, kasvot yhä polvia vasten ja kädet kiedottuna jalkojen ympärille.

”Onnistuin tekemään sen taas”, Elise sanoi ääni väristen. ”Enkä tajunnut yhtään. En edes toivonut mitään tuollaista, en mitään ruokaan liittyvää, ja silti kävi näin.”

”Tunnekuohu ilmeisesti”, Marras selitti. ”Vien sinut huomenna suoraan Ingridin luo.”

”Mutta olen toivonut asioita monta kertaa ennenkin. Tarkoitan, että olen tehnyt toivomuksia ennen kuin tapasin sinut, eikä mitään tällaista koskaan tapahtunut. Eivät kaikki toiveeni toteutuneet.”

”Mitä sitten toivoit?” Marras kysyi, mutta Elise pysyi hiljaa. Liian arkaan haavaan sydämessä sattui, ja hän oli jo kauan sitten oppinut, että mahdottomuuksista oli turha haaveilla. Äidin perään itketyt vuodet olivat takanapäin. Ihmeitä ei tapahtunut, vaikka magia varjostikin koko Seresmaata.

”Minua pelottaa”, Elise tunnusti ja tunsi, miten kyyneleet valuivat nenää pitkin peittoon. Marraksen vuode narahti, kun hän ilmeisesti nousi istumaan. Ehkä hän yritti keksiä jotakin sanottavaa, mutta pitkän aikaa he istuivat vielä hiljaisuudessa, jossa erottui vain Elisen hiljainen niiskutus.

”Jos haluat valvoa, pysyn hereillä seuranasi”, Marras lopulta sanoi. Elise ei vastannut, mutta nyökytteli peittoonsa ja tunsi taas olevansa oikea hölmö, kun noinkin pieni lupaus helpotti hänen oloaan valtavasti. 

❄❄❄

14.luku: Solaria

Juna saapui perille pääkaupungin alueelle hieman puolenpäivän jälkeen. Jo monta kilometriä ennen kaupunkia alkoi ikkunan takana näkyä taloja, isompia ja pienempiä rakennelmia sekä hoidettuja teitä. Päivä oli avautunut poutaisena, ja nyt aurinko jopa hieman pilkisteli pilvien takaa saaden valkea lumen hehkumaan ja säkenöimään. Elise oli herännyt pää painavana ja olo hieman sekavana iltaisen itkemisen jäljiltä. Hän oli kietoutunut peittoon ja kohottautunut sen verran pystyasentoon, että pystyi viettämään koko aamupäivän pehmeällä sängyllä istuskellen ja katsellen vaihtuvaa maisemaa.

Marras oli nukkunut häntä pidempään, selkä häneen päin. Elise oli muutamaan kertaan vilkuillut velhon suuntaan, samaan aikaan kiitollisena, että he olivat saaneet aikaan sovinnon ja silti hieman hermostuksissaan, että mies kohta heräisi. Hän ei oikein tiennyt, mitä sanoisi. Hän oli myöntänyt pelkonsa ja vieläkin häntä nolotti iltainen käytöksensä. Miten tällaisen jälkeen oikein edes jatkettiin?

Saagan kanssa riitelyn jälkeen tehtiin aina sovinto, niin isä oli opettanut. Riidoissa ei sopinut mennä nukkumaan. Elise raapusteli harmiaan pieneen päiväkirjaansa, Saaga lähti talliin tai käveli kilometrejä pakkasessa, mutta aina sopu tehtiin pahimman kiukun laannuttua. Velhon kanssa Elise ei tiennyt, miten toimia.

Kun Marras heräsi, hän ei kuitenkaan vaikuttanut erityisen kiukkuiselta. Ei mies oikeastaan ensimmäiseen puoleen tuntiin myöskään puhunut, mutta Elise oli ihan tyytyväinen hiljaisuuteen. Hän katseli maisemia, jotka muuttuivat mitä enemmän hän näki taloja ja kaukana kulkevia ihmisiä, vaikka edelleen juna kulki liian kovaa, että olisi voinut tarkastella yksityiskohtia. Vauhti oli kuitenkin huomattavasti hiljentynyt aikaisemmasta.

Lopulta Elisen oli pakko nousta peitteidensä seasta, sillä käytävillä kailotettiin, että he saapuisivat asemalle pian. Vaihtovaatteita tytöllä ei ollut, eikä oikeastaan pakattavaakaan, mutta hän veti kengät jalkaansa ja puki turkkitakin jo valmiiksi päälleen kuin ei malttaisi odottaa, että he olisivat perillä.

Jännitys oli palannut ja junan vauhdin hidastuminen sai Elisen melkein toivomaan, että he kulkisivat nopeammin, mutta hän muisti olla toivomatta, oikein varmuuden vuoksi muistutti, että hän ei juuri nyt halunnut mitään, ei yhtään mitään, jotta ei vahingossa saisi magiaansa ilmenemään.

Marras alkoi vähitellen näyttää siltä, että oli kunnolla hereillä. Hän oli pukenut päälleen ja käynyt jaloittelemassa junan käytävällä. Elise ei ollut ihan varma, oliko hän käynyt ravintolavaunussa hakemassa jotakin, mutta ainakin hän vaikutti vähemmän väsyneeltä tultuaan takaisin. Aamiaista Elise ei kaivannut, eikä hänellä ollut nälkäkään, mutta tee olisi kelvannut. Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä piipahtaa ravintolassa.

Elise katseli vielä ikkunasta niin kauan kuin pystyi. Vihdoin juna jarrutti lujasti ja vaunut lipuivat vielä loppumatkan asemalle asti. Väki purkautui hyteistään käytävälle ja Elise seurasi Marraksen jäljessä ihmisten jonoa pois junasta.

Asemalla oli viileää ja valtava asemahalli oli myös vilpoinen, kun suurista ovista kulki jatkuvasti väkeä. Täällä raiteita oli useampia ja toinen juna oli saapunut jonkin aikaa aiemmin, joten väkeä oli tuplasti enemmän kuin Keishiressä. Elise ihaili valkeaa rakennusta ja sen korkeita seiniä. Keishiren asema oli ollut komea, mutta paljon vanhemman ja huonompikuntoisen näköinen, kun hän nyt pääsi vertaamaan sitä pääkaupungin asemaan.

Myös ihmiset olivat erilaisia. Heitä oli kovin monen näköisiä, tummia ja vaaleita hiuksia, lyhyitä ja pitkiä, paksuja ja laihoja, kaikki pukeutuneina talvisiin, mutta värikkäisiin ja ohkaisiin vaatteisiin. Kaikilla ei ollut edes Elisen mielestä kunnollisia talvisaappaita, vain siistittyjä nahkakenkiä, mikä oli tytön mielestä outoa tällaisessa pakkassäässä. Joillakin oli karvakauluksia takeissaan, mutta Elisen ruskeankirjava turkkitakki näytti olevan harvinaisuus valkeiden ja värjättyjen takkien seassa.

Ulkona he laskeutuivat valtavia portaita alas katutason aukiolle, jonka keskellä oli korkea patsas, ratsastaja hevosen selässä. Lumi oli tamppautunut ihmisten jaloissa, sitä oli kasattu katujen reunoille pois tieltä ja lumen keskelle oli levitetty hiekkaa sinne, missä ihmiset kulkivat.

Elise laskeutui portaita hitaasti, ja kauniita, vanhoja taloja katsellen. Värit olivat kaikkea vaaleiden pastellien sävyissä, katot tummia, tiilenpunaisia ja harmaita, kerroksia oli useissa ainakin viisi ja ikkunanpielet ja ovien karmit koristeellisia koukeroineen. Kadunvarressa oli lamppuja ja puisia penkkejä, lumessa näkyi kärrynpyörien jälkiä.

Elise huomasi etsivänsä ihmisten seasta Saagaa ja joutui muistuttamaan itseään, että Saaga tuskin kuljeskeli Solarian kaduilla täysin vapaasti vailla huolen häivää.

Marras johdatti Elisen katuja pitkin eteenpäin ja muutamaan kertaan hoputti tyttöä, joka pysähtyi katselemaan milloin mitäkin ihmeellistä. Elise kohotti päänsä ja katseli ylös korkeita kattoja. Hengitys huuruuntui pakkasessa, mutta häntä ei paleltanut oikeastaan ollenkaan. Sydän hakkasi rinnassa lujasti kuin pyrkien pakoon. Hän seurasi jälleen Marrasta ottaen tämän kiinni muutamalla juoksuaskeleella ja he jatkoivat taas seuraavalle suurelle kadulle.

Mitä pidemmälle he kulkivat, Eliselle alkoi valjeta, kuinka valtava pääkaupungin täytyi olla. Hän oli nähnyt vasta pienen osasen, mutta oli jo täydellisen hukassa, jos hänen olisi pitänyt sanoa, missä suunnassa rautatieasema oli. Kehräkaupungin keskuksen pystyi tarvittaessa kulkemaan päästä päähän yhtä kadunpätkää seuraten, mutta tällä oli umpikujia, aukiota ja aina vain uusia, eri suuntiin kulkevia sivukujia. Marras luovi tiensä ihmisten seassa jotenkin helposti, mutta Eliseä hulina alkoi pyörryttää.

He saapuivat kauniin valkean talon luokse, jossa oli tummat ikkunanpielet ja tumma puinen ovi. Kerroksia oli useampia, mutta pihaa ei juurikaan, vaan seuraavat rakennukset olivat aivan vieri vieressä. Kolkutin oli leijonanpään muotoinen ja kolkutinosa kopautettiin leijonan suuhun.

Marras kopautti kolkuttimen oveen kuitenkin vain kerran, eikä mennyt kauaa, kun ovelle saapui nuori poika ruskea tukka pörrössä. Hän kurkisti oven raosta ensin varovasti, mutta hymyili sitten leveästi tunnistaessaan tulijan.

”Marras”, hän tervehti iloisesti ja laski kaksikon sisään. ”Ingrid sanoi, että olisit tulossa. Miksi palasit näin pian?”

”Hätätapaus”, Marras sanoi hiljaa ja asteli peremmälle taloon. Elise asteli varovasti perässä ja silmäili ympärilleen. Oven avannut poika sulki oven heidän perässään ja katseli uteliaana Eliseä. Tyttö katseli siistiin, suoriin housuihin ja valkoiseen paitaan pukeutunutta poikaa yhtä kiinnostuneena. Poika oli varmaan hänen ikäluokkaansa tai lähelle sitä. Hänen kasvoissaan oli vielä nuoruuden pyöreyttä ja silmissä innostuneisuuden pilkahdus kuin pienellä lapsella.

”Olen Elise”, tyttö päätti lopulta esittäytyä ja hän ojensi kätensä. Poika virnisti ja puristi sitä.

”Emel. Olen Ingridin oppilas.”

”Löydänkö hänet peremmältä?” Marras tiedusteli. Hän oli avannut vain takin kauluksen, mutta jättänyt päällysvaatteet ylleen. Elise avasi takkinsa ja kieritti pois paksua huivia kaulansa ympäriltä, sillä sisällä oli hyvin lämmin. Emel nyökkäsi Marrakselle.

”Ingrid on Sinisessä salissa”, hän vastasi arvokkaasti ja oli ilmeisesti lähdössä saattamaan heitä, mutta Marras meni jo omin päin edellä. Elise mietti, pitäisikö hänen riisua lumiset saappaansa vai kulkea sisään kengät jalassa, mutta päätyi lopulta jättämään kengät oven pieleen. Emel odotti häntä ja ohjasi sitten peremmälle taloon, portaita ylös seuraavaan kerrokseen.

”Oletko Marraksen oppilas? En tiennyt, että hän ottaa oppilaita”, Emel uteli. Elise pudisti päätään. Hän ei ollut varma, saiko hän kertoa totuutta, mutta tuskin he täällä teeskentelisivät, että hän oli velhon avustaja, kuten he olivat matkallaan tehneet.

”Hän saattoi minut tänne, jotta saisin apua Ingridiltä”, Elise kertoi. Hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt seinällä olevassa taulussa jotakin liikettä, mutta sen täytyi olla erhe. ”En alun perin ollut tulossa Solariaan Ingridin luo, vaan etsimään sisartani. Jouduin pulaan matkalla ja Marras on auttanut minua.”

Emel näytti jotenkin jopa helpottuneelta.

”Jos tarvitset Ingridin apua, jutun täytyy olla vakava. Mutta hän on voimakas noita. Hän on paras apu, mitä voit saada.”

”Katsotaan.” Elise ei ollut aivan varma, mihin oli oikein astumassa. He astelivat narisevat portaat seuraavaan kerrokseen ja Emelin ohjauksesta pariovista huoneeseen, joka ei ehkä ollut aivan salin kokoinen, mutta se kyllä kovasti mukaili hienoa aulatilaa. Huonekalut olivat seinustoilla ja keskellä oli tyhjää, vapaata tilaa. Kaikki oli sisustettu kerman ja vaalean sinisen sävyillä. Verhot olivat suorat ja paksut, niiden alla oli toiset valkeat ja lähes läpinäkyvät verhot. Tuolien päälliset olivat siniset, lampun varjostimissa oli sinistä ja seinillä olevissa taulussa seikkaili eri sinisen sävyjä. Hämmästyksekseen tyttö sai huomata, että kirjahyllyssä olevan esineet leijuivat.

Salin päädyssä, melkein kuin valtaistuimella, istui vanha, harmaahiuksinen ja hoikka nainen. Hänen katseensa oli terävä, vaikka ryhti olikin istuma-asennossa hiukan kumara, ja tumma leninki oli taatusti arvokasta kangasta. Nainen laski kirjan kädestään pienelle sohvapöydälle ja suoristautui, kun huoneeseen saapui lisää väkeä. Hänen viileään ilmeeseensä muuttui kohteliaan kiinnostuneeksi. Hän tarttui tuoliinsa vieressä odottaneeseen kävelykeppiin ja nojasi kätensä siihen.

”Vai tässä on nuorempi neiti Kähe”, nainen sanoi ja viittoi Eliselle, että tytön pitäisi astua lähemmäs. ”Katsotaanpas sitten sinua.”

Elise ei tiennyt, mistä Ingrid tiesi hänen nimensä, mutta ehkä Marras oli kertonut sen kirjeessään. Hän asteli varovasti lähemmäs ja tunsi olevansa tuijotuksen kohteena, kun jokaisen huoneessa olijan katse seurasi häntä. Se sai hänen ihonsa kihelmöimään ikävästi.

Kun Elise tuli tarpeeksi lähelle, Ingrid ojensi kätensä ja tarttui tytön käteen. Puristus ei ollut luja, mutta selvästi noita sai jotakin selville, sillä hänen katseensa tarkentui ja hän tuntui mittailevan tyttöä päästä varpaisiin.

”Marras puhui totta. Sinussa on magiaa, mutta aivan kuin piilossa, verhottuna persoonasi alle.” Nainen katsoi nyt suoraan Elisen silmiin. ”Marras on varmaan kertonut. Olen Ingrid. Opetin häntä, kun hän vielä oli aloitteleva loitsija tässä maassa.”

”Ymmärrättekö te, mitä magiani on?” Elise rohkaistui kysymään.

”En ilman tutkimuksia. Asian selvittäminen voi viedä aikaa.”

”En tullut pelkästään magian vuoksi. Tulin hakemaan sisareni kotiin”, Elise sanoi ja vilkaisi vaistomaisesti Marrasta. Hän tarvitsisi apua Saagan pelastamiseksi, mutta tähän mennessä hänen retkensä oli tyrmätty typeränä.

Marras oli laittanut kädet puuskaan ja hän puhui Ingridille tuttavalliseen sävyyn. ”Hänen sisarensa on kuninkaan kevätlahja, kuten hyvin tiedät. Elise on itsepäisesti päättänyt puuttua loitsuun, mutta ehkä sinä saat järkeä hänen päähänsä.”

”Olen toki kuullut sisaresta. Hänestä on juoruttu pääkaupungissa jo monta päivää”, Ingrid sanoi. ”Kuvittelin, että haluaisit tutkia Elisen tapausta itse.”

Marraksen poskille nousi hento puna ja hän käänsi katseensa pois. ”Parempi, että hän jää sinun vahdittavaksesi.”

”Epäiletkö osaamistasi?”

”En. Yritän pysyä kaiken Luomaan liittyvän ulottumattomissa.”

Ingrid siristi silmiään.

”Päätät paeta, etkä ottaa vastuuta”, nainen totesi tiukasti. Elisestä tuntui, että tätä naista ei kannattanut vastustella. Ingrid katsoi häntä suoraan silmiin ja jatkoi puhettaan tytölle. ”Marras oli toki lahjakas, yksi lahjakkaimmista, joita minulla on ollut ilo opettaa. Mutta kuriton, yhä edelleen piirtämässä loitsuille tarkkoja rajoja ja sen jälkeen venyttämässä niitä silkasta uteliaisuudesta.”

Elise oli kuvitellut Marraksen puheista, että mies olisi enemminkin säännöissä armottoman tarkka ja siksi pitänyt Eliseä omituisuutena, joka olisi poistettava yhtälöstä. Ehkä kyse olikin siitä, että Marras ymmärsi. Tuntiessaan magian rajat hän erotti turvallisen vaarallisesta. Elisen kanssa rajat hämärtyivät liiaksi.

”Pysytään asiassa”, Marras puuttui puheeseen. ”Elisen tilanteessa on kyse jonkinlaisesta kyvystä muuttaa todellisuutta varsin vakuuttavasti ilman, että hän huomaa aikomustaan voiman käyttöön itse. Se tuntuu liittyvän jotenkin tunnetilaan ja toiveisiin. Hän alkaa olla arvaamaton. Kyky täytyy tukahduttaa tai sitä on opittava käyttämään.”

Ingrid ei vieläkään päästänyt Elisen kädestä irti. Hän sen sijaan laski kävelykeppinsä nojaamaan tuolia vasten ja nosti toisenkin kätensä. Elise kumartui hieman eteenpäin, jotta nainen saattoi koskettaa hänen poskeaan, sitten ohimoaan. Lopulta molemmat kädet siirtyvät pään sivuille ja tunnustelivat varovasti hiusten seasta.

”Kerro tarkemmin hetkestä, jolloin käytit magiaasi”, Ingrid pyysi. Elise mietti hetken. Hän ei halunnut kertoa ravintolavaunussa tapahtunutta, sillä siihen liittyi liikaa häpeää ja nolostusta siitä, miten hän oli suhtautunut naapuripöydässä istuneeseen naiseen. Sen sijaan hän kertoi monistuneista kolikoista, miten hän oli ollut huolissaan ja toivonut rahan riittävän. Hän oli tehnyt toiveita koko matkan asemalle.

”Olet tehnyt toiveista voimasanojen vastineen”, Ingrid sanoi hetken kuluttua ja päästi irti Elisestä. Tytön ohimoa kihelmöi, mutta ei epämukavasti. Hän kuitenkin empi, saisiko astua pois noidan edestä, piiloon salin reunoille, pois katseiden edestä.

”Joten otat hänet luoksesi?” Marras varmisti.

”Minulla on jo oppilas.”

Elise silmäili huoneessa olijoita. Häntä ärsytti, että hänestä puhuttiin kuin hän ei olisi ollut paikalla. Emel seisoskeli oven luona, mutta kuunteli selvästi kiinnostuneena ja katseli nyt entistäkin uteliaampana Eliseä.

Tyttö ei kuitenkaan vastannut pojan katseeseen, vaan kohtasi Ingridin siniset silmät. ”En tullut oppilaaksi. Tulin tänne, koska Marras lupasi auttaa minut Solariaan ja kertoi teidän ymmärtävän magiaa. Olisin kiitollinen, jos voitte auttaa minua löytämään jonkin majapaikan, jonne voin mennä. Etsin sisareni ja lähdemme kotiin. En vaivaa teitä enempää.”

”Sisaresi valintansa oli magian vala ja hänet luovutetaan velho Luomalle juhlallisuuksissa muutaman viikon kuluttua”, Ingrid sanoi. ”Kun Luoma hyväksyy lahjan, talven kirous väistyy. Sellaisen valan rikkomisella on seurauksensa puhumattakaan siitä, että valtakunta jää kirouksen kouriin. Eikö maalaiskylissä muistutettu, millainen kunnia tehtävä on?”

Elise ei halunnut keskustella kodistaan. ”Marras kertoi minulle, että velho voi käyttää kevätlahjan ravinnokseen magiaa varten. Saagan kuolema ei ole kenellekään kunniaksi!”

Ingrid ei tuohtunut, vaikka hän oli korottanut ääntään. Nainen katseli häntä hetken verran arvioiden ja komensi sitten Emelin ovelta yläkertaan järjestelemään makuusopin.

”En henno jättää sinua pakkaseen. Jos tutkin magiaasi, sinun on joka tapauksessa jäätävä. Voit odottaa kevätjuhlaa täällä.”

Elise vilkaisi Marrasta, joka ei ollut enää puuttunut keskusteluun. Marras silmäili opettajaansa tiukasti, eikä antanut ilmi, mitä ajatteli. Elisestä tuntui, että kumpikin magian taitaja piti häntä mielenkiintoisena tutkimuskohteena ja sen myötä hän oli luultavasti saanut katon päänsä päälle, vaikka Ingrid olikin yrittänyt saada Marraksen huolehtimaan hänestä. He saattoivat esittää muuta, mutta halusivat pitää hänet Solariassa.

Hän tarttuisi saamaansa tilaisuuteen. Vaikka Ingrid osoittautuisi yhtä haluttomaksi auttamaan kuin Marras, oli Elise hitusen toiveikkaampi kuin matkanteon aikana. Täytyihän magian talossa olla apua siihen, miten kevätlahjan vala rikottaisiin.

❄❄❄

15.luku: Epäonni

Ingridin talo oli todellinen magian tyyssija. Peili saattoi jutella, kun illalla kävi kylpyhuoneessa pesemässä kasvonsa, ja hanasta tuli lämpimämpää vettä vain pyytämällä. Kirjat leijuivat hyllyissä, tauluissa olevat hahmot liikkuivat ja koriste-esineet saattoivat kääntyä itsekseen. Aluksi se kaikki oli hirvittänyt Eliseä, mutta hetken päästä erikoisuuksien löytäminen alkoikin olla jännittävää. Tyttö ei voinut olla pohtimatta, millaisen hinnan Ingrid maksoi magiastaan.

Elise sai oman pienen makuusopen talon kolmannesta kerroksesta, missä katto oli matalalla ja Emelin kuorsaus kuului seinien läpi vastapäisestä huoneesta. Emel oli innostunut saatuaan seuraa, mutta selvästi myös utelias ja kummissaan Elisestä, joka oli vain tällä tavoin astunut heidän elämäänsä.

”Minulta kesti varmaan kaksi vuotta saada tarpeeksi luottamusta, että äiti antoi minun lähteä tänne. Hän oli varmaan ollut yhteydessä Ingridiin jo parikin kertaa, ennen kuin Ingrid otti minut vastaan”, poika tunnusti. ”Ja sinä tunnet Marraksenkin! Jos hän ottaisi oppilaita, haluaisin lähteä hänen oppiinsa joksikin aikaa.”

Elise ei aivan ymmärtänyt miksi. Marras osasi olla vaikeaa seuraa. Mutta ehkä velholla oli magian mittapuulla niin paljon voimaa ja taitoja, että taikuuden oppilaat olisivat valmiita sietämään erikoisenkin käytöksen.

Myös Ingrid oli selvästi arvostettu rouva ja kunnioitettu noita. Hänen luokseen ei saavuttu häiritsemään, ellei ollut todellista asiaa, eikä kunnianarvoisaa noitaa sopinut häiritä ilman jotakin mukana tuotavaa. Jotkut kaupunkilaiset toivat koristeita, toiset tarjosivat suuria summia rahaa. Ingrid ei kuitenkaan ottanut kaikkia vastaan. Emel avasi tulijoille oven, pyrki auttamaan, jos saattoi tehdä jonkin pienen loitsun henkilön avuksi, mutta suurimmaksi osaksi vastasi rouvan työskentelevän jonkin kiireisen asian parissa ja että pyytäjän tulisi palata myöhemmin.

Kaiken erikoisuuden lisäksi Elise sai huomata, että asuminen noidan talossa tarkoitti arvokasta käytöstä. Ihmiset puhuivat toisilleen esimerkillisesti, pukeutuivat siististi ja niiasivat Ingridille tätä tervehtiessään. Talossa työskentelivät Kaisla, nuori nainen, joka otti välillä lapsikatraansa mukaan taloustöitä tekemään, sekä vanhempi rouva Maaria, joka laittoi ruokaa ja hallitsi keittiötä varsin tehokkain ottein. Molemmat opettivat Eliselle työnsarkaansa ja antoivat tytön tehdä osansa.

Kaksi päivää kului tutustuessa taloon ja asettuessa sinne. Elise ei oikeastaan ehtinyt kuin käydä kerran haukkaamassa happea talon ulkopuolella, ennen kuin oli jälleen kiiruhdettava arkiaskareita opettelemaan. Hän auttoi Kaislaa vaihtamaan petivaatteet ja viemään pyykkipussit alakertaan. Elise käytti tilaisuuden hyväkseen jutellakseen Kaislan kanssa ja kuullakseen hieman lisää pääkaupungista ja sen elämästä.

Solaria vaikutti olevan aivan omanlaisensa maailma. Keskustassa ei ollut karjaa kuten maaseudulla, mutta kaupungin laidoilla pidettiin hevostiloja ja pihoilla saattoi juoksennella koira. Tavara tuotiin muualta, saatettiin viimeistellä kaupungissa ja palauttaa takaisin myytäväksi pikkukyliin. Väki pukeutui värikkäästi, tavaraa ostettiin putiikeista ja toisinaan kaupiteltiin myös ovelta ovelle. Palveluita löytyi hiustenleikkuusta ruuanlaittoon ja majoitukseen. Koulut olivat komeita kivisiä rakennuksia, jonne lapset marssivat päivittäin toisin kuin Kehräkaupungissa, missä koulun virkaa oli toimittanut vanhan kartanon sali muutaman kerran viikossa.

Kaupungista puhuminen sai tytön kaipaamaan Kehräkaupunkia. Elisen matka oli kestänyt useita päiviä, ja huoli Saagan löytymisestä oli täyttänyt hänen mielensä, mutta nyt tilanteen rauhoituttua hänellä oli aikaa murehtia myös kotia. Hän olisi halunnut kirjoittaa ja kertoa isälle ja Malkalle olevansa perillä ja kunnossa, mutta Elise ei tiennyt, minne veisi kirjeen ja mitä oikeastaan sanoisi. Rahaa postimaksuunkaan ei ollut.

Marrasta ei talossa näkynyt. Elise oli etsinyt häntä katseellaan aina silloin tällöin, kun joku asteli sisään huoneeseen, mutta velho oli ilmeisesti palannut omaan kotiinsa. Elise ei tiennyt, missä päin kaupunkia se oli, mutta tuli ottaneeksi asian puheeksi Emelin kanssa. Poika paljasti, että Marras asui toisella asuinalueella, missä vanhoille ja kapeille kaduille ei mahtunut edes vaunuja. Hänenkin luonaan käytiin aina silloin tällöin, joskin kaupunkilaiset olivat oppineet olemaan häiritsemättä Marrasta liiaksi, sillä aina velho ei edes avannut ovea. Elise pystyi kuvittelemaan moisen käytöksen.

Taloon tutustumisen ohessa Elise ennätti siis tutustua monenmoiseen ihmiseen, mutta itse Ingridiä hän ei juurikaan nähnyt kuin päivällisellä. Elise viettikin kolmantena päivänä aikaa Emelin kanssa, johon oli vasta vähän päässyt tutustumaan näiden parin päivän aikana, jotka oli asunut Ingridin luona. Emel oli reipas ja lähes aina myös työn touhussa, mutta pojan seuraaminen antoi Eliselle mahdollisuuden pohtia, millaista maagista apua hän voisi keksiä talosta Saagan pelastamiseksi.

Aamupäivällä Elise jäi keittiöön pojan seuraksi, kun tämä työskenteli pöydän ääressä loitsunsa parissa. Keittiö oli siivottu aamiaisen jäljiltä, ja Maaria saapuisi vasta puolen päivän aikoihin. Pöydän päälle oli levitetty kaikenlaista kirjoista ja papereista kuiviin kukkiin, vesikulhoihin ja kynttilöihin. Elise istui yhdelle tuoleista ja alkoi katsella kiinnostuneena tavaroita. Emel selaili kirjaa eteenpäin kulmat kurtussa ja huokaisi hetken päästä.

”En ole ihan varma tästä tehtävästä”, hän sanoi mietteliäästi ja raapi päätään. ”Ingrid jätti tämän minulle harjoitukseksi. Hevoskärryjä varten tarvitaan taas suojaloitsuja pyörille, jotta tällä kelillä ei olisi niin liukasta. En vain saa kiinni tämän loitsun alusta.”

”Millaisia ohjeita siihen on?” Elise kysyi kiinnostuneena ja odotti jonkinlaista lorua, joka heidän tulisi lausua. Emel ojensi kirjan hänelle aukeama avoimena.

”Tämä. Tai jokin sen johdannainen. Loitsuissa pitää käyttää luovuutta.”

Elise otti kirjan vastaan ja alkoi lukea sivua eteenpäin hieman peläten, mitä karmeuksia vastassa olisi. Teksti osoittautui vaikeaselkoiseksi ja pieneksi präntiksi, mutta Emel selvitti sanojen tarkoittavan, että loitsua varten oli luotava ensin materiaa, johon magian voima sidottaisiin. Kyseinen lause ei kuitenkaan avautunut Eliselle ollenkaan. Hän laski kirjan pöydälle, mutta piti sormeaan aukeaman kohdalla merkkinä.

”Tässä ei ole mitään listaa.” Elise katsahti Emeliin, joka oli asetellut kynttilät riviin pöydälle. ”Mistä tiedät, mitä tarvitset?”

”On siinä vihjeitä. Ja pitää tietää yleiset lainalaisuudet.” Emel virnisti Elisen hölmistyneelle katseelle. ”Näytän sinulle, kunhan keksin, mihin tässä tarvitaan vettä.”

Elise nojasi kyynärpäänsä pöytään ja kumartui eteenpäin. Aukeama pysyi onneksi auki omalla painollaan ja hän saattoi lueskella sitä samalla kun tutki mitä kaikkea pöydällä oli. Vaikutti siltä, että Emel järjesteli tavaroita oikeaan järjestykseen ja aikoi seuraavaksi suorittaa jonkinlaisen toimenpiteen.

Ensin poika sytytti kynttilät yksi kerrallaan. Hän onnistui siinä vain kupertamalla kätensä kynttilän ylle ja siirtäessään sormensa pois, pienet liekit ilmaantuivat tanssimaan kynttilän sydämeen. Elise ihaili, miten nopeasti poika toimi ja sai aikaan liekit, melkein kuin ei näkisi vaivaa ollenkaan. Sitten hän huomasi pojan tulipunaiset sormenpäät ja tajusi pojan sietävän kipua liekin aikaansaamiseksi. Emel siirtyi vilkaisemaan muistiinpanojaan, mutta vain sen verran, että ennätti kiertää pöydän ympäri ja ottaa esiin uuden kulhon, johon hän murensi kuivat kukkaset sormillaan.

Elisestä tuntui, että poika ei tarvinnut kirjan ohjeita montaakaan kertaan. Pariin otteeseen Emel tarkasteli tekemisiään hetken, mutta siirtyi sitten aina seuraavaan vaiheeseen niin kiireesti, että Elise päätti pysytellä vain hiljaa ja seurata. Hän ei halunnut häiritä Emelin keskittymistä.

Kun poika kaatoi veden lopulta toisessa kulhossa olevien kuivakukkien murusten päälle, ilmaan leimahti höyryä kuin vesi olisi osunut johonkin kuumaan. Kun Emel lasku kulhon alas, kukat näyttivät olevan yhtä kuivia kuin ennenkin. Kynttilöiden liekit olivat alkaneet lepattaa kuin huoneessa olisi tuullut.

”Eiköhän se ole siinä”, Emel sanoi ylpeänä. Sillä hetkellä kulhon sisältö räjähti.

Elise oli pudota tuoliltaan, kun savupilvi täytti huoneen. Emel yski ja oli laskenut kulhon takaisin pöydälle. Hän kiiruhti avaamaan keittiön ikkunan ja päästämään pahanhajuisen savun ulos huoneesta. Elise juoksi ikkunaan haukkaamaan happea.

Silmiä kirveli ja haju pisteli nenää savun leijaillessa ulos. Kynttilät olivat sammuneet, kirjan kannet olivat pamahtaneet kiinni ja paperit olivat levinneet pöydällä ympäriinsä, mutta muuta tuhoa räjähdys ei onneksi ollut saanut aikaan. Emelin kulmiin oli jäänyt tummat nokiviirut.

”Taisin laskea määrät väärin”, Emel tuumi ääneen, kun he viimein uskalsivat sulkea ikkunan. Kylmä pakkasilma oli toki tuulettanut huonetta, mutta saanut sen myös todella viileäksi. Elise mietti, lisäisikö hän puita tulisijaan jo nyt, vaikka Maaria kyllä laittaisi tulet tullessaan ja alkaessaan valmistaa ruokaa.

”Katsoitko varmasti jokaisen vaiheen ohjeista?” Elise kysyi, sillä hänestä hieman tuntui, että Emel oli hutiloinut. Poika nyökytteli ja palasi selailemaan ohjeitaan. Hänellä kesti hetken löytää oikea sivu kirjasta ja koota paperit takaisin oikeaan järjestykseen.

”Täytyy varmaan yrittää uudestaan. Eri järjestyksessä, kynttilät olisivat varmaan vasta toisena”, Emel tuumaili ja katseli ympärilleen. Elise ei kuitenkaan kaivannut ihan heti uutta räjähdystä, joten hän päätti vähän jututtaa poikaa ennen kuin livahtaisi pois seuraavan loitsun tieltä.

”Oletko opiskellut kauankin?” tyttö kysyi. Emel nyökäytti päätään.

”Pari vuotta täällä ja sitä ennen pari vuotta kotikaupungissani”, poika kertoi. ”Äiti oli aina sitä mieltä, ettei minusta ole tähän hommaan, koska en ole oikein näyttänyt magiaani koskaan lapsena. Tätini taas oli sitä mieltä, että minun pitää vain päästä jonkin hyvän opettajan luo. Ja oikeastaan olen oppinut täällä tosi paljon, joskus vain… käy niin kuin äsken.”

”Koska loitsut ovat vaikeita?”

”Koska joskus minulta unohtuu joku juttu. Tai pidän kiirettä, kuten äsken. Halusin, että näet jotain hienoa”, Emel sanoi ja virnisti nolona. Elise huomasi nyt, miten pojan poskilla hohtelivat punaiset läikät. ”Älä sano Ingridille, että mokasin tuon noin pahasti. Olen yrittänyt päästä näistä virheistä eroon. Äiti teki tosi ison työn, että sai hänet ottamaan minut oppilaakseen. Ingrid oli jo lopettamassa, minä olen hänen viimeinen oppilaansa.”

”Taisin häiritä sinua.”

”Ei haittaa. Kiva saada seuraa. Täällä on aika hiljaista päivisin, kun työskentelen. Olin kotona tottunut jatkuvaan hässäkkään, oli hassua aikanaan muuttaa pois ja olla täällä niin paljon yksinään.”

”Onko sinulla iso perhe?” Elise kysyi.

”Viisi isoveljeä.” Emeliä nauratti, kun hän huomasi Elisen silmien laajenevan hämmästyksestä. ”Äidillä on ollut aika työ meidän kanssa. Porukan nuorimpana minulla on joku kumma kirous joutua vaikeuksiin kaikessa mitä teen.”

”Minäkin olen nuorin. Mutta minulla on vain yksi sisko”, Elise kertoi.

”Osaako hän magiaa?”

”Ei. Tai en ainakaan tiedä, että osaisi.”

”Minun veljeni ovat kaikki jollain tasolla paljastaneet magiansa, vaikka eivät ole siitä uraa tehneetkään. Äitini taitaa olla oikeassa sen suhteen, että minulla on jokin vika magiassani. En onnistu käyttämään sitä oikein.”

”Minussa vika on se, että magiaa ylipäätään on”, Elise sanoi ja tunsi helpotusta voidessaan puhua asiasta jonkun kanssa, joka pystyi ymmärtämään. ”En tiennyt, että kykenen käyttämään magiaa.”

”Se onkin erikoista. Etsitkö Marraksen siksi käsiisi?”

”Ei. En tiennyt koko magiasta, se tuli esiin vasta Savulehdossa, missä Marras auttoi minua. Olin tulossa hakemaan siskoani täältä pääkaupungista.”

”Niinhän se olikin. Sisaresi valittiin kevätlahjaksi”, Emel muisti. ”Olen kuullut Ingridin ja Marraksen puhuvan kirouksesta. Siinä on kyse jostakin riidasta kuninkaan ja velho Luoman välillä.”

”Näin olen kuullut”, Elise vastasi. ”Marras tai Ingrid eivät kumpikaan vaikuttaneet kuitenkaan halukkailta auttamaan minua.”

”Kyllä he varmasti ovat siitä kiinnostuneita. Marras on voinut vaikka tutkiakin loitsua”, Emel innostui. ”Kirous on nimittäin käsittämättömän vahva kattaessaan koko Seresmaan. Marras jos joku tietää maailmoista ja niiden välisestä magiasta.”

”Kuinka niin?” Elise kyseli uteliaana.

”Etkö ole kuullut, mitä hänestä sanotaan?” Emel kysyi ja madalsi ääntään. ”Huhutaan, että Marras on saapunut Seresmaahan aivan toisesta maailmasta. Ei siis merien takaa, vaan magian voimalla. Ihan toisenlaisesta maailmankaikkeudesta.”

Elise ei osannut kuvitella, miten joku voisi tulla toisesta maailmasta. Missä sellainen toinen maailma edes sijaitsi? Mitä tarkoitti, jos saattoi liikkua maailmojen välillä? Tytön mielikuvituksessa kartan ulkopuolella oli vain tyhjyyttä, jota hän ei osannut täyttää. Eikö velho sitten todellisuudessa ollut Seresmaalainen?

”Kuinka toisiin maailmoihin voi matkustaa?” Elise kysyi. Emel kohautti olkiaan ja ryhtyi korjaamaan tavaroita pois pöydältä kuin olisi muuttanut mielensä loitsun suhteen.

”En tiedä. Mutta varmaan se vaatii tosi haastavaa magiaa. Ehkä Marraksella on kotonaan jokin keino siihen. Ehkä toiseen maailmaan vain astutaan oven läpi”, Emel haaveili. ”Tai ehkä sinne täytyy lentää.”

Eliseä ajatus jostakin syystä kylmäsi.

”Kiitos, että näytit minulle, miten teet loitsuja. Vaikka se ei ihan onnistunutkaan”, Elise kiitti ja hipsi keittiön ovelle. Emelin posket hehkuivat vielä, mutta hän näytti ilahtuneelta siitä, että saattoi olla avuksi. Elise ajatteli mielessään, ettei Emel suinkaan ollut epäonninen, kuten itse ajatteli. Kaivattiin vain vähän harkintaa ja kärsivällisyyttä, ja pojasta voisi tulla pätevä velho.

Elise arveli itse tarvitsevansa valtavan paljon onnekkuutta, jotta onnistuisi oppimaan vahvaa taikuutta Saagan vapauttamiseksi.

❄❄❄

16.luku: Voima ja vastavoima

Viikon jälkeen Elise uskoi jo tuntevansa talon ja sen tavat varsin hyvin. Arki toistui kovin samanlaisena päivästä toiseen, talon työt alkoivat sujua sutjakkaammin ja Emel harjoitteli loitsujaan suurimman osan päivästä. Ovella oli ollut hiljaista, eikä vierailijoita ollut pyrkinyt Ingridin puheille. Ingrid itse oli usein sulkeutunut työhuoneeseensa, johon Elise ei ollut uskaltanut ilman lupaa astua. Noita ei ollut ottanut puheeksi hänen magiaansa.

Ulkona pakkanen oli kiristynyt. Elise tyytyi katselemaan ulkona liikkuvia ikkunasta samalla, kun vapaa-ajan hetkinään lueskeli kirjoja ja yritti keksiä suunnitelmaa Saagan auttamiseksi. Lumet luotiin talojen edustalta ja puhdistettiin myös kadulta, jotta hevosvetoiset vaunut saattoivat kulkea ympäri kaupunkia. Illan hämärtyessä saattoi nähdä kaupungin ikkunoissa satoja valoja kuin koko Solaria valvoisi pimeydessä, piilossa ikkunoidensa takana.

Viimein eräänä iltana Ingrid kutsui Elisen luokseen siniseen saliin. Eliseä jännitti kohdata Ingrid kahden, sillä naisen jäykkä tapa puhutella häntä päivällisellä oli saanut tytön pohtimaan, oliko nainen tyytymätön häneen vai eikö noita vain pitänyt hänestä.

Tytön saavuttua saliin Ingrid komensi Elisen viereensä ikkunan ääreen, ja Elise totteli mukisematta. Ulkona sininen hetki kääntyi ripeästi kohti pimeyttä ja taivaanrannassa erottui punerrusta pilvien rakosista.

”Olet pysytellyt visusti sisätiloissa”, Ingrid tuumasi huomatessaan, minne Elisen katse harhaili. Tyttö tunsi hehkun poskillaan ja niskassaan. Hän ei kehdannut sanoa, että vieraille kaduille lähteminen ypöyksin jännitti mahdottomasti.

”Luin sanomalehdistä, että kevätlahja majoittuu kuninkaan palatsissa. En vielä ole keksinyt, kuinka pääsisin tapaamaan Saagaa.”

Ingrid kohotti hienoisesti kulmiaan, mutta ei sanonut mitään.

Elise kohtasi reippaasti naisen katseen. ”Miksi kutsuitte minut luoksenne?”

”Lupasin tutkia magian kykyjäsi. Sain taustatyöni valmiiksi, joten nyt on käytännön aika”, Ingrid kertoi ja tarkasteli tytön kasvoja. ”Työni magian parissa liittyy vahvasti taikuuden ja mielen yhdistäviin tekijöihin. Yritämme päästä käsiksi siihen, mistä ammennat voimaasi ja miten voisit jatkossa hallita käyttämääsi voimasanojen keinoa.”

”Tarkoitatko toiveita?”

”Kyllä. Oletko tehnyt toivomuksia täällä ollessasi?”

”En.”

”Nyt kokeilemme kykyjäsi.” Ingrid tarttui ryppyisillä käsillään Elisen olkapäihin ja käänsi tytön kohtaamaan salin. ”Haluan, että saat aikaan jonkinlaisen muutoksen huoneessa magian avulla. Aloita, ole hyvä.”

Elise ei voinut kuin nyökätä. Hän ei tiennyt tarkkaan, mitä hän yrittäisi saada tehdyksi, ja miten hän sen tekisi, mutta Ingridin kaltaiselle noidalle ei sanottu ei. Jännitys iski koko kehoon ja pisti kädet vapisemaan. Elise oli ollut huolellinen ja varonut toiveita. Nyt hänen pitäisi yrittää sellaista tarkoituksella.

Salin korkeat kirjahyllyt veivät hänen huomionsa. Lamppujen kellertävä valo täytti huoneen tasaisesti joka puolelta, ja kirjojen selkämyksissä kultaiset kirjaimet tuntuivat lähes hohtavan opusten leijaillessa hyllynreunalla. Elise tunsi Ingridin katselevan häntä ja toivoi, että hän pääsisi piiloutumaan naisen tuijotukselta.

Oli pakko yrittää. Mitä hän tekisi? Mitä hän halusi tälle naiselle näyttää?

Älä katso. Älä näe minua. Älä näe.

Tällä kertaa toive tuntui jopa helpommalta kuin aiemmin. Aivan kuin Savulehdossa löytynyt taikuus olisi heräämisensä jälkeen löytänyt paikkansa Elisessä ja odottanut tätä hetkeä. Lamput sammuivat sihahtaen.

Huone hävisi pimeyteen ja sai tytön vetämään hätäisesti henkeä. Elise kietoi käsivarret puuskaan ja puristi kädet nyrkkiin, kynnet kämmentä vasten. Magia kutitti ihon pinnassa ja kylmäsi koko kehoa kuin pakkasessa kulkemisen jäljiltä. Ingrid taputti käsiään ja valot palasivat hitaasti huoneeseen.

”Mielenkiintoista”, Ingrid sanoi ja hieroi kämmeniään hetken yhteen kuin niitä olisi palellut. ”Mitä tarkalleen ottaen toivoit?”

”Piiloutuvani. En ajatellut valoja, ainakaan tietoisesti”, Elise vastasi ja hytisi.

”Marras kuvasi kykyäsi varsin osuvasti. Toiveistasi on kehittynyt kyky muuttaa todellisuutta.” Ingrid talutti Elisen pois ikkunan luota, lähemmäs vastakkaisen seinän kirjahyllyjä. ”Kykysi on laadultaan alkeellinen, mutta varsin tehokas. Magia aistii mielesi liikkeitä ilmeisesti pidemmälle kuin itsekään huomaat ja vastaa pyyntöösi. Tunnetilasi taitavat vahvistaa reaktiota hallitsemattomasti. Kyky voi yhtä hyvin olla peritty kuin jonkinlainen magian epämuodostumakin.”

Viimeisin huomio kuulosti niin inhottavalta, että Elise pysähtyi. ”Kuinka sitten hallitsen sitä?”

”Kokeilemme sitä seuraavaksi.” Noita tarkasteli Eliseä päästä varpaisiin. ”Sattuuko?”

”On hirvittävän kylmä”, Elise vastasi hampaat kalisten. Ingrid nyökkäsi kuin ei ollenkaan ihmettelisi asiaa. Vasta se sai Elisen ymmärtämään, että tällä kertaa loitsu ei ollut aiheuttanut hänelle pääkipua, vaan imi hänestä kaiken lämmön.

”Sinun on opittava tuntemaan loitsimisen alku”, Ingrid ohjeisti ja tarttui hänen käsiinsä vetääkseen ne kauemmas kehosta. ”Mieti äskeistä toivettasi ja toista se. Yritetään peruuttaa tekemäsi loitsinta kesken kaiken. Kun mietit toivetta mielessäsi, keskity myös kehosi reaktioihin. Tunnustele, mistä magia lähtee liikkeelle.”

Elise nyökkäsi ja painoi silmänsä kiinni keskittyäkseen. Nainen piteli hänen sormiaan jämäkässä otteessaan samalla, kun Elise toivoi.

Tunne saapui äkkiä arvaamatta, ensin hitaasti hiipien, sitten vauhdilla niin, ettei ehtinyt edes ihmetellä sen tuloa. Magia kutkutteli jossakin vatsanpohjalla ja sai olon entistä kylmemmäksi. Elise kuvitteli jäähiutaleiden tanssivan kehossaan, niin rajusti hän paleli. Hän toivoi, toivoi ja toivoi. Lähes heti hän tunsi, miten huone viileni ja ihokarvat nousivat pystyyn. Hartiat teki mieli vetää korviin, kun kylmyys vain yltyi ja tyttö avasi hätäisesti silmänsä. Ingrid katseli häntä vakavana, mutta rauhallisena.

”Nyt sinun on keskityttävä. Löysit magiasi, mutta et kohdista sitä kunnolla oikeaan kohteeseen. Nyt harjoittelemme tukahduttamaan tunteen. Keskity. Sammuta magia sisältäsi.”

Elise halusi vetää kätensä pois. Hänen oli kamalan kylmä.

”En osaa”, hän sanoi hampaat kalisten. Valot lepattivat aavemaisesti huoneessa ja korvissa suhisi kuin tuuli olisi puhaltanut. Elise ei ymmärtänyt, miksi Ingrid ei ollut yhtä peloissaan kuin hän. Noita katsoi häntä vain tiukasti sinisillä silmillään ja puristi ranteista, pakotti keskittymään.

”Sinun on yritettävä. Nyt. Keskity”, Ingrid käski ja auttoi Eliseä tasaamaan hengityksensä. Tyttö kuvitteli jälleen jääkiteet kehossaan, mutta se oli vaikeaa silmät auki. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään, sisään ja ulos, vielä kerran uudelleen. Hän tunnusteli jäätä ja pakotti sen katoamaan kuin olisi imenyt sen sisäänsä ja pysäyttänyt lumimyräkän. Magia tuntui kuitenkin oikuttelevan. Se ei ollut millään palaamassa takaisin päästyään kerran valloilleen ja Elisen pelko vain kasvoi. Hänen voimansa olivat aivan loppu.

Valot rauhoittuivat ja kirkastuivat. Huoneeseen palasi lämpö, tosin ei yhtä voimakkaana kuin aiemmin, vaan kylmyyden kaiku tuntui kummittelevan nurkissa. Ingrid päästi irti tytön käsistä ja kietoi hartioillaan olevaa huivia paremmin ympärilleen. Elisen kädet tärisivät ja hän hengitti pinnallisesti katsellessaan noitaa.

”Tätä tunnetta sinun on harjoiteltava. Jotta loitsu ei pääse valloilleen, sinun on estettävä se, mikäli ajatuksesi tai toiveesi on vaarassa aiheuttaa muutoksia ympäristössä”, nainen ohjeisti.

”Mutta äsken autoit minua. En kyennyt siihen yksin”, Elise sanoi hädissään. Magia oli tukahdutettu melkein väkivalloin ja sen aiheuttama paino tuntui hartioilla kuin hän olisi kantanut valtavaa taakkaa selässään.

”Tästä lähtien harjoittelet keskittymistä joka ikinen päivä”, Ingrid ohjeisti. ”Sen jälkeen harjoittelet magiasi tukahduttamista äskeisen harjoituksen avulla. Älä päästä loitsua valloilleen, vaan sammuta se jo ennen kuin saat mitään aikaan. Harjoittelemme yhdessä, jotta olet turvallisessa ympäristössä. Keskittymisharjoituksesi voit tehdä itsellesi sopivana hetkenä.”

Noita kertoi jatkavansa tutkimuksiaan magian alkuperän suhteen ja Elise lupasi tehdä, kuten käskettiin. Saatuaan luvan poistua hän kipusi kerroksen ylemmäs ja vetäytyi makuusoppeensa istumaan.

Tyttö laski kämmenen rintakehäänsä vasten ja kuvitteli magiaa jossakin sisällään. Sen täytyi olla valtavan voimakasta ollakseen niin arvaamatonta. Hän oli tuntenut, miten Ingrid oli lopulta pakottanut hänen magiansa sammumaan, ja miten voima ei ollut tahtonut sitä. Hän oli tuntenut kivun ja painostuksen, kun viimeiset taikuuden rippeet oli sammutettu. Kuin häntä olisi läimäisty kasvoille.

Kuin hänet itsensä olisi tukahdutettu magian mukana.


Seuraavana päivänä Ingrid patisti Elisen ulos lähettämällä tämän Marraksen luo. Elise oli onnistunut viikon aikana kehittämään Solarian kaduista itselleen lähes ylitsepääsemättömän pelon, jonka hän nyt joutui kohtaamaan silmästä silmään.

Mukaansa hän sai korillisen viemisiä. Kantamukset painoivat, mutta Elise ei rohjennut kurkistaa liinan alle Ingridin läsnä ollessa. Hän puki villapaidan mekkonsa päälle ja peitti huivilla huolellisesti leukansa, suunsa ja kaulansa ankaraa pakkaspäivää vasten ennen kuin nappasi viemiset mukaansa ja suuntasi kaupungille Ingridin ohjeet mielessään. Emel vilkutti hänelle ovenraosta ja toivotti hyvää matkaa.

Ensimmäiset askeleet tyttö otti varoen kuin maa saattaisi pettää alta. Hanki narskui tutusti kenkien alla, jolloin Elise vetäisi syvään henkeä ja lähti keskelle kaupungin hälyä.

Lumivaipat talojen katoilla näyttivät painavilta ja savu nousi piipuista kohtisuorana kohti korkeuksia. Väki liikkui rivakasti kapeilla jalankulkureiteillä, eikä kukaan jäänyt seisoskelemaan putiikkien näyteikkunoiden edustalle. Koulumatkalla oleva lapsilauma pysähtyi leikkimään kinoksessa ja heidän naurunsa raikui torin laidalla.

Elise varoi ja väisteli tottumattomana kulkemaan tungoksessa. Hän kuuli kauppakielen lisäksi vieraita sanoja, haisteli uusia tuoksuja ja katseli värikkäitä takkeja, jotka olivat aivan liian kevyitä näin kylmään talvipäivään. Koko viikon hän oli yrittänyt olla ajattelematta liikaa kotia. Juuri nyt muistot puskivat pintaan kaikkein vahvimmin.

Mitä isä ja Malka mahtoivat kotona ajatella? Molemmat olivat varmasti huolissaan.

Oliko Kehräkaupungissa huomattu hänen lähteneen? Nilsa ei kertoisi hänen suunnitelmistaan eteenpäin, mutta pidettäisiinkö outona, ettei häntä näkynyt enää pääkadulla tai joen rantaa myötäilevällä polulla?

Kuinka monta päivää hänellä olisi aikaa pohtia, mitä tehdä?

Elise ymmärsi vasta nyt, miten väsynyt oli ollut matkaamisen jälkeen. Oli ollut helppo linnoittautua sisälle lämpimään ja unohtua talon töihin, vakuuttaa itselleen, että vaikeaselkoisten magian kirjojen lukeminen johtaisi jonkinlaiseen valaistumiseen ja yllättävään ideaan, joka auttaisi pelastamaan Saagan.

Niin ei tapahtuisi. Päivät kuluisivat ja hän huomaisi heräävänsä aamuna, jolloin kevätlahja luovutettaisiin velho Luomalle. Silloin olisi jo liian myöhäistä.

Mitä hän oli kuvitellut Solariassa tekevänsä? Elise muisti sanoneensa Marrakselle, että kulkisi sisään vaikka kuninkaan linnaan matkallaan Saagan avuksi. Tunnekuohussaan hän oli vain halunnut päästä matkaan, lähemmäs Saagaa, saada kiinni reen, joka sisaren vei mukanaan. Hän oli halunnut unohtaa Malkan käskyn lopettaa koulunkäynti ja tehdä omat suunnitelmansa sen sijaan, että Malka päättäisi hänen siirtyvän oppilaaksi ompelimoon.

Hänen olisi tutustuttava Solariaan lähemmin ja tunnettava kadut. Olisi saatava Marras auttamaan.

Elise toisteli mielessään reittiä, joka hänelle oli opetettu. Torin luo, sitten kolmatta katua oikealle. Korukaupan kohdalta oli valittava pikkuinen katu, joka jatkui pitkän matkaa talojen varjossa. Suurkaarre-nimistä katua jatkettiin kaarevasti oikealle. Oikealla asuinalueella oli ryhdyttävä tarkastelemaan talojen numeroita vanhoista kylteistä niiden seinillä.

Numero viisi oli yksi harmaakivisistä taloista, jotka lomittuivat aivan kiinni toisiinsa. Lunta oli niin paljon, että oli kuljettava edellisen kulkijan kapeita jälkiä pitkin, jottei joutunut kahlaamaan hangessa polviaan myöten. Elisen oli kuitenkin poikettava polulta vitosen rapulla ja rämmittävä lumen läpi portaat ovelle.

Hän korjasi painavan korin asentoa käsivarrellaan ja koputti kovaa. Hetken päästä ovi avautui raolleen ja paljasti synkkäilmeisen Marraksen. Miehen vaaleat hiukset olivat epätavallisen sekaisin.

”Ingrid lähetti minut”, Elise sanoi hiukan hengästyneenä taipaleensa jäljiltä. Huulet pyyhkivät huivia vasten ja hengitys teki kankaan kosteaksi. ”Hän halusi, että tuon tämän.”

Tyttö ojensi kantamustaan, mutta joutui odottamaan hetken, että Marras otti sen vastaan.

”Saanko tulla sisälle?” Elise pyysi ja yritti nähdä miehen ohi peremmälle taloon. Marras vetäytyi taaksepäin ja laski tytön sisään.

”Ole hyvä”, hän sanoi hiljaa ja kantoi korin tupaan. Elise sulki oven perässään ja alkoi kiskoa huivia pois kaulansa ympäriltä varoen lettejään. Himmeässä valaistuksessa tuntui kuin ilta olisi yhtäkkiä laskeutunut taloon. Tupa oli pieni, avoimen oviaukon takana erottui keittiökomero. Seinät olivat valkeat ja paljaat, mutta muutoin huone oli täynnä tavaraa.

Pöydällä lepäsi papereita ja leveäkantinen kirja avoimena aukeaman päällä olevan painon avulla. Tupapöydän ääressä oli pitkä penkki ja kaksi nojatuolia. Seinustalla komeili korkea kirjahylly ja useita lipastoja, joiden päälle oli aseteltu kynttilöitä, kymmeniä purnukoita ja kasoittain kirjoja. Kaikki näytti kuitenkin arkisen tavalliselta. Kirjat pysyivät paikoillaan ja himmeästi hohtavat lamputkin olivat ihan tavallisia kaasuvaloja.

Jos Marras olikin toisesta maailmasta, mikään tuvassa ei näyttänyt kielivän sellaisesta. Elise seurasi, miten Marras laski korin pöydälle ja siirsi liinan sivuun. Korista paljastui harmaanvaaleita möhkäleitä, kutakuinkin nyrkkiin sopivia, eri muotoisia ja rosoisia.

”Ingrid sanoi, että ne ovat loitsua varten”, Elise höpötti ja asteli lähemmäs nähdäkseen paremmin. ”Mitä ne ovat?”

”Kiviä.” Marras alkoi siirrellä esineitä korista pöydälle. Hänen tumman paitansa hihat oli kääritty kyynärpäihin ja pitkät sormet sivelivät kivien pintaa niitä nostellessaan. Elise katseli tarkkaa työskentelyä hetken lumoutuneena.

”Millaista loitsua olet valmistamassa?”

”Yritän jäljittää Luomaa”, Marras sanoi hiljaa. Elisen hämmästyneen katseen nähtyään, hän selitti hieman tarkemmin. ”Puhuin Ingridin kanssa siitä, mitä kohtasimme ja myös hän oli sitä mieltä, että tällainen hyökkäävyys oli erikoista, vaikka Luoma onkin vihoitellut useamman vuoden ajan. Hänen ei olisi pitänyt tietää minun olevan Savulehdossa.”

”Puhuit jotakin vanhoista kaunoista”, Elise muisteli. Heidän päästyään Ingridin luo Marras oli sanonut pysyttelevänsä toisesta velhosta etäällä kaikin keinoin. ”Mitä välillänne on tapahtunut? Oletko kohdannut hänet joskus aiemminkin?”

Marras keskeytti työnsä hetkeksi ja katseli Eliseä kuin ei olisi tajunnut tytön muistavan näin paljon. Kun hän vastasi, kuuli äänestä vastahakoisuuden. ”Luoma halusi tietoa, jota en ollut valmis jakamaan.”

Elise oli yhä vain kiinnostuneempi, mutta Marraksesta joutui kiskomaan irti vastauksia väkisin. Tämä veisi aikaa. Tyttö riisui takkinsa ja asetti sen huivin kanssa nojatuolin käsinojalle. Lumi suli kengistä lattialle, joten Elise riisui ne kiireesti jaloistaan ja vei ovelle.

”Sanoit, että aiot pysytellä erossa velho Luomasta ja nyt kuitenkin etsit häntä loitsuin. Miksi valehtelit?” tyttö kysyi astellessaan kankeasti takaisin. Jäsenet alkoivat viimein tuntua lämpimiltä pakkasessa kulkemisen jälkeen.

”Miten sinä uskaltauduit kaupungille?” Marras esitti vastakysymyksen. ”Kuulin Ingridiltä, että piileskelet sisätiloissa.”

Elise pisti kädet puuskaan. ”Minulla on ollut täysi työ oppia talon tavoille. Kotitaloustöitä riittää, vaikka talossa asuvat vain Ingrid ja Emel. En ymmärrä, miksi töihin ei käytetä loitsuja, jos kerran talo on muutoin täynnä loitsittuja esineitä.”

”Liian kallis hinta maksettavaksi”, Marras totesi tyynesti.

”Mutta kirjoja täytyy leijuttaa hyllyssä?”

”Turvallisuustoimenpide.”

Elise pyöritteli päätään. Vai olivat magian kirjat vaarallisia. Olisihan hänen pitänyt tietää. ”Aioin kyllä lähteä etsimään postitoimiston. Voisinkohan lähettää kirjeen kotiin samalla tavalla kuin sinä laitoit kirjeen matkaan Keishirestä Ingridille tänne Solariaan?”

”Käytin magiaa vain, koska viestillä oli kiire”, Marras kertoi. ”On tunnettava tarkkaan paikka, johon haluaa saada viestinsä perille. Summamutikassa tehty yritys voi johtaa haitallisiin sivuvaikutuksiin.”

”Kyllä minä Kehräkaupungin tunnen.”

”Sinun piti lopettaa toivomukset.”

Elise mutristi suutaan ja istuutui alas penkille. Hänen äänensä muuttui vaimeammaksi ja katse siirtyi velhosta pöydälle asetettuihin tarvikkeisiin. ”Ingrid yritti opettaa minulle keskittymistä ja magian voimieni hillintää, mutta minulle tuli siitä jotenkin huono olo.”

Marras oli asetellut kaikki kivet viivasuoraan riviin pöydälle ja hän siirteli papereitaan kuin lueskellen niistä, missä olikaan ollut menossa ennen Elisen tuloa. Nyt hän kuitenkin katsahti taas tyttöön, ja ikkunasta tulviva päivänvalo maalasi tummat silmät astetta vaaleammiksi.

”Löydät postin asema-aukion toiselta laidalta”, velho neuvoi. ”Kirjoita muutama rivi kotiin, jos se helpottaisi oloasi.”

Elise ei uskaltanut tunnustaa, että kaikki rahat olivat kuluneet junalippuun. Hän vain nyökäytti päätään ja päätti joka tapauksessa käydä tarkistamassa toimiston ilmoitustaulun työilmoitusten varalta.

”Voinko jäädä katselemaan?” tyttö kysyi ja viittasi Marraksen keskeneräiseen työhön.

”Oletko varma?”

Elise nyökkäsi. Vaikka magian katku inhotti yhä, hän ei voinut olla unohtamatta käsiensä kihelmöintiä ja hetkeä, jolloin Ingrid oli sammuttanut hänen aloittamansa taikuuden kipinän. Saagan vuoksi hän ei enää saisi antaa kiukun ja pelon voittaa.

Marras kumartui raapustamaan muutaman rivin muistiinpanoja ja siirsi paperit sen jälkeen syrjään. Elise vilkaisi pientä ja tiheää kirjoitusta, ja meinasi sanoa, että velholla oli aivan järkyttävä käsiala. Marraksen tekstistä ei ollut saada selvää, vaikka sitä kuinka tihrusti. Tarpeeksi silmiään siristeltyään tyttö totesi, ettei voinut olla varma kirjoittiko velho edes heidän kielellään.

”Mitä kivillä tehdään? Miten aiot etsiä velho Luoman?”

”Kivet toimivat maksuna, Ingrid on valmistellut niitä täyden kuunkierron. Jotta loitsu onnistuu, minun en ensin määriteltävä mitä etsin. Muistiinpanot auttavat”, Marras selitti. ”Luomalla on ollut tapana päästää magiansa valloilleen talveen sen jälkeen, kun hän kirosi Seresmaan. Yritän löytää sen jäljet.”

Elise oli avaamassa jälleen suunsa, mutta Marras ilmoitti vastaavansa loppuihin kysymyksiin myöhemmin. Elise seurasi, miten velho asetteli kivet piiriksi ja kynttilät piirin ulkopuolelle jokaiseen pääilmansuuntaan. Sen jälkeen Marras lausui muutaman vieraalta kuulostavan sanan.

Sinivalkea usva heräsi kivien ylle. Se leijaili ja pyörteili kuviona kivien yllä, ja Marras tuijotti usvaa hyvin tiiviisti kuin voisi nähdä siinä jotakin. Elise nousi penkiltä ja siirtyi ripein askelin pöydän toiselle sivulle Marraksen viereen nähdäkseen paremmin. Marras kohotti toisen kätensä pystyyn kuin pyytääkseen hiljaisuutta.

”Yritän kuunnella”, hän ilmoitti ennen kuin Elise ehti puhua. Huoneessa oli kuitenkin hiljaista. Edes loitsu ei pitänyt minkäänlaista ääntä. Lopulta Marras pyöritti hallitusti käsiään savun ympärillä kääntääkseen sen ikään kuin ympäri. Kieppumissuunta muuttui.

”Katsellaan hieman laajemmin. Ei suoraan täällä, mutta ehkä Solariassa kuitenkin. Vähintään sen lähimailla”, Marras puhui itsekseen. Kiepautuksen jälkeen ei kestänyt kauaa, kun huoneessa alkoi kaikua heikko, ulvova ääni. Se kohosi ja laski kuin laulu, ja Elise muisti kuulleensa jotain sen kaltaista metsässä tarpoessaan. Vaikka hän nyt oli sisätiloissa ja lämpimässä, pelkkä ääni sai kylmät väreet kulkemaan hänen selkäänsä pitkin.

”Tiesinpäs”, Marras tuumasi, mutta ei kuulostanut kovin iloiselta löydöksestään. Hän tarkasteli savua, joka alkoi välkehtiä kuin sen keskellä olisi äänetön ukkosmyrsky. Elise oli näkevinään usvassa talvisia maisemia, milloin metsää, milloin taloja, mutta yksikään kuva ei näyttänyt tutulta. Toisaalta ne vilahtivat ohitse niin nopeasti, että hänen olisi ollut mahdotonta sanoa varmasti tunnistiko hän niistä yhtäkään.

Marras painoi käsillään savun kasaan ja sai sen hajoamaan. Samalla hetkellä, kun usva erkani ja haihtui, pienet kivet vierivät kolisten pois muodostelmastaan.

”Saitko mitään selville?” tyttö kysyi kärkkäästi. Marras keräsi kivet ja laittoi ne takaisin Ingridiltä saatuun koriin.

”Hän on liikkeellä. Ei aivan lähettyvillä, mutta hänen magiansa yltää Solariaan asti. Talven kirous saattaa sekoittaa tämänkaltaista loitsua, mutta tiedämme kuitenkin, että hän on liikekannalla, yhä vahvemmin täällä pääkaupungissa”, Marras selitti. Elisen vatsanpohjaan tuntui humahtavan jotakin hyisen viileää. Velho Luoma tulisi noutamaan Saagan.

Elise pohti vaihtoehtojaan. Tuntui kuin hän olisi ollut yhtä kaukana sisarestaan kuin kotona Kehräkaupungissa. Saaga oli samassa kaupungissa, mutta samaan aikaan saavuttamattomissa.

Minun on saatava yhteys Saagaan.

Marras sysäsi kivillä täytetyn korin Elisen syliin kuin käskynä poistua ja suuntasi sitten keittiöön lisäämään puita pieneen uuniin. Elise laski korin hetkeksi alas voidakseen pukeutua. Hän katseli Marraksen selkää ja mietti, mitä tarkoitti, että noin vahva velhokin päätti paeta ja väistää, kun puhe oli Luomasta.

 

❄❄❄

17.luku: Kutsu

Postitoimistolla oli kiireistä, mutta yksi virkailijoista ehti opastaa Eliselle, missä valtava ilmoitustaulu sijaitsi ja miten hän voisi liittää taululle maksua vastaan oman ilmoituksensa. Tyttö tiedusteli mahdollisuutta lähettää postia kuninkaan palatsiin, mutta sai tietää, että linnassa kaiken postin vastaanottivat ensin virkailijat, minkä jälkeen kirjeet kiikutettiin vasta oikealle vastaanottajalle.

Olisi mahdotonta kirjoittaa Saagalle mitään yksityistä.

Taululla oli vain yksi ilmoitus, joka herätti hänen huomionsa. Solarian voima etsi toimittajaa palvelukseensa. Varsinaisten uutisjuttujen kirjoittamiseen Elisellä ei ollut halua eikä kokemusta, mutta toisenlaisia tekstejä hän voisi tarjota.

Elise poimi ilmoitustaululta päivälehden toimituksen osoitteen ja kysyi neuvoa perille, jottei harhailisi kaupungilla koko päivää. Toimistotalolla hän kipusi yläkertaan kahden rouvan puheille ja tarjoutui kirjoittamaan tarinoita lehden palstalle maksua vastaan. Kesti hetken aikaa selvitellä, ettei hän ollut hakemassa tarjottua työtä, vaan tarjoamassa omaa ideaansa.

Rouvat mutristelivat suutaan ja kurtistelivat kulmiaan, eikä ollut vaikea arvata, että he olivat toivoneet jotakin muuta. Työtä ei luvattu ilman näyttöjä, joten Elise sopi toimittavansa lyhyen kirjoituksen vielä saman viikon aikana.

Emelin avustuksella tyttö sai haltuunsa hieman paperia ja sopivia kirjoituskyniä ohuella terällä, joita ei tarvinnut kastaa musteeseen. Hän kirjoitti ensimmäiseksi viestin Nilsalle ja pyysi tätä kertomaan isälleen, että hän oli saapunut Solariaan. Paperin hän taittoi kahtia ja sulki sinettilakalla. Sen jälkeen hän istuutui ensimmäisen kerroksen oleskelutilan nojatuoliin ja ryhtyi pohtimaan tarinaa junalla matkustavasta tytöstä.

Emel tuli istumaan hänen seuraansa ja lukemaan paksua magian opusta, joka huokaili äänekkäästi, kun sen sivuja käänneltiin. Elise oli jäänyt jumiin kirjoitettuaan kolme kappaletta ja haaveiltuaan hetken hänen katseensa kääntyi kohti lattialla istuvaa Emeliä. Poika oli asettanut sohvatyynyt selkänsä ja takamuksensa alle ja nojaili välillä kirjahyllyä vasten nostellessaan lukuaineistoaan.

”Emel”, Elise aloitti varovasti. Hän käytti alustanaan keittiöstä löytynyttä tarjotinta ja oli laskenut kynän ja paperin sitä vasten. ”Kuinka Ingrid pitää talon magiaa yllä?”

Emel painoi kirjan aukeamaa liian lujasti auki, jolloin kirja valitti äänekkäästi. Poika silitti sivuja hajamielisesti puhuessaan. ”Miksi kysyt?”

”Yritän ymmärtää”, Elise sanoi. ”Magia on aina ollut minun näkökulmastani vaarallista. Ja täällä Solariassa sitä tunnutaan käyttävän niin arkisesti osana elämää.”

Emel huokaisi ja näytti vaivaantuneelta puhuessaan opettajastaan. ”En ole aivan varma, miten hän on aikanaan aloittanut loitsun, mutta sen vuoksi Ingridin on käytettävä kävelykeppiään. Loitsua pitää tehostaa muutaman kerran vuodessa, ja magian uusimisen jälkeen olen auttanut valmistamaan lääkettä särkyihin.”

”Miksi uhrata niin paljon, kun Kaisla ja Maaria työskentelevät talossa?” Marras oli puhunut kalliista hinnasta, jonka vuoksi magiaa ei käytetty kaikkeen, mutta Elise ei ollut keksinyt, miksi kannatti loitsia ollenkaan, jos oli varaa palvelusväkeen.

”Loitsu tekee sellaista, mitä me emme voi”, Emel selitti. ”Sen takia täällä riittää lämmintä vettä. Ja pyykit hoituvat kätevästi, ruokakin säilyy ilman kellaria.”

Elise oli nähnyt taloudenhoitoon käytettävän hämärän tilan, jonne pääsi ovesta portaiden alta, mutta ei ollut ymmärtänyt, ettei Kaisla pyykännyt paljussa käsin. Poskille nousi puna, sillä tyttö uskoi Emelin pitävän häntä hieman yksinkertaisena.

Ingrid kutsui Elisen iltaisin Siniseen saliin ja laski kävelykeppinsä oven viereen nojalleen heidän aloittaessaan harjoittelun. Elise huomasi naisen kulkevan varovaisin askelin ilman keppiään, mutta ei kehdannut tuijottaa Ingridin keikkuvia helmoja pitkään. He harjoittelivat loitsimisen keskeyttämistä vaihtelevin tuloksin. Toisinaan Elisen oli vaikea edes käynnistää loitsua, kun hän pelkäsi tukahduttavaa tunnetta niin kovasti.

Tyttö ei voinut olla miettimättä, oliko Emelinkin harjoittelu tällaista. Istuiko poika kahden Ingridin kanssa ja harjoitteli loitsimista? Koko edellisen viikon ajan Elisestä oli tuntunut, että Emel työskenteli vain yksikseen. Toki se saattoi johtua siitä, että Ingrid oli vetäytynyt työhuoneeseensa ja selvittänyt keinoja Elisen magian alkuperän ymmärtämiseksi.

Harjoittelukertojen jälkeen Elise vetäytyi yöpuulle ja yritti hillitä pamppailevan sydämensä, joka säikähti joka kerta kehon reaktioita taikuuteen. Rauhoittuakseen nukkumaan hän suunnitteli uutta tarinaa, jota vastaan voisi saada toisen postimaksun verran rahaa.

Vietyään junamatkatarinansa Solarian voiman toimitukseen Elise oli katsellut kaupungilla ympärilleen. Solaria valmistautui juhlallisuuksiin ripustamalla ovien pieleen lyhtyjä ja oviin paksuja havuseppeleitä. Postitoimiston edessä seisoi nuori tyttö painava laukku olallaan ja huusi kovaan ääneen lehtien pääotsikoita houkutellakseen ostajia. Kuningas aikoi esitellä kevätlahjan kaupungin aatelistolle.

Eliseä halutti ostaa lehti saman tien, mutta hän oli sinnikkäästi säästänyt rahan kirjeen lähettämistä varten. Suunnitelma Saagan tavoittamiseksi oli yhä täynnä mahdottomia haaveita.

Erään aurinkoisen talvipäivän päättyessä Marras vieraili Ingridin luona uutisten kera. Hän vaikutti synkältä ja kiukkuiselta heittäessään kirjeen pöydälle heidän asettuessaan syömään päivällistä. Elise oli yllättynyt, että mies saapui, sillä tätä ei ollut näkynyt Ingridin luona vielä kertaakaan. Tyttö epäili, että Ingrid ja Marras kävivät jonkinlaista kirjeenvaihtoa keskenään lähes päivittäin, joten Ingrid saattoi olla kutsunut velhon syömään.

Ingrid otti kirjeen siroin ottein ja taitteli sen auki, sillä sinetti oli jo murrettu. Hänen kulmansa kohosivat aavistuksen, kun hän luki, mitä kirjeessä sanottiin.

”Sinun on parasta käyttää pukusi jossakin siistittävänä”, Ingrid tuumasi ja laski paperin alas. Marras kohtasi opettajansa katseen synkästi, eikä tuntunut huomaavan eteensä asetettua lautasta ruoka-annoksineen. Hän laski viitan harteiltaan tuolin selkänojalle ja asettui kuitenkin istumaan. Elise annosteli toisen kulhollisen Emelille ja vielä yhden itselleen ennen kuin istuutui alas ja ryhtyi kuuntelemaan keskustelua tarkkaavaisesti. Emel oli tällä välin lukenut kirjeen.

”Kruununpäivän vastaanotto”, hän sanoi yllättyneenä. ”Sielläkö kuningas aikoo esitellä kevätlahjan?”

”Kyllä. Ja pitää juhlat kaupungin kermalle”, Marras sanoi huokaisten. Vaalea tukka oli kammattu siististi, tumman paidan hihansuiden kirjailut kiilsivät. ”En ymmärrä kutsua palatsiin. Olen kieltäytynyt työtehtävistä viime aikoina useammin.”

”Nautit kuninkaan luottamusta. Hovin näkökulmasta paikkasi on arvostettu, mikä antaa mahdollisuuksia käyttää voimiasi valtakunnan hyödyksi”, Ingrid huomautti. Marras sinkosi terävän katseen entistä opettajaansa kohti.

”Mahdollisuus tehdä hänen käskystään mitä hovissa kulloinkin vaaditaan. Mieluummin käytän aikani johonkin hyvään.”

Siihen Ingrid ei lähtenyt puuttumaan, mutta hänen suunsa supistui hetkeksi tiukaksi viivaksi. Elise oli kuitenkin kuullut kaiken tarpeellisen ja hänen oli pakko puuttua puheeseen. Hänen oma keittokulhonsa oli tähän mennessä jäänyt koskemattomaksi. ”Onko juhlavastaanotto palatsissa?”

Ingrid nyökkäsi, kun Marras ei vastannut. Elise silmäili kutsua, jonka Emel oli laskenut ensin pöydän keskelle, ja Marraksen mulkaistua sitä ärtyneesti siirtänyt paperin keittiötasolle vasten astiatelinettä.

”Pääsetkö siis tapaamaan siellä Saagan?” Elise jatkoi sydän pamppaillen.

”En aio ottaa kutsua vastaan”, Marras vastusteli.

”Aiotko teeskennellä kiireistä? Kieltäytymisesi tullaan tulkitsemaan hovissa hyvin negatiivisesti”, Ingrid sanoi ja kohotti lusikkansa hienostuneesti maistaakseen keittoa.

”Tulkitkoon miten haluavat.”

”Luoma yllättää sinut kerran ja sen jälkeen koet parhaaksi piiloutua koko maailmalta.”

Marras pysyi hiljaa, eikä keskustelu päässyt kunnolla jatkumaan jokaisen ollessa varovainen sanoissaan. Emel yritti kysellä jotakin teoriaopinnoistaan, mutta sai vain lyhyitä vastauksia. Elise oli uppoutunut ajatuksiinsa, eikä voinut olla katselematta kirjettä vaivihkaa.

Kun päivällinen oli syöty, Ingrid ja Marras siirtyivät yläkertaan Siniseen saliin. Elise siivosi astiat pöydästä ja Emel lupasi kuivata, jos tyttö tiskaisi. He jynssäsivät astiat kiiltäviksi yhteistyöllä ja kehuivat Maarian keittotaitoja. Emel huvitti Eliseä kertomalla tarinoita kodistaan ja veljeskatraan tekemistä kepposista.

He olivat jo melkein saaneet työn tehdyksi, kun Marras asteli keittiön ovensuuhun ja asettui nojaamaan ovenkarmiin. Emel huomasi hänet ensimmäisenä ja keskeytti naurunsa äkisti.

”Olemme melkein valmiit”, hän julisti Marrakselle kuuliaisesti. Velho risti kädet rinnalleen.

”Saisinko puhua Elisen kanssa?” hän kysyi rauhallisesti. Sanat saivat Elisen sisukset kiemurtelemaan, eikä hän ymmärtänyt miksi. Emelin kulmat kohosivat, mutta hän ojensi pyyhkeen Eliselle tytön sitä pyytäessä ja poistui vähin äänin huoneesta. Marras asteli peremmälle ja asettui nojaamaan pöydän reunalle kuitenkaan kunnolla istuutumatta siihen. Elise alkoi kiireen vilkkaa kuivata loppuja astioita, jotka oli jo huuhdeltu.

”Oletko oppinut pitämään magiasi piilossa?” Marras kysyi. ”Harjoittelut ovat ilmeisesti sujuneet hyvin.”

”Jotenkuten. En enää saa aikaan mitään yllättävää”, Elise vastasi. Kellertävä valaistus sai kultapisarat tanssimaan velhon tummissa silmissä. ”Mutta keskittyminen vie voimia. En oikein tiedä vielä olenko edistynyt vai ainoastaan menettänyt ne vähäisetkin taidot, joita minulla oli hetki sitten. Ingrid joutuu auttamaan minua joka kerta, kun harjoittelemme.”

Kutsukirje oli kaatunut lappeelleen astiatelineen taakse. Elise huomasi sen nostaessaan viimeisen lautasen paikoilleen, jolloin ajatus pälkähti hänen päähänsä. Tyttö hivutti paperin varovasti kuivauspyyhkeensä alle. Hän siirtyi takaisin työnsä pariin ja päästi tulpan irti altaasta, jolloin haalistunut vesi lähti kiemurtelemaan viemäriin. Perään hän kaatoi vadissa olleen huuhteluveden.

”Kirjoititko kotiin?” Marras tiedusteli, mikä sai Elisen entistä tietoisemmaksi piilottamastaan kirjeestä. Hän yritti nyökytellä vaikuttamatta turhan häkeltyneeltä.

”Pyysin erästä ystävääni kertomaan isälle ja Malkalle, että olen kunnossa. En uskaltanut kirjoittaa mitään kovin tarkkaa suunnitelmistani. Olen miettinyt, miksi kevätlahja valittiin Kehräkaupungista”, Elise puhui selin velhoon. ”Miksi he eivät voineet valita jotakuta täältä pääkaupungista?”

Mieleen palasivat isän sanat kotona yön pimeydessä. Isä uskoo, että Saagan valinta on hänen syytään.

”Valinta suoritettiin Luoman kotikaupungista”, Marras sanoi. ”Se on osa loitsua. Aluilla ja lopuilla on symbolinen arvonsa, kun rakennettaan näin monimutkaista taikuutta.”

Tieto sai tytön vavahtamaan. Elise kääntyi ympäri ja piteli kuivauspyyhettä tiukasti itseään vasten. Kosteus imeytyi kankaasta mekkoon, ja Elise pelkäsi kirjepaperin vahingoittuvan. ”Mistä te voitte tietää, että Luoma hyväksyy kevätlahjan?”

”Hän ei saa tällaista tilaisuutta toiste. Luoma loi talven kirouksen kostoksi havitellessaan valtaa ja tavallaan saa nyt haluamansa. Ei kuten hän kuvitteli, mutta houkutus ottaa ihmislahja vastaan on liian suuri, että hän kieltäytyisi.”

Marras nousi ja haki viittansa tuolin selältä, johon oli sen jättänyt. ”Ingrid haluaisi tutkia mieltäsi. Kokeilla katsoa tarkemmin, miten magia sisälläsi liikahtelee.”

”Mitä se tarkoittaa?”

”Ingrid osaa kertoa tarkemmin. Se ei ole tavanomainen tapa tutkia ketään, mutta sinun tapauksessasi yritys ymmärtää magiasi ydintä voisi olla hyödyksi.”

Elisestä tuntui, että kaksikko oli käynyt yläkerrassa puhumassa hänestä. Nyt Marras yritti vakuuttaa hänet siitä, että mitä Ingrid seuraavaksi yrittäisikin, hänen pitäisi kiltisti totella ja antaa noidan tehdä tutkimuksensa. Ajatus sai kuuman aallon hyökymään kehon läpi. Uskaltaisiko hän pistää Ingridille vastaan?

”Selvä”, tyttö kuitenkin sanoi ääni vavahtaen. Marras veti viitan harteilleen ja asteli sitten lähemmäs Eliseä, jolloin tyttö pelkäsi hetken verran velhon etsivän kutsuaan. Marras ei kuitenkaan vilkaissut keittiötasolle päinkään.

”Älä lannistu koti-ikävästä. Se vain kertoo, että tulet kodista, jossa sinua kaivataan.”

Elise tunsi punastuvansa. Tyttö ei ollut ajatellut velhon huomaavan hänen kaipaustaan kotiin, eikä ikävä edes ollut päällimmäisenä hänen mielessään Saagan viedessä kaiken huomion. Marraksen kasvoilla kävi hymyntapainen, mutta katse oli vakava. Hän sanoi hiljaa hyvästinsä ja poistui reippain askelin.

Elise päästi pitkän huokauksen ja nojasi selkänsä keittiötasoa vasten. Kädet vapisten hän pelasti kutsukirjeen märän pyyhkeen kätköistä. Paperiin oli jäänyt kosteita läikkiä, mutta taiteltu sisäpuoli ei ollut kärsinyt. Elise painoi päivämäärän tarkasti mieleensä ja sujautti kirjeen mekkonsa sisään.

Hän käyttäisi kutsun itse ja tavoittaisi viimein Saagan.

  

❄❄❄

18.luku: Puku

Seuraavana iltapäivänä Elise löysi itsensä jälleen Sinisestä salista Ingridin seurasta. Noita pyysi lupaa tutkia hänen mieltään, kuten Marras oli aiemmin maininnut. Ajatus pelotti tyttöä. Hän ei ollut ollenkaan varma, halusiko päästää ketään päänsä sisään, varsinkaan kun tämä joku osasi magiaa.

Ingrid istui omassa korkeaselkäisessä tuolissaan ja Elise oli kiikuttanut yläkertaan itselleen jakkaran. He istuivat vastakkain ja Ingrid kertoi suunnitelmastaan, mutta sanat tuntuivat vaikeilta ymmärtää, eikä Elise jännitykseltään pystynyt kunnolla keskittymään yksityiskohtiin. Vaikutti kuitenkin siltä, että mitä pidemmälle noita pääsi selvityksessään sitä enemmän hän odotti Elisen jo suostuneen.

”Kestääkö tutkimus kauan?” Elise kysyi varovasti.

”Muutaman minuutin. En usko, että minun tarvitsee kosketella mieltäsi kovin pitkään, enkä halua aiheuttaa vahinkoa”, Ingrid sanoi. Elise värähti.

”Sattuuko se?” hän varmisti ja puri huultaan. Ingrid pudisti päätään.

”Et edes huomaa, mitä teen.”

Ingrid kumartui eteenpäin ja ojensi kätensä koskettaakseen Elisen ohimoita pehmeästi. Elise sulki silmänsä ja jännitti niin, että hartiat olivat nousta korviin, mutta Ingrid pyysi häntä rentoutumaan ja avaamaan silmänsä. Niinpä Elise kohtasi naisen katseen ja tuijotti tämän hailakansinisiä silmiä, huomasi niiden nähneen maailmaa ja magiaa, ja odotti seuraavaksi tapahtuvaa hetkeä.

Ingridin silmät tuntuivat imevän hänet itseensä ja hetken kuluttua Elisen oli mahdotonta nähdä mitään. Sinisyys muuttui tummemmaksi ja tummemmaksi, hänen ajatuksensa ei kulkenut, hän ei osannut edes kunnolla pelätä. Hän tunsi käsiensä vapinan, kun keho reagoi, vaikka mieli ei enää osannutkaan. Hän haipui kohti pimeää.

Ei ääniä, ei valoa, ei lämpöä tai kylmyyttä. Aistit katosivat, kun huone ympäriltä haipui hämärään.

Ei mennyttä, ei tulevaa, vain nykyinen. Jollakin tapaa tietäen, että itse oli, vaikka kehoa tai maailmaa ei enää ollutkaan.

Pois. Täältä on päästävä pois.

Ajatus ei tuntunut omalta. Ajantaju hävisi.

Elise avasi silmänsä hämmentyneenä ja yritti pysyä tuolillaan, kun maailma ympärillä keinui. Ingrid oli vetäytynyt taaksepäin ja laskenut kädet syliinsä.

”Meillä on paljon puhuttavaa”, noita sanoi vakavana.

Ingrid kertoi kulkeneensa pimeydessä. Aluksi hän oli ollut varma, että oli sulkenut silmänsä, mutta ymmärsi pian, että mielen perukoilla hän ei voinutkaan nähdä mitään. Ingrid kertoi kurkistaneensa muutamaan mieleen tutkimustyönsä myötä. Hän oli aina nähnyt värejä, kipinöitä, jotakin erikoista. Jokaisella oli erilainen mielensä maisema.

Mutta Elisellä oli ollut vain pimeyttä.

Ingrid kertoi pohtineensa tytön olevan kuitenkin ajattelevainen ja kekseliäs ja oppineen magiansa hallintaa harjoitusta saatuaan. Ei voinut olla mahdollista, ettei Ingrid näkisi mitään. Noita oli kokeillut kyvyillään rajoja, joissa liikkua. Hän oli kuvitellut itsensä seisomassa pimeydessä ja kohottamassa kätensä ympärilleen kuin seiniä etsien.

Kipinät olivat syttyneet jossakin edessä ja häikäisseet häntä. Ingrid oli katsellut niiden tanssia, kunnes kipinät hiipuivat ja ilmaantuivat hänen vasemmalle puolelleen. Hetken päästä ne katosivat, kun hän yritti kurkottaa niitä kohti ja ilmaantuivat kauempana pimeydessä.

”Mielesi on muodostanut vahvat rajat magialle ja piilottanut sen kätköihinsä. Miksi? Suojellakseen sinua? Pysyäkseen piilossa? Tuhotakseen mieltäsi vai ollakseen avuksi?” Ingrid pohti. Elise yritti pitää hengityksensä rytmin tasaisena, vaikka jokainen sana tuntui iskevän uuteen kipeään kohtaan kehossa.

Ingrid kertoi pyrkineensä lähemmäs magian lähdettä. Hän oli edennyt hitaasti, saartanut sitä toiselta puolelta, sitten toiselta ja seurannut kipinäpolkua mielen läpi.

Sitten pimeys oli alkanut tiivistyä.

Magia oli huomannut, että sitä uhattiin. Korvissa soi ja surisi. Ingrid oli kääntynyt ympäri, mutta kipinät olivat kadonneet. Magia oli piilottanut itsensä ja yritti häätää noidan ulos. Elisen päähän sattui Ingridin kuvaillessa kokemaansa särkyä. Noita oli koonnut voimansa ja yrittänyt pysäyttää hyökkäyksen. Hän ei ollut kyennyt vastustamaan pimeyttä.

Voima oli painanut häntä kasaan, rutistanut hänen rintakehäänsä. Hän tuskin oli saanut henkeä.

Pimeys oli sokaissut hänet. Lähes vienyt hänet mukanaan.

”Sisälläsi oleva magia on voimakasta ja sillä on oma tahtonsa”, Ingrid sanoi. ”En osaa sanoa, miksi se vastusti minua niin lujasti.”

”Voiko se tarkoittaa jonkinlaista magian sairautta?” Elise kuiskasi.

”En usko. Sen merkit olisivat toisenlaisia. On mahdollista, että joku on asettanut magiaa sinuun väkisin, jolloin voima toimii epätavallisesti.”

”En ole tavannut ketään magian osaajaa aiemmin henkilökohtaisesti.” Elise muisti Saagan lähdön ja sen hetken, jolloin oli tunnistanut Marraksen sanomalehtikuvista ja Kehräkaupunkilaisten kertomuksista. Velho oli hevosensa selässä näyttänyt yli-ihmiseltä, kaikkivoivalta, johtajalta. Sellaisiksi Elise oli taikuutta ymmärtävät myös ajatellut. Nyt hän ei ollut enää ollenkaan varma, mitä mieltä oli.

Ingrid ei kommentoinut enempää, muikisti vain hieman suutaan ja katseli Eliseä mietteliäänä.

He ryhtyivät harjoittelemaan jälleen voiman tukahduttamista, mutta Elise ei saanut aikaan pienintäkään loitsua. Keskittymisharjoitus sujui vain vähän paremmin tytön pitäessä silmiään kiinni ja tasatessa hengityksensä, jolloin Ingrid kuvitteli hänen rauhoittaneen mielensä, vaikka todellisuudessa Elisestä tuntui, että päässä surisi korviahuumaavasti. Lopulta Ingrid armahti tytön ja totesi, että harjoittelu jatkuisi jälleen seuraavana päivänä.

Elise tarjoutui saattamaan Ingridin alakertaan tai makuuhuoneeseensa, mutta noita tarttui kävelykeppiinsä ja kieltäytyi avusta. Elise ei uskaltanut ryhtyä perumaan harjoitusiltoja, vaikka tiesi kruununpäivän vastaanoton lähestyvän ja viimeistään silloin paljastuvansa, kun ei olisikaan Sinisessä salissa Ingridin kutsumaan kellonaikaan.

Jos hän onnistuisi pääsemään palatsiin, löytäisikö hän Saagan? Ja mikäli löytäisi, lähtisivätkö he yhdessä pakomatkalle, kohti kotia? Voisivatko he palata Kehräkaupunkiin vai olisiko turvallisempaa piileskellä muualla?

Joka tapauksessa lyhyt elo Ingridin ja Emelin luona olisi jäämässä taakse. Tuntui siltä, että pitäisi kiittää. Ingridin tekemä tutkimus oli kuitenkin tehnyt olon niin hauraaksi, ettei Elise oikein saanut sanaa suustaan. Ingrid huomasi hänen empimisensä.

”Sinun taitaa olla parasta vetäytyä yöpuulle aikaisin”, noita ehdotti.

”En ole varma, saanko unta”, Elise kertoi ja tarttui jakkaraan viedäkseen sen takaisin keittiöön. ”Kaiken sen jälkeen, mitä äsken kerroitte, en voi olla pohtimatta, mitä minulle on tapahtunut, millaista ensikosketustani magiaan en muista. Haluaisin niin kovasti puhua Saagan kanssa, että rintaan sattuu.”

”Sinun on aika hyväksyä sisaresi kohtalo. Kenties kevätjuhlan katselu ei ole sinulle hyväksi.”

Elisen henki salpautui. ”Ei. Miten tällaista voisi vain hyväksyä?”

Ingrid käveli ovelle ja Elise pitäytyi rauhallisessa tahdissa. Naisen askel keinahti hieman, kun hän otti tukea kävelykepistään edetessään.

”Olin itsekin aikanaan hyvin läheinen sisareni kanssa”, Ingrid kertoi katsomatta tyttöön. ”Hän valitsi toisenlaisen elämän, kun magia taas oli minun valintani. Tiemme erkanivat sen jälkeen.”

”Pitääkö magia teidät vieläkin erillänne? Ettekö siis tapaa toisianne?” Elise kysyi ymmällään.

”Kyse ei ole enää magiasta, kenties ei ollut silloin aikanaankaan. Olemme valinneet erilaiset elämänvalinnat, siinä kaikki”, Ingrid jatkoi ja huokaisi. ”Olen saanut elämääni nautintoa opettamisesta ja olen saanut johdattaa oppilaitani arvokkaaseen asemaan magian kautta. En ole kaivannut muuta.”

”Emel kertoi olevansa viimeinen oppilaasi.” Elise yritti esittää kysymyksensä varovaisesti olematta liian tunkeileva. ”Miksi päätit lopettaa opettamisen?”

Ingrid avasi oven, mutta ei astunut porrastasanteelle. ”Teen tilaa nuoremmille sukupolville. Koen jo antaneeni osani. Lisäksi uskon, että voin käyttää aikani sen jälkeen hyödyllisemmin. Magian tutkimuksen ala kaipaa yhä osaajia, ja minulla on omat projektini sen osalta, joita haluaisin edistää.”

”Olisit tutkija kuten Marras?”

”Marras on keskittyneempi magian kategorisointiin ja eri maailmojen magiaan. Oma tutkimukseni liittyy kyllä samalla tavoin voiman rajoihin ja kykyihin, mutta pääasiassa magian ja mielen yhteyteen. Miten paljon voimme saada aikaiseksi pelkkien ajatusten ja tahdonvoiman avulla, kun vastalahjan ehto on aina täytettävä.”

Keskustelu alkoi mennä Eliselle liian vaikeaselkoiseksi. Hän toivotti Ingridille hyvää yötä ja niiasi ennen kuin lähti jakkara sylissään portaisiin. Noita kuitenkin kutsui häntä vielä.

”Meillä jokaisella on oma roolimme, jonka tässä maailmassa täytämme. Joskus ne ovat valintoja, joskus meidät johdatetaan niitä kohti. Sisaresi tilanne sinun on opittava hyväksymään. Kenties voisit etsiä omaa paikkaasi tässä kaikessa ja löytää siitä rauhan.”

Ingrid seisoi yläpuolella selkä hieman kumarassa, mutta yhä vain vaikutusvaltaa uhkuen. Elise kiitti, mutta tunsi palasen nousevan kurkkuun painellessaan alakertaan. Saagan pelastaminen oli tuntunut ainoalta roolilta, jonka hän edes halusi ottaa.


Kruununpäivän aamu oli kirpeä ja kirkas. Elise auttoi Emeliä ripustamaan oveen kaupungilta ostetun havuseppeleen, johon Emel loitsi pieniä hohtavia kiteitä tulenkajossa pitämiensä pikkukivien ja kipinöiden avulla. Juhlapäivän kunniaksi monet putiikit olivat sulkeneet ovensa ja perheen viettivät aamupäivää ulkoillen ja kelkkoja perässään vetäen.

Ingridin sanat olivat vaivanneet Elisen mieltä, mutta eivät muuttaneet hänen päätöstään. Saaga olisi aina kevättä tärkeämpi. Yhdessä he voisivat yrittää keksiä toisen keinon talven kirouksen tuhoamiseksi. Juhlallisuudet olivat ehtineet herätelleet toivoa kansalaisten keskuudessa, mutta myös taistelutahtoa Elisessä.

Jos minun roolini olisi seistä sivussa, en olisi koskaan päässyt Solariaan asti.

Päivällinen syötäisiin tänään tavallista myöhemmin, eikä Kaisla tulisi tekemään tavallisia töitään. Illan hämärtyessä kutsuvieraat matkustaisivat palatsiin juhlimaan. Elisellä oli edessä pukeutumiskriisi.

Tytöllä oli hallussaan vain kaksi vaatekertaa, joita hän käytti vuorotellen. Toinen oli hänen omansa, toinen Kaislalta lainattu yksinkertainen puku, joka oli kuitenkin tarpeeksi siisti Ingridin talossa asuvalle nuorelle. Kumpikaan ei kelpaisi asuksi kuninkaalliselle vastaanotolle.

Tyttö oli katsellut sisään ompelimon ikkunoista ja hirvitellyt hintoja. Hän ei saisi pienillä tarinoillaan kasaan suurtakaan summaa, vaikka kirjoittaisi kokonaisen vuoden. Lisäksi ompelimot olivat jo pitkään pursuilleet tilauksia juhliin kutsutuilta, jotka halusivat ylleen uusinta uutta. Niinpä Elise oli vielä kerran ottanut omat pukunsa harkintaan ja päätynyt siihen, että ilman apua tuskin pääsisi sisään palatsin ovista.

Iltapäivän epätoivoisina hetkinä hän päätyi pyytämään Emelin pieneen huoneeseensa ja jakamaan salaisuutensa pojan kanssa.

”Sinäkö varastit Marraksen kutsun?” poika kysyi silmät ymmyrkäisinä. Elise kaivoi esiin patjansa alle piilotetun kirjeen ja näytti sitä pojalle.

”Minun on pakko päästä palatsiin. Minulla vain ei ole sopivia vaatteita.”

Emel silmäili vuoteen jalkopäähän heitettyä mekkoa ja Elisen omaa kulunutta paitaa ja hametta. ”Haluatko, että autan sinua loitsimaan juhlapuvun?”

”Voiko niin tehdä?” Elise kysyi epäillen. Hän ei haluaisi ylleen mitään, mikä saattaisi räjähtää tai kadota kesken kaiken. Luotto Emeliin horjui vielä, vaikka tyttö oli nähnyt onnistuneitakin loitsuharjoituksia.

”Kyllä kai. En ole ikinä tehnyt vaatteita. Jos käytämme vaikka verhokangasta ja etsimme keittiöstä jotakin…”

Kuulosti siltä, että maagisesta mekosta tulisi kovin epämääräinen yritelmä. Elisen oli pakko alkaa jarrutella. Lisäksi hänen pitäisi olla jo matkalla tunnin kuluttua. ”Ei, oikeastaan minä ajattelin, jos saisin lainata vaatteita sinulta.”

Emel katsoi häntä hetken verran suu auki. ”Voisimme loitsia sinulle prinsessamekon ja haluat mieluummin lainata minun vaatteitani?”

”Jos vain suostut”, Elise pyysi ja varoi rutistamasta kädessään olevaa kutsua. ”Ethän sano mitään Ingridille ennen päivällistä? Voit olla ihan kuin et tietäisi minusta, jos hän suuttuu kauheasti.”

”En minä sano mitään. Odotas hetki. Käyn katsomassa, löydänkö puvunhousuni.”

Loppujen lopuksi Elise pukeutui Emelin mustiin suoriin housuihin, omaan valkeaan paitaansa ja Emelin tummaan takkiin, joka ei ollut juhlavaate, vaan siisti ja ohut matkatakki. Emel oli häntä pidempi ja harteikkaampi, joten asu näytti tytön yllä väkisinkin kehnolta. Kuin lapsi olisi pukeutunut aikuisen vaatteisiin.

Pojan etsiessä vaatteita Elise oli solminut tukkansa lettikruunuksi. Emel kauhistui kampausta ja käski tyttöä solmimaan hiukset vain siististi kiinni taakse, jos aikoi kerran naamioitua.

”Piilotan hiukset hatulla”, Elise järkeili ja riisui takin asetellakseen vaatteet pikasovituksen jälkeen vielä kunnolla ylleen.

”Et sinä voi palatsissa pyöriä karvahattu päässäsi!” Emel kauhisteli ja lähti lopulta etsimään vielä jotakin sopivaa päähineiden joukosta. Lopulta Elise ei purkanut kampaustaan, vaan sovitteli päähänsä lätsää, jota Emel ei kertomansa mukaan ollut käyttänyt saapumisensa jälkeen, eikä Elise ihmetellyt miksi. Ulkona tarvittiin pääasiassa myssyä tai tukislakkia suojaamaan korvia.

”Mitä aiot sanoa siskollesi, kun näet hänet?” Emel kysyi, kun Elise sai sidotuksi housut nauhalla tarpeeksi kireälle.

Elise katsahti poikaa, joka tarkasteli käsissään olevaa takkia kuin etsien siitä vikaa. ”Minulla on valtavasti kysymyksiä. Mutta ennen kaikkea haluan kertoa Saagalle, missä vaarassa hän on ja ettei hän ole yksin. En tiedä, tietääkö hän itse mitä tapahtuu, jos Luoma saa hänet.”

Emel näytti mietteliäältä, mutta piti yhä katseensa muualla. ”Kun kuningas järjesti neuvonpidon magian taitajien kesken, lehdet kirjoittivat kaikenlaisia kauhutarinoita. Ne laantuivat kyllä, kaikki alkoivat ikään kuin ymmärtää, että näin on tehtävä. Kirouksen purkamiseen tämä on kuulemma ainoa keino.”

Elise ei osannut sanoa mitään. Pääkaupungissa oli varmasti helppoa vain hyväksyä muiden tekemä päätös, kun sen hinta ei koskenut omaa elämää. Emel huomasi hänen vaivaantuneisuutensa ja puna nousi pojan poskille.

”En minäkään oikein pidä tästä. Marras kertoi, että kevätlahja on vanhaa taikuutta. Monimutkaista ja riskialtista. Ehdotus oli kuitenkin mennyt läpi.”

Elise vaipui hiljaisuuteen.

Olisipa joku sanonut ei.

Emel vaihtoi puheenaihetta ja alkoi pyöriä tytön ympärillä takin pituutta Elisen kehoa vasten mittaillen. ”Puntit voidaan varmaan piilottaa, ne eivät ole onneksi pahasti pitkät. Sinun täytyy kuitenkin laittaa omat kenkäsi. Lakki näyttää tosi hölmöltä, mutta ei minulla oikein ole mitään muutakaan. Takille ei ehkä ole tehtävissä mitään, ellei sitten...”

Elise ei ehtinyt vastustella, kun Emel vei takin vielä mukanaan. Poika palasi hetken päästä pudistellen siitä punertavaa jauhetta ja hänen ruskea tukkansa oli entistä enemmän pörrössä.

”Kokeile nyt”, Emel ehdotti. Elise veti takin harteilleen ja se tuntui asettuvan hänen ympärilleen, menevän kokoon mukaillen hänen vartaloaan.

”Mikä tämä loitsu on?”

”Sitä käytetään yleensä loitsun osana, kun täytyy saada ainekset sopimaan keskenään saman magian sisällöksi. Sovelsin vähän ja otin ihan hyppysellisen punajuurijauhetta ja joulutähtiuutetta…”

Elise päätti yrittää olla ajattelematta takkia. Jos se vaikka syttyisi kesken kaiken tuleen, hänen pitäisi vain yrittää päästä siitä eroon mahdollisimman nopeasti. Tai yrittää suostutella liekkejä sammumaan.

Mieleen palasivat Ingridin varoitukset hänen epätavallisesta magiastaan. Harjoitusta oli ehtinyt kertyä vain hyvin vähän. Voiman tukahduttaminen oli tuntunut rajulta, mutta niin olivat tuntuneet noidan sanatkin. Mikä ikinä hänen sisällään olevan magian alkuperä olikaan, Elise tiesi, että käyttäisi voimiaan tarvittaessa. Jos Saagan auttaminen sitä vaatisi.

”Näytänkö yhtään sinulta? Menisinkö juhlavieraasta? Elise kysyi ja silmäili asuaan. Emeliä hymyilytti, mutta hän puhui kannustavasti.

”Näytät aika hassulta, mutta voi johtua siitä, että tiedän, kuka vaatteiden alla piileksii. Juhliin saapuu varmasti niin hullunkurisesti pukeutunutta väkeä, että ehkä sinua ei katsota yhtään sen kummemmin kuin muitakaan.”

”Ehkä voin tarvittaessa esittää olevani Seresmaan ulkopuolelta. Voihan tällainen tyyli olla jossakin mitä suurinta muotia.”

Kaksikko virnisti toisilleen. Elise otti olkalaukkunsa, tarkisti vielä kerran sen vähäisen sisällön ja työnsi kutsun sen uumeniin. ”Autatko minut alakertaan? En halua törmätä portaikossa kehenkään.”

Emel iski silmää ja meni edeltä. Hän palasi vähän väliä takaisinpäin tarkistettuaan tilanteen ja nyökäytti Eliselle sen merkiksi, että tyttö saattoi laskeutua seuraavalle tasanteelle.

Alakerrassa oli hiljaista lukuun ottamatta keittiöstä kuuluvaa hyräilyä. Kaksikko kuiskaili keskenään mahdollisimman vähän, jotta he eivät kiinnittäisi ruokaa valmistavan Maarian huomiota. Elise sulloi kengät huolellisesti jalkaansa ja huokaisi ymmärtäessään, ettei voisi pukea enää toista takkia ylleen kylmyyttä vastaan. Turkistakki jäisi tänne.

Ulkona olisi kuljettava ripeästi. Emelin ohut takki ei suojaisi purevalta pakkaselta kovin pitkään. Tyttö yritti olla ajattelematta, mitä tapahtuisi, jos hän saisi Saagan mukaansa ja he päättäisivät lähteä pakomatkalle Solariasta.

”Onnea”, Emel toivotti ja auttoi tytön ulos ovesta lumiselle kadulle. ”Nähdään pian.”

Elise kiitti, mutta ei korjannut pojan odotuksia tai sanonut hyvästejä.

Siniseen hetkeen verhottu iltapäivä oli juuri kääntymässä pimeyteen, kun hän pujahti kulkijoiden sekaan ja aloitti matkansa kohti kuninkaallista palatsia.

 

❄❄❄

19.luku: Vastaanotto

Pimeys valtasi Solarian, kun ilta laskeutui kaupunkiin. Pienet valot tuikkivat läpi kaupungin ja opastivat Elisen lumisten teiden poikki kohti vilkasta keskustaa.

Palatsin valtavat kupolit kohosivat keskusaukion toisella laidalla. Hevosvetoisia vaunuja matkasi lumisen tien poikki porteille ja sieltä laajalle pihamaalle, jolle oli aseteltu komeita jääveistoksia. Elisen oli vaikea hengittää, mitä lähemmäs hän portteja asteli. Palatsi koostui useasta osasta, eikä rakennelman kokoa voinut aukiolta asti millään tavoittaa.

Elise kaivoi kutsun esiin ja puristi sitä jähmeissä sormissaan. Portilla hänen kohtalonsa ratkeaisi.

Vastaanottajana toimi lyhyt nainen, joka hytisi vilusta värikkään talvipukunsa alla, mutta hymyili vaunuissa istuville vieraille kutsukortin nähdessään. Hän kohotti kulmiaan huomatessaan Elisen saapuvan jalkaisin ja tervehti ääni värähtäen. Elise ojensi kutsun ja päätti olla puhumatta, koska pelkäsi paljastavansa itsensä.

Nainen vilkaisi kutsusta Eliseen ja taas takaisin. Selvästi hän halusi kysyä jotakin, mutta vartiossa oleva, viiksekäs mies hoputti häntä ottamaan seuraavat vieraat vastaan. Elise sai kutsukorttinsa takaisin kumarrusten kera, ja tyttö kiitti onneaan siitä, että kreivin vaunut olivat vieneet vastaanottajien täyden huomion. Hän kumarsi itse päätään ja paineli melkein juoksujalkaa pihamaan halki.

Leveät portaat oli puhdistettu lumessa ja niiden päässä seisoi kuninkaan palvelusväkeä talvisissa uniformuissaan. Elise saavutti edellä saapuneet ja piti hieman väliä pariskuntaan, joka nousi portaita hitaalla tahdilla.

Ovensuussa kutsukortti oli esitettävä uudelleen. Elise yllätti itsensä toivomasta, että miesten puku kätkisi hänet tarpeeksi hyvin, ja yritti perua ajatuksensa kuin voisi kieltämällä keskeyttää toiveensa mahdolliset maagiset vaikutukset.

Ovella seisova vanha mies oli vitsikkäällä tuulella. Hän toivotti jokaisen vieraan tervetulleeksi ja jutusteli mukavia, jos tunnisti arvovaltaiset henkilöt entuudestaan. Elisen kohdalla hän naurahti lämpimästi ja tutkaili tytön kasvoja tarkkaan.

”Olet pulassa”, mies tokaisi ja nauroi sitten entistä mahtavammin Elisen hölmistyneelle ilmeelle. ”Pakkanen kiristyy yöksi. Turkikset täällä tarvitaan kotimatkalle.”

Elise nyki lainatun takin helmaa. ”Tämä on lämpimämpi miltä näyttää.”

Mies katseli häntä vielä päästä varpaisiin, tuli ilmeisesti siihen johtopäätökseen, että hän oli magian käyttäjä tai taitava oppipoika ja nyökäytti häntä astelemaan sisälle. ”Kätevää loitsimista.”

Kutsukortti ojennettiin takaisin. Koko kehoa poltteli hetken jännityksestä, mutta kun mitään pahaa ei tapahtunut, Elise antoi hartioidensa laskeutua ja marssi ovista ripein askelin.

Sisällä lämmin ilma tuntui poskilla pehmeältä kirpeän pakkasen jälkeen. Elise huomasi vieraiden katseiden pysähtyvän hänessä, kulmien kohoavan, jonkun nostavan käden suun eteen peittämään tirskahduksen, mutta kukaan ei pysäyttänyt häntä tai vaatinut puheilleen.

Sivuhuoneessa vieraat pysähtyivät jättämään pois ulkovaatteitaan, mutta Elise ei ollut halukas luopumaan omistaan, vaan hän jatkoi matkaa peremmälle palatsiin. Kädessä ollut kutsu oli kadonnut tai sitten hän ei muistanut sulloneensa sitä laukkuunsa. Ei ollut aikaa tarkistaa asiaa. Palvelusväki ohjasi vieraat kultaa ja kimmellystä täynnä olevaan saliin.

Huonekalut oli siirretty tilan reunoille ja salin etuosassa pieni orkesteri soitti musiikkia. Vieraat parveilivat ikkunasyvennyksissä, kulkivat salin halki ryhmän luota toiselle tai pysähtyivät lepuuttamaan jalkojaan sohvaryhmän luokse. Katon rajassa seinää kiersi koristeellinen kohokuvio ja katto itsessään tuntui kohoavan valtavan kaukana korkeuksissa. Valtava kristallikruunu näytti leijailevan tyhjyydessä, kiinnittymättä mihinkään.

Vastaantulevat kasvot olivat vieraita. Elise etsi Saagan tummaa tukkaa päiden joukosta sydän pamppaillen, mutta sisarta ei näkynyt.

Tyttö ei liittynyt keskusteleviin seurueisiin, vaan hiippaili salin laidoilla ja tunsi olonsa täysin ulkopuoliseksi. Ympärillä kaikki oli kultaa, valkoista ja värikkäiden pukujen loistoa. Hänen katseensa vei orkesterin vasemmalla puolella oleva aitio, jonka ympärillä palvelijat parveilivat. Kaksi korkeaselkäistä tuolia oli asetettu korokkeelle kuninkaallisia odottamaan. Kolmas tuoli takavasemmalla oli vailla koristuksia, mutta samoin tavoin näytillä, erillään juhlahumusta.

”Tarjoilkaapa lisää juomaa”, käski terävä naisääni ja pitkävartinen lasi ojennettiin väkisin Elisen käsiin. Lasin pohjalla näkyvää kultahilettä katsellessaan Elise tajusi, että punaisiin pukeutunut rouva ja hänen puolisonsa olettivat hänen kuuluvan palvelusväkeen. Nainen silmäili hänen lakkiaan ja nyrpisti nenäänsä.

”Pieni hetki”, Elise sai sanotuksi ja poistui kiireen vilkkaa salin toiselle laidalle. Lasin hän laski ikkunasyvennykseen ja piti päänsä painuksissa poskien hehkuessa polttavan kuumina. Esillä oleminen teki kaikesta vain kamalampaa, vaikka sisäänpääsy olikin sujunut hyvin. Hän tunsi katseet, naurut ja oman epävarman etenemisensä, joka kertoi, miten eksyksissä hän oli. Tytön olisi tehnyt mieli kätkeytyä verhojen taa, mutta salin vahtiminen piilosta olisi ollut hankalaa.

”Mitä sinulla on ylläsi?”

Kysymys tuhahdettiin ulos niin turhautuneena, että Elise oli jo valmis juoksemaan karkuun. Kun hän kohtasi Marraksen katseen, oli kuitenkin liian myöhäistä. Marras itse oli tummissa arkivaatteissa, jotka olisivat menneet juhlapuvustakin hartioilla olevan matkaviitan ja sen kultaisten riimukuvioiden ansiosta. Hän kohosi Elisen edessä pitkänä, vaalean tukan lyhyimmät suortuvat toiselta puolelta päätä kuin tuulen jäljiltä pystyssä.

Elise nielaisi ja sai äänensä takaisin. ”Lainasin vaatteet Emeliltä.”

Marras voihkaisi hiljaa ja tarttui Elisen käsivarteen siirtääkseen hänet sivuun katseilta.

”Sinähän et aikonut tulla”, Elise jatkoi hämillään ja yritti käsittää, miten Marras oli päässyt sisään. Velho taisi olla tarpeeksi kuuluisa, että pääsisi palatsiin ilman kutsuakin, eikä Elise ollut ottanut huomioon, että Marras muuttaisi mieltään osallistumisesta.

”En aikonutkaan”, Marras myönsi. ”Kunnes sinua ei kuulunut päivälliselle.”

Marras oli siis ollut Ingridin luona. Elise inhosi huonoa tuuriaan. ”Pyysin, ettei Emel sanoisi mitään.”

”Ei hän sinua tarkoituksella kavaltanut. Kun Ingrid oli käskyttämässä häntä yläkertaan sinua hakemaan, Emel ahdistui niin, ettei ollut vaikea saada hänestä totuutta ulos.”

”Miksi lähdit perääni?” Elise kysyi ja yritti nähdä velhon ohitse, ettei menettäisi tilaisuuttaan huomata Saaga.

Musiikki taukosi, eikä Marras ehtinyt vastata. Väki siirsi huomionsa salin etuosaan ja sohvilla istuskelijat nousivat seisomaan. Päätyovista asteli sisään kuninkaallinen perhe: vanha kuningas ja hänen tyttärensä. He olivat juhlapukeissa, kuningas laivastonsinisissä ja prinsessa mustissa. Vieraat kumarsivat päätään tai niiata niksauttivat heidän astellessaan aitioon.

Elise katseli tulijoita hämillään. Hän tunnisti kuninkaalliset sanomalehtien kuvista, mutta ei ollut koskaan kuvitellut näkevänsä heitä elävänä edessään. Marraksen painaessa päänsä Elise tajusi viime hetkellä tehdä samoin.

Kuningas asettui tuoliinsa hitaasti, hymy uurteisilla kasvoillaan. Hän oli raskasrakenteinen ja harmaantunut, eikä askel näyttänyt enää kovin keveältä, mutta juhlallisuudet olivat synnyttäneet silmiin ilon tuikkeen.

Prinsessa Helga näytti väsyneeltä, mutta istuutui sirommin ja suoraselkäisenä omaan tuoliinsa katselemaan juhlijoita. Hänenkin kasvoilleen oli jo ilmestynyt juonteita, jotka kertoivat korkeasta iästä. Helgan päätös jäädä naimattomaksi ja hyödyntää osaamisensa palatsin hallintotehtävissä oli aikoinaan ollut valtakuntaa järisyttävä uutinen. Elise oli kuullut huhuja, että hänen suklaanruskeita kutrejaan värjättiin tummilla väreillä harmaiden peittämiseksi.

Kuningas kohotti kätensä kuin pyytääkseen hiljaisuutta, vaikka kukaan salissa ei puhunut. Hän tervehti vieraitaan ja kehotti näitä nauttimaan kruununpäivän juhlista. Lyhyessä puheessaan hän lupasi illan sisältävän myös kunniavieraan, joka esiteltäisiin ensimmäisen esityksen jälkeen. Matala ääni kuului selkeänä salin perälle asti ja sai Elisen vavahtamaan. Vieraat taputtivat käsiään puheen päätteeksi.

Kuninkaan kehotuksesta musiikki alkoi soida jälleen, ja Elisen katse siirtyi viulua soittavaan naiseen, joka liikkui aistikkaasti musiikkinsa tahdissa aloittaessaan kappaleen. Marras tarttui Elisen olkapäähän, kun väki alkoi pakkautua keskemmälle salia. He vaihtoivat paikkaa pois innokkaimpien katselijoiden tieltä.

Elise yritti nähdä Marraksen kasvot, eikä suostunut poistumaan salista. Soittajat jäivät selän taakse. Velho silmäili väkeä kohdistamatta katsetta kehenkään kovin pitkäksi aikaa.

”Mennään, ennen kuin joku pyrkii puheilleni näissä kissanristiäisissä”, Marras sanoi niin hiljaa, että Elise epäili, kuuliko oikein.

”Tulin Saagan vuoksi. En lähde ennen kuin tapaan hänet”, Elise supatti niin lujaa kuin musiikin yli uskalsi. Salin valot hohtivat Marraksen tummista silmistä, mutta hänen suunsa vain puristui tiukaksi viivaksi, eikä hän sanonut mitään.

Elise nielaisi ja painoi katseensa. Marras voisi paljastaa hänet kaikille. Raahata hänet ulos magian keinoin.

Mutta ei velho tekisi mitään sellaista. Ei Marras vaikuttanut olevan paikalla kiukkuisena, enemmänkin levottomana. Elisen huulille oli nousemassa uudelleen sama kysymys kuin aikaisemmin. Miksi Marras oli tullut häntä etsimään?

Kun Elise kohotti katseensa miehen rintakehästä, hän huomasi Marraksen katsovan jonnekin hänen taakseen, kasvoillaan vakava ilme. Kulmat olivat kohonneet, poskilla aiemmin näkynyt punoitus laskenut. Elise kääntyi katsomaan samaan suuntaan ja värähti tuntiessaan Marraksen kuiskauksen korvassaan.

”Tuolla.”

Katse haki paikkaa hetken. Musiikki taukosi. Taputukset täyttivät salin ja tummatukkainen hahmo asteli valkeassa asussaan aition taakse.

Elise ei tarvinnut kehotusta. Hän lähti luovimaan väkijoukon läpi kohti Saagaa, sydän rinnassa hakaten, paniikki puristaen kurkkua. Jostakin syystä tyttö oli varma, että kadottaessaan näköyhteyden hän hukkaisi Saagan ikiajoiksi.

  

❄❄❄

20.luku: Sisar

Elise tuuppi itsensä ihmisten välistä kohti salin etuosaa ja unohti Marraksen. Hän tunnisti sisarensa välittömästi, vaikka Saagalla oli yllään vieras valkea puku, joka sai hänen tukkansa näyttämään tummemmalta ja toi ennen niin kalpeille kasvoille väriä. Saagan vieressä seisoi kaksi kauniisti puettua naista, jotka ohjasivat kevätlahjaa kohti kuninkaallisten koroketta.

Elisen ei tarvinnut huutaa, eikä hän ehkä olisi saanut ääntä ulos käheästä kurkustaan. Saaga huomasi hänet heti.

”Elise”, tyttö sanoi nimen ääneen ja astui pois aition luota. Hämmentynyt katse silmäili Eliseä päästä varpaisiin, mutta silloin Elise saavutti sisarensa ja tarttui tämän käsiin. Taputukset laantuivat, soittaja kumarsi ja perääntyi esityspaikaltaan. Saaga katsahti kuninkaallisia kohti ja supatti sitten nopeasti palvelijoille pyynnön viivyttää tilaisuutta hetken.

Toinen naisista auttoi heidät palvelijoiden ovesta käytävään. Elise ei tiennyt, mitä naiset sanoisivat kuninkaalle ja prinsessalle, mutta hän erotti musiikin alkavan uudelleen ja ihmisjoukossa heränneen puheensorinan laantuvan. He jäivät kahden hämärään vain palvelusväen tarjoilukärryt seuranaan seinän vierustalla.

Saaga tempaisi Elisen halaukseen ja rusensi tyttöä lujasti itseään vasten. Kyyneleet alkoivat poltella silmäkulmissa, kun Elise piti tiukasti kiinni sisarestaan ja veti sisäänsä tämän tuttua tuoksua.

”Mitä sinä täällä teet?” Saaga kysyi ihmeissään. Hän vetäytyi pois halauksesta ja silitteli pikkusiskonsa olkapäitä. Hymynpoikanen nousi kasvoille, kun hän katseli Elisen vaatteita. ”Kuinka oikein pääsit tänne?”

”Tulin hakemaan sinua”, Elise sanoi ja imi itseensä kaikkea Saagasta, tämän kaunista ulkomuotoa, tämän tuttua lämpöä ja silmien hämmästystä. Vaikka sisko oli puettu juhlavasti, läsnä olivat samat ilmeet, sama otsan rypistys ja tapa puhua kaikesta koreudesta huolimatta.

”Hakemaan minua? Minne?” Saagan hymy vavahti.

”Kotiin tietenkin”, Elise sanoi ja tarttui uudelleen siskonsa käsiin. ”Ennen kuin kuningas luovuttaa sinut kevätjuhlassa velho Luomalle. Olet vaarassa. Velho käyttää ihmislahjan vahvistaakseen voimiaan. Meidän on paettava, kun vielä ehdimme.”

Saaga näytti hämmentyneeltä, mutta sai itsensä kuriin nopeammin kuin Elise, joka oli alkanut täristä jännityksestä.

”En voi lähteä kotiin”, Saaga sanoi vakavana, kun he siirtyivät seinälamppujen kellertävän loimotuksen alle. Käytävän paksu matto vaimensi askelten äänet. ”Minut valittiin suorittamaan kevätlahjan tehtävä. Sitouduin maagiseen valaan. Ja tämä talven kirous on päätettävä.”

”Keksimme kyllä keinon. Autan sinut täältä pois, siksi tulin”, Elise selitti. Hän kertoi nopeasti Marraksen kanssa matkustamisesta ja asettumisestaan Ingridin luo sekä Emelin vaatteista, jotka oli pukenut ylleen mennäkseen miesvieraasta, kun iltapukua ei ollut saatavilla palatsiin pääsyä takaamaan. Hän päätti puheensa pyyntöön etsiä reitti ulos palatsista, mutta Saaga pudisti päätään.

”Elise, minä en halua lähteä.”

Se oli kuin isku vasten kasvoja. Elise otti askeleen taakse ja päästi irti siskonsa käsistä. Häntä kylmäsi kuin käytävällä olisi alkanut puhaltaa hyinen pohjoistuuli. Emeliltä lainatut vaatteet tuntuivat päällä huonoilta, kuin lapsi leikkisi aikuista, ja Eliseä alkoi nolottaa.

”Miten niin et halua?” hän kysyi kuiskaten.

”En halua palata Kehräkaupunkiin”, Saaga täsmensi. ”Tiedän kevätlahjan tehtävän olevan vaarallinen, kaikki juoruavat siitä. Tähän mennessä minun on kuitenkin tarvinnut vain edustaa. Tämä on tilaisuus saada ystäviä, verkostoitua. Olen sen jälkeen hyvin kiinnostava vaihtoehto oppilaaksi, mitä haluankin elämässäni valita.”

Elise ei osannut sanoa mitään. Saagan katseessa oli kaipausta, joka pisti sisintä, ja sisaren poskilla hehkui puna.

”Sinä et ehkä voi ymmärtää, mutta en halua asua pienessä kotikylässämme isän ja Malkan luona ikuisesti”, Saaga jatkoi. ”Yritimme koko perhe säästää kovasti, jotta sinä voisit jatkaa akatemiaan, mutta jo se oli vaikeaa. Minä joutuisin oppimaan isän ammatin ja jatkamaan siinä. Tiesin, etteivät he pystyisi auttamaan minua alkuun, jos kertoisin haluavani lähteä pääkaupunkiin.”

Elise ei ollut arvannut, että Saaga oli iloinen lähdöstään. Hän oli kuvitellut sisaren huolissaan, peloissaan, yksin. Nyt vaikutti kuitenkin siltä, ettei Saaga ollut tuntenut mitään sen kaltaista. Eikä hän ollut muistellut Eliseä, kuten Elise oli muistellut häntä.

”Karhe uhkasi valita sinut kevätlahjaksi sen jälkeen, kun isä ei totellut hänen käskyään”, Saaga kertoi. ”Minä tarjouduin tilallesi. Tämä oli mahdollisuuteni päästä kotoa. Aion selvitä kevätlahjan tehtävästä, ja sen jälkeen kuninkaan täytyy taata vapauteni. Se on minun ehtoni, että suoritan tehtäväni.”

”Mutta…” Elise ei tiennyt, mitä sanoa. Saaga oli pelastanut hänet ilmoittautumalla vapaaehtoiseksi. Sisar ei vain tuntunut ymmärtävän, että muut tunsivat velho Luoman pahuuden. Kyse ei ollut kunniatehtävästä tai magian oppimisesta Luoman alaisuudessa. Marras oli puhunut valitun olevan uhrilahja, pelkkää ravintoa magian voimien kasvattamiseksi. ”Kuningas ei voi tehdä mitään, jos Luoma saa sinut. Velho ei säästä sinua ja mistä tiedämme, purkaako hän kirouksen. Hän… Marras sanoo, että Luoma tappaa sinut tullakseen voimakkaammaksi.”

Saaga sulki hetkeksi silmänsä. Kun hän avasi ne, hän vältti Elisen katsetta. ”Siksi minun on yritettävä vaikuttaa kuninkaaseen.”

Elise ei uskonut, että kuningas voisi sopia Luoman kanssa loiventavia ehtoja kevätlahjan antoon. Koko sopimuksen idea oli Luoman vallanhalun suuruus, johon vastaamalla valtakunta saisi jälleen keväänsä. Tätä Marras kai oli tarkoittanut: Elise ei ymmärtänyt magiaa, eikä siksi voinut käsittää, miten vakavaan asiaan yritti puuttua. Mutta kuolemanvaaran hän käsitti. Miksei Saaga ymmärtänyt?

Ellei Saaga sitten ollut aluksi luullut toisin. Nyt kuulemiensa juorujen perusteella sisko oli varmasti käsittänyt syöksyneensä suoraan vaaraan, josta ei enää ollut paluuta. Elise ei saanut tilaisuutta kysyä.

Palvelusväen ovi avattiin ja salin äänet kantautuivat jälleen kovina käytävään. Toinen Saagaa saattaneista naisista puhui kiihtyneesti ja pyysi arvoisaa kevätlahjaa palaamaan saliin. Saaga suoristi ryhtinsä ja nyökkäsi arvokkaasti. Sitten hän kääntyi takaisin Elisen puoleen.

”Kunpa olisin tiennyt, että saattaisit tehdä jotakin tällaista. Minun olisi pitänyt sanoa sinulle, että olen kunnossa”, Saaga suri ja puristi valkean pukunsa kangasta sormissaan. Ahdistus oli tukkinut Elisen kurkun, eikä hän keksinyt sanoja, joilla olisi kääntänyt sisaren pään. Hän ei ollut puhunut omista magian kyvyistään tai peloistaan mitään.

”Anna minun auttaa”, Elise pyysi ääni tukahtuneena. Hänen mielestään pako oli edelleen ainoa vaihtoehto.

”Pysy turvassa. Älä mitään näin hurjapäistä.”

”Entä sinä? Entä, jos et onnistu?”

”Minähän sanoin lähtiessäni, että selviän kuninkaasta. Selviän mistä vain”, Saaga lupasi ja vilkuili palvelijan suuntaan. ”Nyt meidän on mentävä. Olemme viivytelleet jo liikaa.”

Saaga tarttui Elisen turtaan käteen ja saattoi tytön takaisin juhlasaliin. Yhteinen aika oli ollut aivan liian lyhyt, eikä Elise voinut ymmärtää, miksi Saaga tuntui haluavan hänestä eroon niin nopeasti. Valojen kirkkaus sai tytön siristelemään silmiään. Uteliaat kasvot katselivat heitä joka puolelta ja puheensorina vain yltyi.

”Olet rakas”, Saaga sanoi ennen kuin antautui palvelijoiden vietäväksi ja asteli aitioon esiteltäväksi. Taputukset alkoivat jo ennen kuin kukaan ehti puhua. Kuningas pysyi tuolissaan, mutta prinsessa Helga nousi ylös ottamaan Saagan vastaan.

Elise hivuttautui salin seinän viereen ja käänsi katseensa pois kuninkaallisten korokkeelta. Hänen sisällään velloi pettymys, vaikka hän oli saanut juuri sen minkä halusi: hän oli tavannut Saagan ja saanut puhua tälle.

Mutta Saaga ei halunnut tulla pelastetuksi.

Ennen kuin prinsessa Helga ehti puhua, salin valtavista ovista puhalsi sisään epäluonnollisen vahva tuuli, joka vavisutti verhoja ja kristallikruunua. Ihmiset kääntyivät katsomaan taakseen ja väistivät pois tieltä, kun huoneeseen asteli vanhempi herrasmies tummassa viitassaan, lumihiutaleita harteillaan ja hopeaisessa tukassaan.

Mies tervehti kuninkaallisia kohottamalla hieman kättään ja saaden lumen kieppumaan ilmassa. Hänen katseensa tavoitti pian Saagan, ja hän hymyili.

  

❄❄❄

21.luku: Vaara

Sali säkenöi yhä, vaikka juhlavieraat olivat jähmettyneet yllättävän vieraan edessä ja muodostaneet keskelleen käytävän salin poikki. Kuninkaan kasvot olivat vakavoituneet ja prinsessa Helga oli ottanut askeleen lähemmäs aition laitaa kuin asettuakseen isänsä eteen. Elise puristi olkalaukkunsa hihnaa ja etsi katseellaan Marrasta, mutta ei erottanut tätä ihmisten joukosta.

”Kutsuni lienee kadonnut matkalla”, saapunut vieras puhui ja kumarsi pienesti päätään kuninkaalle. Hänen kasvonsa olivat kalpeat magian ponnistusten jäljiltä. ”Odotin kovasti pääseväni tapaamaan luvatun kevätlahjan.”

”Tapaamisenne oli määrä koittaa sovitussa kevätjuhlassa aivan pian”, prinsessa Helga julisti kuuluvasti. Salin seinustalla odottaneet vartijat olivat ryhmittyneet kuninkaallisten lähelle ja lähes peittivät kuninkaan näkyvistä. Sillä hetkellä Elise ymmärsi katselevansa ensimmäistä kertaa velho Luomaa.

Mies oli tukevarakenteinen, eikä lähellekään niin pitkä kuin Marras. Hänen kasvonsa olivat vahamaiset, leuassa lyhyt ja siisti parta. Velhon katse oli tiiviisti salin etuosassa, kuninkaallisissa ja Saagassa.

Tyttö muisti fenrin, joka varjo oli tappanut. Elise oli kuvitellut Luoman mielessään pimeydeksi, jonka he olivat kohdanneet Marraksen kanssa Savulehdossa. Mitään niin pelottavaa miehessä ei kuitenkaan ulkoisesti ollut, ellei laskettu hänen toisen silmänsä liikkumattomuutta ja miehen tapaa seistä väkijoukon edessä kuin olisi itse kuningas.

Elise vapisi. Hänen katseensa poukkoili Saagan ja Luoman välillä. Sisar ei ollut ehtinyt istumaan, vaan hän katseli velhoa silmät suurina ja suu tiukkana viivana. Vielä ei ollut aika, mutta Luoma oli silti saapunut kruununpäivän juhlallisuuksiin Saagan vuoksi. Eikä Saaga käsittänyt vaaraa, vaan haaveili voivansa asettaa ehtoja tehtävälleen. Elise puristi kätensä nyrkkiin ja teki päätöksensä.

Tyttö marssi jalat täristen keskelle salia ja asettui seisomaan niin, että kohtasi Luoman kasvokkain. Selän taakse jäivät kuninkaalliset sekä Saaga, eikä hän voinut nähdä heidän ilmeitään, mutta kuuli ympäröivän väen henkäisevän. Luoma kohotti kohteliaasti kulmiaan.

”Pyydän sinua säästämään sisareni”, Elise sanoi ääni kimeänä ja kohotti leukaansa. Lakki oli pudonnut päästä ja jäänyt jonkin matkan päähän lattialle. Hiuksiin solmittu lettikruunu tuntui pysyvän koossa enää hyvin löyhästi.

”Olet ymmärtänyt jotakin väärin”, Luoma sanoi rauhallisesti ja asteli hitaasti lähes keskelle salia. ”Kevätlahja on kruunun tarjous, ei minun vaatimukseni.”

Elise nielaisi. Hän etsi kipinöivää magian tunnetta kehossaan ja jännitti nyrkkejään. ”Tiedän sen. Juuri siksi pyydänkin, että otat kevätlahjan vastaan niin, ettei häntä vahingoiteta. Ketään ei ole pakko satuttaa. Vastineeksi tarjoudun lahjaksi Saagan sijasta.”

Väkijoukossa kohahti. Prinsessa paheksui ja kysyi hoviväeltään, kuka saliin astellut tyttö oikein oli. Saaga huusi jotakin, mutta ei kai päässyt pois aitiosta, eikä Elise uskaltanut kääntää Luomalle selkäänsä.

”Ehdotuksesi ei noin vain onnistu, mutta voisi olla valan rajojen hyväksyttävissä”, Luoma huomautti, mutta tarkasteli Eliseä kiinnostuneena ja selvästi muisteli, mitä tyttö oli itsestään paljastanut. Lähempää miehen toinen, liikkumaton harmaa silmä oli karmiva. ”Sisaresi vuoksiko tarjoat itseäsi? Pelastaaksesi hänet? Miksi ottaisin sinut?”

”Minussa on taikuutta, jonka kaltaista et ole ennen nähnyt.” Se ei luultavasti ollut totta, mutta Elise varoi kääntämästä katsettaan ja paljastamasta epävarmuuttaan. Luoma peitti taitavasti yllättyneisyytensä pelkkään kulmien kohotteluun, mutta kiinnostuksen pilke oli syttynyt miehen eloisaan silmään ja hartioiden jäykkä asento muuttui.

”Oletko kokeillut magiasi rajoja? Mitä voit saada aikaan?” Luoma kysyi lähes lempeästi kuin puhuisi lapselle.

Tukahduttava paino tuntui kuristavan rintakehää. Elise vetäisi hätäisesti henkeä. Hänen pitäisi toivoa jotakin, näyttää Luomalle maistiainen siitä, mitä hän osasi. Tyttö oli varma, että Luoma loitsisi vielä testatakseen häntä.

Tyttö ei ehtinyt tehdä elettäkään, kun salin pääovilta saapuvat sotilaat asettuivat Luoman ympärille keihäineen. Kenties velho oli onnistunut viivyttämään heitä saapuessaan tai kuninkaan oli vasta saanut kutsuttua huomaamatta apuvoimia. Prinsessa Helga puhui uudelleen, kun sotilaat ajoivat Luoman perääntymään takaisin salin päätyyn.

”Kruununpäivän juhlallisuudet on järjestetty kunnioitetun isäni valtaannousun juhlimiseksi. Te ette valitettavasti ole tervetullut.” Prinsessan silmissä kipinöi. Luoma ei siitä kuitenkaan hätkähtänyt.

”Tytön ulostulo on mielenkiintoinen. Onko tarjouksenne kevätlahjasta muuttunut?”

”Tapaatte lahjanne kevätjuhlassa. Tämä tyttö ei puhu hovin puolesta.”

Luoman suupieli nyki, mutta hän kohotti kätensä pystyyn kuin antautumisen merkiksi.

”Hyvä on”, hän sanoi, mutta päästi pelkällä kämmenten liikkeellä tuulen jälleen puhaltamaan saliin.

Juhlaväki huusi. Puhuri kävi niin kovana, että se tempoi iltapukujen helmoja ja kiskoi sivupöydillä olevat juomalasit lattialle. Elise kohotti kädet vaistomaisesti kasvojen eteen ja nojasi tuulta vasten pysyäkseen pystyssä. Hän oli kaatua tuulen seisahtuessa täysin yllättäen.

Marras oli saapunut hänen vierelleen, tummat hihat repaleisina lepattaen. Magian vastustamisen oli täytynyt repiä kangasta rikki, eikä Elise kestänyt ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos sama voima olisi osunut ihoon.

Magian katku täytti huoneen ja pisti nenää. Salin toisessa päässä Luoma hieroi rannettaan kuin siihen olisi tehnyt kipeää ja näytti vetävän sisäänsä syviä henkäyksiä. Ryhdikäs asento oli vaihtunut etukumaraan. Sotilaat keräsivät ripeästi rivinsä kasaan ja ajoivat miestä perääntymään.

Juhlavieraat vetäytyivät kiireen vilkkaa salin reunoille ja kohti ovia. Sotilaat saattoivat kuninkaan pois takana olevan oven kautta. Elise uskalsi viimein etsiä katseellaan Saagaa, mutta sisar ja palvelijat olivat kadonneet. Myös prinsessa Helgaa pyydettiin poistumaan, mutta nainen ei suostunut palvelusväkensä pyyntöön.

”Mene, Luoma”, Marras korotti äänensä juhlaväen hädän yli. ”Et varautunut siihen, että joku täällä on valmis vastaamaan haastamaasi riitaan.”

Luoman kasvoilta ei voinut lukea mitään. Elise käänsi katseensa Marrakseen, jonka posket punoittivat ja joka edelleen piti tiiviisti silmällä toista velhoa. Sekasorto ympärillä sai korvat soimaan. Tyttö halusi tarrata Marraksen käteen, pyytää tätä hakemaan kanssaan Saagan ja auttamaan heidät pakoon, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään.

Mene, Elise toisti pyynnön mielessään ja katsoi Luomaa suoraan silmiin. Älä muista Saagaa. Mene. Mene.

Aavemainen tuuli kutitti niskaa, mutta ei enää yltynyt aikaisemman kaltaiseksi myrskyksi. Elisen raajoja pisteli kuin puutumisen jäljiltä. Päähän sattui niin, että silmät oli suljettava ja yritettävä saada sekava aivosumu selkenemään.

Kun Elise seuraavan kerran suuntasi katseensa salin pääovia kohti, velho Luoma oli kadonnut.

 

❄❄❄

22.luku: Kuninkaan pyyntö

Kuninkaallinen palatsi ei tuntunut enää niin loistavalta kuin aiemmin, kun Elise istui pienessä sivuhuoneessa ja odotti Marrasta, joka keskusteli kuninkaallisten kanssa jossakin toisaalla. Minuutit venyivät mahdottoman pitkiksi. Luoman kadottua juhlaillan mestari oli ottanut vieraiden rauhoittelun tehtäväkseen ja järjestänyt kaikille rauhallisen paluun aulan kautta vaunuilleen. Prinsessan henkilökohtainen palvelusväki oli tullut noutamaan Marrasta ja Eliseä.

Elise kamppaili karkailevien ajatusten kanssa. Muutaman kerran hänen oli muistutettava itseään siitä, missä hän oli ja miksi. Silloin sisaren kasvot putkahtivat hänen mieleensä kuin usvan takaa.

Hän ei ollut nähnyt Saagaa enää uudelleen. Elise ajatteli sisarensa katsetta Luoman astuessa saliin. Saaga oli kalvennut, mutta seisonut ryhdikkäänä ja pystypäin. Selviten kaikesta, niin kuin oli luvannut.

Oli pakko hyväksyä, että sisar oli toistaiseksi kunnossa. Hänellä tuntui olevan valtaa tai ainakin palvelusväki arvosti häntä, sillä Saaga oli saanut helposti vapaan hetken jutella Elisen kanssa. Saaga oli näyttänyt terveeltä ja hyvinvoivalta. Häntä oli selvästi ruokittu, juhlavaatteet olivat kallista silkkiä ja tummat hiukset olivat kiiltäneet paksuina ja takuttomina.

Saaga itse koki pärjäävänsä. Saaneensa tilaisuuden.

Elisen teki mieli itkeä. Hänen oli pakko kiristää housujen nyöriä, sillä vaate uhkasi tippua päältä. Puntteja hän asetteli paremmin talvisaappaisiinsa, kun ne kaikessa kiireessä olivat nousseet kasoiksi kengänvarren ylle. Hiukset harottivat, mutta kampausta tyttö ei uskaltanut vielä lähteä avaamaan. Hiusten selvittely veisi aikaa.

Kun tummapuinen ovi viimein avattiin, Elise oli jo käynyt läpi kaikki pienen huoneen harvat huonekalut, päätellyt huoneen kuuluvan jollekin hovin virkamiehelle ja siirtynyt laskemaan kirjahyllyssä olevien opusten määrää. Ovella oli Marras kahden palvelijan kanssa, jotka jäivät käytävän puolelle odottamaan, kun velho astui ovensuusta sisään.

Marras näytti siltä kuin olisi saapunut juuri pitkältä matkalta. Kasvoilla oli vain vähän väriä, hartiat olivat painuneet ja askel aiemmasta hitaampi, lähes veltto. Takin hihat olivat yhä rikki. Pitkät viillot halkoivat kangasta kyynärpäähän asti. Hän katsoi Eliseä tummilla silmillään ja huokaisi.

”Meidän lienee parasta lähteä”, Marras totesi koruttomasti.

Elise ponkaisi pystyyn ja nyki hermostuneena takkiaan. ”Mistä te puhuitte?”

”Äskeisestä tempauksestasi.”

Kuumotus nousi Elisen kasvoille ja kaulalle. ”Puhuin Saagan kanssa. Tuntui, että minun on pakko tehdä jotakin.”

”Mitä oikein yritit loitsia? Saada Luoman nostattaman tuulen entistä pahemmaksi?”

”Toivoin, että hän lähtisi.” Elise ei ollut hoksannut, että olisi saanut magiallaan mitään aikaiseksi.

Marras ei ryhtynyt moittimaan tai kyselemään enempää. Hän vain viittasi Elisen mukaansa ja he siirtyivät palvelusväen saattamina käytäviltä aulaan. Ulko-ovilla kaksi sotilasta siirtyi saattajien tilalle ja kulki heidän kanssaan portaat alas asti, missä tummat hevosvaunut odottivat heitä.

Elise ja Marras nousivat vaunuihin, jotka lähtivät nytkähtäen liikkeelle heti, kun ovi pamahti kiinni. Marraksen magian tumma tuoksu tuntui edelleen leijailevan miehen lähellä. Elise hengitti tuoksua syvään ja yritti rauhoittua, mutta kädet tärisivät vielä, kun hän otti paikkansa pehmeällä penkillä Marrasta vastapäätä. Velho istui tikkusuorassa ja tuijotti verhon peittämää ikkunaa kuin voisi nähdä kaupungin kankaan läpi.

Jokin Marraksessa oli muuttunut, mutta vasta aivan hetki sitten. Toki Luoman saapumien palatsiin oli ollut järkyttävää, mutta Marras oli hoitanut tilanteen ja esiintynyt varmoin ottein vielä silloin, kun oli käskenyt Elisen odotella rauhallisena ja olla tekemättä mitään typerää.

”Mikä sai sinut noin tolaltasi?” Elise kysyi, vaikka pelkäsi saavansa vastaukseksi pelkkää torjuvaa hiljaisuutta. Tytöstä tuntui, että hänen itsensä jos jonkun tuli olla hämmentynyt, ei velhon, joka oli hallinnut tunteensa ja luultavasti pelastanut koko joukon juhlavieraita.

”Keskustelu kuninkaan kanssa”, Marras myönsi tuskin kuuluvasti.

”Anteeksi, että nolasin sinut”, Elise mutisi takkinsa kaulukseen. ”Että jouduit puolustamaan minua.”

”Ei, kuningas ymmärsi kyllä reaktiosi. Prinsessa Helga ei pitänyt siitä mitä teit, mutta ei siksi, ettei se olisi ollut hänen mielestään rohkeaa. Hän ei halua Luoman uhkaavan isäänsä tai valtakuntaa, eikä siksi halua mukaan yhtään yllätyksiä.” Marras nojasi päänsä taakse ja pysytteli loppumatkan hiljaa.

Elise tuijotti syliinsä ja jännitti, veisikö Marras hänet takaisin Ingridin luo. Tytön arvelut osuivat oikeaksi, kun vaunut vähän ajan kuluttua pysähtyivät noidan talon edustalle. Elise jättäytyi vaunusta yön hyytävään kylmyyteen ja arveli Marraksen sanovan hyvästinsä, mutta mies maksoi vaunujen ohjastajalle ja jäi tytön seuraan.

He astelivat ovesta sisään koputtamatta ja odottamatta vastaanottoa. Ingridin alakerrassa oli hämärää, mutta kaasulamput syttyivät itsestään kirkkaammiksi heidän astuessaan peremmälle sisätiloihin. Elise arveli talon väen olevan jo nukkumassa, mutta Emel ilmestyi portaisiin Marraksen asetettua viittansa naulakkoon.

”Miten kävi?” Emel kysyi varoen. Hän oli yhä päiväpukeissaan. Elise empi, jolloin Marras ehti kysyä Ingridiä. Emelin vaisu hymy hyytyi ja hän ohjeisti heidät yläkertaan salin puolelle, missä kaksikko oli ilmeisesti odotellut heidän paluutaan.

Marras lähti portaisiin, mutta Elise riisui vielä Emeliltä lainatun takin ja saappaat jalastaan. Hän olisi halunnut vaihtaa muutkin vaatteensa saman tien, mutta tiesi, että hänen olisi kohdattava Ingrid. Lisäksi hän halusi kuulla, mistä Marras aikoi noidan kanssa puhua, vaikka se tarkoittaisikin moitteita.

”Onnistuitko?” Emel kysyi hiljaa ja tuli Elisen luo. ”Löysitkö siskosi?”

”Löysin”, Elise sanoi ja haki jälleen muistikuvistaan käytyä keskustelua, joka iski ilmat hänen keuhkoistaan. Hän yritti pitää surunsa piilossa, mutta ääni värähti puhuessa. ”Puhuin hänen kanssaan. Saaga on kunnossa, mutta… Luulen, että hän ei ymmärrä olevansa vaarassa. Sitten velho Luoma saapui palatsiin.”

Emel oli silittänyt varovasti Elisen olkapäätä, mutta näytti nyt säikähtäneeltä. ”Minun ei olisi pitänyt kannustaa sinua juhliin lähdössä. Olisin voinut yrittää puhua sinut ympäri.”

Elise ei sanonut mitään. Ei tapahtunut ollut millään tavoin Emelin syytä.

He astelivat saliin, missä Ingrid ja Marras kävivät jo kovasanaista keskustelua. Marraksen silmissä salamoi, kun hän seisoi ikkunan vierellä, kasvot salin toisessa päässä olevaa Ingridiä kohti. Elise tunnisti nyt paremmin, ettei juhlapukeutumisesta ollut tietoakaan. Marras oli lähtenyt palatsiin arkivaatteissaan, valmistautumatta. Ingrid oli vapauttanut harmaanvaaleat hiuksensa, mutta vaalean aamutakkinsa alla hänellä oli yhä päiväpukunsa. Tummanvioletti helma pilkotti takin alta.

”Olen ollut alusta alkaen samaa mieltä. Nyt kuninkaalla oli tilaisuutensa esittää asiansa suoraan”, Ingrid totesi ja istuutui alas korkeaselkäiseen tuoliinsa. Hän näytti jännittyneeltä, eikä vähääkään väsyneeltä.

”Juuri siitä syystä olen pysytellyt kaukana hovista”, Marras tokaisi äkäisesti. Magian tuoksu oli jälleen voimakas, Elise pystyi melkein kuvittelemana kipinät huoneeseen. ”En ole kiinnostunut hänen toiveistaan, jos ne koskevat tätä nimenomaista asiaa.”

”Sinun on kohdattava Luoma ennen pitkää, halusit tai et. Hän uhkaa jo tätä maailmaa, etkä pääse pakoon, jos aiot vielä suojella omaasi.”

”Tätä ennen olen onnistunut välttelemään Luomaa loistavasti.”

”Entäpä kohtaamisenne Savulehdossa? Kun Elise oli mukanasi?” Ingrid muistutti. ”Luoma tietää painostuksensa käyvän hermoillesi. Jos et tee mitään, jonakin päivänä hän on niin vahva, ettei piileskelylläsi ole enää merkitystä.”

”Tarpeeksi vahva mihin tahansa?” Marras epäili ja painoi kädet kiukkuiseen puuskaan. Repaleiset hihat paljastivat käsivarsien vaalean ihon. ”En aio tehdä sitä virhettä, että tulen auttaneeksi häntä. Luoma saa keskittyä Seresmaan kiroukseen ja riitoihinsa kuninkaan kanssa. Kuningas pärjätköön kevätlahjoineen.”

Ingrid supisti huulensa ohueksi viivaksi ja huomasi sitten ovelle saapuneet Elisen ja Emelin. Hänen katseensa pyyhki paheksuvasti Eliseä. ”Tapasit siis sisaresi?” hän kysyi, eikä kommentoinut vaatteita, vaikka Elise näki, että hänen mielensä olisi tehnyt.

Elise nyökkäsi ja nieleskeli pois kurkkua kuristavan palasen. Ei ollut mukava kuunnella Ingridin ja Marrakseen riitaa, joka selvästi liittyi velhon illan aikana käymiin keskusteluihin palatsissa. Kyse ei tainnut sittenkään olla vain siitä, että Elise oli astellut Luoman eteen puolustamaan sisartaan. ”Pyysikö kuningas Marrasta avukseen?”

Ingrid nyökkäsi. ”Mikäli kuningas ei luota pelkkään kevätlahjaan, sinun on ryhdyttävä hänen tukijakseen”, nainen sanoi kääntyen taas Marraksen puoleen. Velho oli kääntänyt hänelle selkänsä ja katseli ikkunasta pimeää pihamaata.

”Miksi sinulle on niin tärkeää, että kuningas saa haluamansa?” Marras kysyi ja nyppi hihojaan.

”Sinun ja toisten maailmojen perässähän Luoma on. Siksi hän uhmaa hovia kaikin keinoin.”

”Joten valvoisin kevätlahjan luovutusta, kuten kuningas haluaa ja härnäisin Luomaa kamppailuun? Etkö itse enää usko, että Luoma tyytyy lahjuksiin? Olit mukana päättämässä asiasta.”

Ingrid kohotti leukaansa. ”Tiesimme kaikki, että ratkaisu on vain väliaikainen. Näin sen riittävän hyvänä vaihtoehtona taistella vastaan.”

Elise ei voinut uskoa korviaan. ”Sinäkö suosittelit kuninkaalle kevätlahjaa?” tyttö kysyi ja harppoi peremmälle saliin.

”Olin yksi magian neuvonantajista, jotka kokoontuivat kuninkaan pyynnöstä”, Ingrid sanoi arvokkaasti.

”Miksi?” Elise kysyi hiljaa, mutta hänen äänensä voimistui, mitä enemmän sanoja purkautui hänen suustaan. ”Entä kaikki Kehräkaupungin nuoret, jotka pelkäsivät valinnan osuvan heidän kohdalleen? Entä minun sisareni, joka tuli valituksi? Entä minun perheeni?”

Emel teki liikkeen kuin tarttuakseen Eliseä kädestä, mutta ei lopulta uskaltanut, vaan vetäytyi takaisin ovensuuhun.

”Kevätlahjaa kohdellaan kuin arvovaltaista vierasta”, Ingrid totesi rauhallisesti. ”Varmasti itse näit saman kuin lehdet ovat kirjoittaneet. Tytöllä ei ole palatsissa hätäpäivää. Kuninkaan on tehtävä valintansa pelastaakseen Seresmaan nälkäkuolemalta ja paleltumiselta, vaikka se tarkoittaa Luoman vahvistuvan. Magiaan on vastattava magialla.”

Elisen teki mieli puhista ja kiukutella, mutta Ingridin edessä häntä alkoi jännittää aivan eri tavalla kuin aiemmin velho Luoman kohdatessaan. Ingrid oli taatusti pettynyt hänen käytökseensä ja siihen, miten Marras oli kertonut hänen esiintyneen kuninkaallisten edessä.

Marras oli kääntynyt takaisin huoneessa olijoita kohti. ”Luomalla on yliote Seresmaasta, eikä se katoa kevätlahjan myötä, muuttaa vain muotoaan. Ei sillä, että siihen päätökseen kukaan voisi enää vaikuttaa.”

”Siksi sinun on aika puuttua peliin. Olen jo vuosia polttanut itseäni loppuun loitsujeni vuoksi. Tämän talven kumoamiseen minulla ei ole keinoja, saati voimia. Sinulla on kekseliäisyyttä, aivan toisenlaista luovuutta kuin vanhan koulukunnan magiaan vihkiytyneillä”, Ingrid saarnasi.

Marras tuijotti naista kiukkuisesti, muttei sanonut enää mitään. Ingrid huokaisi ja siirsi sitten katseensa Eliseen ja Emeliin.

”Teidän on aika mennä lepäämään. Odotan molempien osallistuvan huomenna talon töihin tavalliseen tapaan”, noita sanoi ja lähetti heidät yläkertaan.

Elise oli kiitollinen, että pääsi pois salista. Hän ei ollut uskonut palaavansa Ingridin taloon, mutta silti omaan sänkyyn pääseminen sai helpotuksen valahtamaan lämpimänä hänen kehonsa läpi. Oli lohdullista tietää, että yön yli hän olisi turvassa.

Tyttö lupasi palauttaa Emelille pojan vaatteet ja pahoitteli, että oli hukannut lakin palatsiin. Emel ei ollut pahoilla mielin vaatteistaan, mutta toivotti Eliselle hyvää yötä silti hieman lannistuneena. Elise riisuutui makuusopissaan ja vaihtoi ylleen lainaksi saadun valkean yöpaidan. Kun hän istui sängyn laidalle purkamaan kampaustaan, sormet olivat kankeat ja pienikin suortuvien siirtäminen tuntui vihlovana tukistuksena päänahassa. Tyttö päätti jättää kampauksen purkamisen aamuun ja hautautui peitteiden alle.

Silmänsä suljettuaan Elise joutui hakemaan jälleen muistikuviaan palatsin tapahtumista. Sisaren vuoksi hän oli lähtenyt. Saagaa hän oli etsinyt. Mutta Saaga halusi tätä. Saaga halusi selvitä omin voimin.

Tyttö muisti toiveensa, jonka jälkeen Luoma oli kadonnut. Sumuiset ajatukset tuntuivat olevan hinta siitä, mitä hän oli yrittänyt tehdä saadakseen Luoman perääntymään. Magian voimakkuus sai Elisen värisemään. Olisiko hän varomattomuuttaan voinut tehdä jotakin pahempaa? Menettää muistinsa kokonaan? Kadottaa jokaisen ajatuksen Saagasta?

Saaga ei halua apua. Ajatus tukki Elisen kurkun ja sai silmät vettymään. Mitä hän nyt tekisi? Mitä varten hän oli tehnyt tämän matkan, huolehtinut, kiirehtinyt, surrut?

Ingrid oli kehottanut Eliseä hyväksymään tilanteen. Etsimään uuden roolin, jonkin muun kuin pelastajan tehtävän. Elise oli silloin käsittänyt asian niin, että Ingridin mielestä asialle ei ollut tehtävissä mitään, eikä tulisi yrittääkään. Tyttö oli itsepäisesti vannonut itselleen, että jatkaisi aloittamallaan polulla.

Mitä hän tekisi nyt?

Uni ei tullut. Elise mietti, olivatko Ingrid ja Marras jääneet yhä riitelemään. Tyttö ei voinut uskoa, että Ingrid oli kevätlahjojen kannattaja. Myös Marras oli käyttäytynyt aina kuin kevätlahjan ratkaisua ei pitäisi kritisoida, mutta nyt Elise ei ollut enää aivan varma, mitä mieltä mies viileän suhtautumisensa takana aidosti oli.

Marras kuulosti lähinnä pakoilevan omia velvollisuuksiaan. Tai velvollisuuksia, joita Ingrid halusi miehellä olevan. Kuningaskin halusi hänen auttavan.

Portaista kuului askelia. Elise nousi istumaan ja odotti, mutta kolina etääntyi. Joku oli menossa alakertaan.

Tyttö pujahti pois peitteiden alta ja kipitti pimeässä portaikkoon, missä valot vielä loistivat seinälampuissa. Hän harppoi alas oma raskas hengitys korvissa soiden. Ovesta tulvahtava kylmä ilma pisteli paljaita jalkoja, kun tyttö seisahtui alimmalle askelmalle ja ehti juuri nähdä velhon viitanliepeen katoavan yöhön ennen oven sulkeutumista.

 

❄❄❄

23.luku: Toinen maailma

Toipuminen kruununpäivän vastaanotosta kesti pitkälle iltapäivään. Elise oli väsyneempi kuin oli uskonutkaan, eikä kehnosti nukuttu yö ja Saagan ikävöiminen auttanut tyynnyttämään jo illalla alkanutta päänsärkyä. Elise vietti hetken kauemmin sängyssään istuen ja kirjoittaen pienellä käsialalla tarinan jatkoa aiemmin keksimälleen seikkailijalle.

Palatsiin pääsy tuntui jälkikäteen unelta. Salissa oli ollut kaunista, mutta koristeellisuus ja kullan kimallus oli unohtunut Saagan kohtaamisen ja vaaran hetkellä. Elise mietti, miten olisi tarinoissaan kuvaillut kuninkaallisen kodin kaltaista paikkaa ja huomasi empivänsä. Kaikkia yksityiskohtia oli enää mahdotonta muistaa.

Päivän työt kuluivat tavalliseen tapaan, mutta palatsissa sattunut välikohtaus oli jo ehtinyt kantautua kaupunkilaisten korviin, mikä sai Kaislan ja Maarian utelemaan Eliseltä lisää tietoja velho Luomasta. Elise kertoi palatsista ja sisarestaan, mutta yritti vältellä ottamasta kantaa velhon tekemisiin. Emel kuunteli hiljaisena ja työskenteli sekä kotitaloustöissä että loitsujen parissa ahkerammin kuin koskaan. Elisestä tuntui, että poika hyvitteli tekojaan Ingridille.

Maaria piti Eliseä apunaan pitkään ja pisti siivoamaan edellisen päivän tiskejä. Ruuanlaittoon Elise ei osallistunut, mutta kuuli naisen mutisevan ainesten vähäisyyttä. Leipää ei ollut, sillä koko Seresmaassa oli pulaa jauhoista ja pahin puute oli iskenyt nyt myös pääkaupunkiin. Eliselle se tarkoitti, että kotona viimeiset varastot oli käytetty ja siirrytty puuroon ja kellarin perälle jääneisiin, nahistuneisiin juureksiin. Ja vielä olisi selvittävä koko kesä ennen kuin uusi sato olisi valmis. Ellei talven kirous tuhoaisi sitäkin.

Onnekseen Elise ei kohdannut Ingridiä päivän aikana. Hän ei tiennyt, miten olisi naista enää puhutellut. Vaikka noita oli auttanut häntä, antanut paikan kattonsa alta, Elise ei voinut olla tuntematta kiukkua siitä, miten Ingrid suhtautui kevätlahjoihin. Magian taitajat eivät tuntuneet välittävän tavallisten kansalaisten kohtalosta vähääkään, ja tällainen muistutus asiasta sattui erityisen kipeästi.

Vielä ennen päivällistä Elise puki ylleen tutun, paksun turkkitakkinsa ja lähti ulos pilvistyneeseen iltapäivään. Yön aikana oli satanut lisää lunta, mutta ohut kerros oli jo talloutunut pääkaduilla ja siivottu pois ovien pielistä. Tori oli jo tyhjillään.

Harmaan kivitalon portailla lumessa näkyivät yhden jäljet, kenties yöltä. Marras avasi oven vasta kolmannen koputuksen jälkeen. Kun hän näki Elisen, hän avasi oven leveämmin auki ja asettui nojaamaan ovenkarmiin.

”Millä asialla olet?” Mies oli pukeutunut tummanharmaaseen villapaitaan, jossa oli korkea kaulus.

”Haluan puhua kanssasi”, Elise vaati.

”Sinun ei pitäisi olla liikkeellä yksinäsi.”

”Ja sinun olisi pitänyt kertoa minulle kaikki aiemmin.” Elise asteli aivan kiinni velhoon, jotta tämä tajuaisi väistää ja laskea hänet sisälle. Marras kuitenkin liikkui vasta hetken emmittyään kuin olisi harkinnut paiskaisiko oven vain tytön nenän edestä kiinni.

Sisällä oli viileää kuin Marras olisi unohtanut aamulla sytyttää tulen keittiön uuniin. Elise riisui takkinsa, mutta kietoi huivin takaisin hartioidensa ympärille ja jätti villasukat jalkaansa. Marras istui työskentelypöytänsä ääreen ja tarttui valkeaan mukiinsa, jossa hänellä oli höyryävää mustaa juomaa. Hän nyökäytti kohti keittiötä.

”Pannussa on kahvia”, hän ilmoitti. Elise pudisti päätään.

”Mitä kahvi on?” hän uskaltautui kysymään, kun hän istuutui miehen seuraksi pöydän toiselle puolelle nojatuoliin.

”Pelastukseni tällaisina päivinä”, Marras mutisi. Hän joi taas mukistaan, eikä vaikuttanut halukkaalta aloittamaan keskustelua.

”Oletko vihainen?” Elise laski kädet syliinsä ja suoristi ryhtinsä vastaanottaakseen mieheltä mitä tahansa kommenttia kruununpäivän juhliin liittyen.

Marras kuitenkin vain hymyili hieman ivallista hymyä. ”Entäpä sinä? Kuinka sisaresi laita on?”

Elise tunsi poskiensa kuumenevan. ”Saaga ei ymmärrä vaaraa, jossa on.” Oli helpompi sanoa niin kuin kertoa, ettei sisar halunnut apua.

”Taitaa olla sukuvika.”

Elise yritti olla provosoitumatta piikittelystä ja silmäili pöytää, johon Marras oli kerännyt tarvikkeitaan. Tyttö muisti nähneensä omituisen kartan kerran aiemmin Savulehdossa. Harppi ja astelevy viittasivat siihen, että velho olisi mitannut paikkojen etäisyyksiä.

”Kuningas haluaa siis apuasi? Mitä aiot nyt tehdä?” Elise kysyi suoraan, sillä tätä asiaa varten hän oli paikalle saapunut. Marras huokaisi väsyneesti.

”Kuningas ja prinsessa Helga pyysivät minun valvovan kevätlahjan luovutusta. Heidän mielestään Luoman röyhkeys näyttää, ettei mikään riitä hänelle. Uusi konflikti talven päätyttyä on vain ajan kysymys, ja kevätlahjan jälkeen Luoma on vielä vahvempi, vaikka valtakunta pelastuisikin.”

Elise muisteli, mitä Ingrid oli sanonut Luoman halusta päästä toisiin maailmoihin. ”Luoma ei saanut kuninkaan alaisuudessa harjoittaa kaikkein vahvinta magiaa. Eikä saanut sinulta tietoja... jostakin. Mistä?”

Marras irvisti. ”Luoma kuvittelee nähneensä kaiken Seresmaassa. Hän etsii keinoja kasvattaa voimiaan ja ottaa magiaa haltuunsa muualta.”

”Niin kuin siitä maailmasta, josta sinä tulet?” Elisen sydän löi rinnan alla nopeammin. Juttu oli vain juoru, jonka Emel oli kertonut hänelle. Mutta Ingrid oli vihjannut jotakin samansuuntaista. Marras kohtasi hänen katseensa ja piti pienen tauon ennen kuin vastasi.

”Kuten se maailma, josta minä tulen”, velho vahvisti rauhallisesti ja laski kahvikuppinsa pöydälle. ”Hän yritti sitä jo vuosia sitten. Silloin suljin maailmojen rajat suojellakseni sitä maailmaa, josta tulin. Hän ei pääse sinne.”

Marras siis todella oli muualta. Kauempaa kuin kukaan toinen Seresmaahan matkannut voisi olla.

”Mikä kotimaailmasi nimi on?” Elise kysyi uteliaana ja hivuttautui aivan nojatuolin reunalle. ”Käytkö itse siellä usein?”

Marras hymyili haikeasti kahvikupilleen. ”Sitä sanotaan Suomaaksi.” Hän tuntui kuulostelevan sanaa hetken verran kuin se olisi kovin rakas, harvaan lausuttu. ”Kun maailmojen rajat on suljettu, läpi ei kulje kukaan.”

Kylmyys pyyhki Elisen kehon läpi, kun hän ymmärsi, mitä mies sanoi. Marras oli sulkenut maailmojen rajat Luomalta ja samalla poistanut itseltään mahdollisuuden mennä kotiin. Ja velho sanoi tehneensä niin jo vuosia sitten.

”Et sanonut, mitä aiot nyt”, Elise sai sanotuksi. Hän silmäili uudelleen karttaa, jonka arvasi nyt kuuluvan Marraksen kotimaahan. Rajaviiva oli paksu, mutta siellä täällä olevat merkinnät tarkasti ohuella kynällä merkittyjä. Merkitystä oli mahdotonta arvata.

Marras nousi ylös ja kävi lisäämässä puita uunin perällä näkyvään hiillokseen. ”Aion pitää huolen, että loitsuni pitävät.”

”Mutta voisit auttaa. Jos tekisit niin kuin kuningas pyytää-”

”En riskeeraa enää niitä varotoimenpiteitäni, jotka olen maailmojen vuoksi tehnyt.”

Elise päästi ilman keuhkoistaan ja kumma kyllä tunsi ymmärtävänsä Marrasta. Koko kuvio magian, kuninkaan ja kirousten kesken alkoi saada selkeämpiä sävyjä.

Velho Luoma oli vuosia havitellut valtaa ja voimiensa maksimoimista, johon kuningas ei ollut suostunut. Luoma oli havitellut tietoja myös Marrakselta, joka päätti epätoivoissaan sulkea reitin kotimaailmaansa. Lopulta Luoma oli kironnut koko valtakunnan ikuisella talvellaan.

Kuningas oli pyytänyt magiasta ymmärtävien apua, mutta ratkaisu, kevätlahja, palveli myös Luomaa. Hän ei saisi haluamaansa, ei kokonaan, mutta voisi kasvattaa voimiaan yhden elävän sielun verran. Kevät koittaisi, mutta millainen tulevaisuus heillä olisi vastassaan, kun Luoma olisi entistä uhkaavampi?

”Sinun on paras pysytellä Ingridin luona kevätjuhlaan asti”, Marras varoitti ja kääntyi kohtaamaan Elisen. ”Herätit Luoman huomion, emmekä tiedä mitä hän odotellessaan aikoo.”

”Se oli tarkoituskin. Luoma voi valita olla ottamatta Saagaa.” Elise tiesi, ettei suunnitelma kantaisi kovin pitkälle. Hän oli vain tunnekuohussaan tehnyt niin kuin oli tuntunut oikealta. Hänen ympärillään olevat magian harjoittajat ja kuninkaalliset eivät vain tuntuneet näkevän hänen yritystään muuna kuin pienen tytön kiukutteluna.

Marras oli laskenut kädet puuskaan ja pudisti nyt päätään. ”Lähtösi kruununpäivän juhliin oli harkitsematonta. Vaikka Luoma ei olisikaan tullut kuokkimaan, olisit voinut ajaa itsesi tai sisaresi vaaraan. Tarkoituksesi oli kaiketi lähteä pakomatkalle?”

Kai velho oli päätellyt hänen aikeensa Elisen pidettyä mukana kaiken tärkeimmän omaisuutensa. Olihan hän taatusti ollut näky olkalaukkuineen ja suuriin lainavaatteisiin laittautuneena.

”Saaga on yhä linnassa. En ole rikkonut kevätlahjan sopimusta”, Elise tokaisi.

”Kenties juuri tuo holtittomuutesi houkutteli Luoman paikalle. Hän saa selville kaiken, mikä horjuttaa talven kirousta. Olet sotkeutunut asiaan jo niin paljon, että hän saattoi tulla paikalle jopa sen vuoksi”, Marras puuskahti. ”Kaiken lisäksi yritit käyttää magiaasi.”

”Sinä vain jatkat piileskelyä! Minä sentään teen jotakin.”

Marraksen silmissä välkähti. ”Niinkö tosiaan ajattelet?”

Elise puri huultaan. Hän tiesi menneensä liian pitkälle. Jonkin aikaa tyttö oli kuitenkin kuvitellut tilanteen jo hieman muuttuneen. Velhon sanat keittiössä joitakin päiviä sitten olivat olleet lähes lempeät. ”Luulin, että olit alkanut ymmärtää minua.”

Marras käänsi katseensa. ”Sinua taidetaan jo odottaa päivälliselle.”

Sen selvempää poistumiskäskyä ei juuri voinut saada. Elise puki päälleen ja jätti velhon työskentelemään karttansa ääreen sanomatta tälle edes hyvästejä.

Koko maailma tuntui kääntyneen Eliseä vastaan. Saaga ei halunnut apua. Ingrid kannatti kevätlahjoja ja oli ollut mukana ehdottamassa moista loitsua valtakunnan pelastamiseksi. Marras oli kääntynyt auttajasta vain omien tarpeidensa huolehtijaksi.

Elise potki lunta saapikkaillaan ja ähkäisi osuessaan jäiseen kokkareeseen, joka ei niin vain hievahtanutkaan hänen kiukkunsa edessä. Hän kiiruhti hiljaisen torin poikki niin vimmoissaan, että liukastui katua ylittäessään ja pyllähti kivuliaasti hankeen.

”Voi sentään.” Vieras käsi tarjoutui avuksi ja Elise tarttui kiitollisena apuun. Vasta noustuaan ja kiitettyään hän huomasi olevansa kasvotusten velho Luoman kanssa.

Sanat kuolivat tytön huulille ja hän otti vaistomaisen askeleen taakse. Mies näytti tyyneltä paksussa talviviitassaan ja korkea hattu peittämässä harmaata päätään. Paikoillaan pysyvä silmä katsoi hieman tytön ohitse.

”Eilisen odottamaton tapaamisemme keskeytyi niin kovin yllättäen”, Luoma sanoi ja tarjosi Eliselle käsivarttaan. ”Jatkaisimmeko keskustelua siitä, mihin jäimme?”

 

❄❄❄

24.luku: Kuusenkerkkää ja kitkeryyttä

Mausteinen tuoksu ympäröi pöydät ja pikkuruisen salin. Elise hämmensi kuusenkerkkäteetään lusikalla ja silmäili pientä teepuotia varuillaan. Kukaan huoneessa olijoista ei tuntunut tunnistavan harmaantunutta, tukevaa velhoa tai kiinnittävän heihin huomiota.

Luoma oli riisunut hattunsa, mutta jättänyt viittansa hartioilleen. Elise itse oli vain raottanut takkinsa kaulusta, vaikka sisällä olikin miellyttävän lämmin ja turkkitakki alkoi jo hiostuttaa. He olivat istuutuneet alas nurkkapöytään teehuoneen perälle, ja Elise oli yrittänyt valita tuolin niin, että pääsisi tarvittaessa pakoon.

Ulkona Elise oli ensin yrittänyt kieltäytyä, mutta Luoman reipas kehotus totella oli saanut tytön sen verran pelokkaaksi, ettei hän ollut uskaltanut juosta karkuun. Kun velho oli saattanut hänet teelle, Elise oli lopulta hieman rentoutunut ja huomannut muuttuvansa kireästä uteliaaksi.

”Ethän satuttanut jalkaasi?” velho Luoma kyseli, mutta ei kuulostanut olevan kovin huolissaan. Hän pyöritti sormeaan teekuppinsa yllä saaden nesteen väreilemään, mutta Elise ei osannut arvata loitsun tarkoitusta. Oman kuppinsa tyttö piti visusti lähellään ja uskaltautui siemaisemaan siitä hieman ennen vastaustaan.

”Olen kunnossa.” Elise hillitsi juuri ja juuri käsiensä vapinan laskiessaan kupin alas lautaselle. Nilkkaa särki paljon vähemmän kuin kovan iskun saanutta takapuolta. ”Miten tiesit, mistä löytäisit minut?”

”Solaria on pieni ja tuttu kaikkine kadunkulmineen”, Luoma vastasi sen tarkemmin selittämättä ja tarkkaili Eliseä pieni hymy huulillaan. ”Oliko majapaikkaasi pitkä matka?”

Elise ymmärsi olla vastaamatta. Taatusti Ingrid ja Marras suojasivat kotejaan loitsuilla, jotka estivät Luomaa vakoilemasta niiden asukkaita. Tyttö ei ollut varma, oliko kuullut pakkasen laulua kaduilla. Kenties hänen kiukkunsa ja kiireensä oli vienyt hänen huomionsa niin, ettei hän ollut tajunnut kenenkään seuraavan häntä, jalkaisin tai loitsujen avulla. Onneksi Luoma ei ollut seurannut häntä Marraksen luo.

”Halusitko tavata minut, koska aiot luopua kevätlahjasta?” Elise sen sijaan kysyi ja piti katseensa velhossa, vaikka tämän paikoillaan pysyvä silmä näyttikin inhottavalta. Ulkona alkoi jo hiljalleen hämärtää ja pöytiin asetettujen kynttilätuikkujen valot heijastuivat teehuoneen ikkunoista.

”En ole yhtä jyrkkä kuin hovin väki. Taidat olla mahdollisuutemme pelastaa tämä valtakunta.”

Elise veti väristen henkeä. Luoma oli kuunnellut häntä edellisenä iltana. Marraksen varoitukset kaikuivat korvissa, mutta tyttö sulki ne nopeasti pois mielestään. Mitään apua nuoremmasta velhosta ei ollut tähän mennessä ollut. ”Tarkoitin, mitä sanoin. Minussa on magiaa, joka voisi kiinnostaa sinua.”

Luoma joi ensimmäistä kertaa kupillisestaan, mutta ei irrottanut katsettaan koko aikana tytöstä. ”Magian tuntu tosiaan leijailee ympärilläsi. Mutta mitä kummaa olet sille tehnyt?”

”Kuinka niin?”

”Voimasi haiskahtaa elottomalta.”

Elise värähti. Miten niin voimakas magia kuin hänessä uinuva voima saattoi vaikuttaa kuolleelta? Ingrid oli kutsunut magiaa vahvaksi.

”Vai peitteletkö jotakin?” Luoma jatkoi huomatessaan Elisen ahdingon. ”Taitaakin olla niin, ettet itsekään aivan tiedä, mitä tarjoat.”

Tyttö kohautti olkapäitään ja toivoi näyttävänsä itsevarmalta. ”Tiedän, etteivät magiaa tutkineetkaan osaa sanoa tarkalleen, mistä olen voimani saanut.”

Luoma nyökäytti päätään. ”Pohdinkin, miksi olit haalinut seuralaiseksesi piileskelevän velhon. Marrasko on uskaltautunut ulos pirtistään ja tarjonnut pienelle noidalle auttavan kätensä?”

”Ei. Hän saattoi minut Solariaan, siinä kaikki.” Elise oli varma, että hänen tarjouksensa houkutti Luomaa. Muutoin velho ei olisi vaivautunut etsimään häntä käsiinsä. Nyt hänen olisi vain pelattava korttinsa oikein ja vaadittava Saagan turvallisuuden takaamista. Ehkä hän rohkenisi jopa pyytää enemmän. ”Tulin pääkaupunkiin sisareni vuoksi.”

”Niin. Tarjouksellasi olikin jalo tarkoitus.”

”Haluan, että Saaga pääsee kotiin. Sen jälkeen on kevään vuoro.”

Luoma hymyili. ”Lahjan vala. Vanhaa magiaa.”

”Minä Saagan sijasta.” Elise toivoi, että se riittäisi. Ihmishenki mystisistä voimista. Velho Luoma saavuttaisi tavoitteensa, ottaisi hän sitten Saagan tai Elisen, mutta täytyihän magian painaa vaa’assa jonkin verran enemmän kuin pelkkä valaan sidottu ihmissielu?

”Ymmärrätkö, mitä yrität rikkoa?” Luoma uteli ja nojautui sitten lähemmäs käsivarret pöytää vasten. ”Minulle magian hinta taitaa olla tutumpi kuin sinulle.”

Luoma napautti sormella ohimoaan kuin osoittaakseen toimimatonta silmäänsä. Vasta nyt Elise ymmärsi, että kyseessä täytyi olla lasisilmä, vaurion takia miehelle laitettu. Senkö mies oli maksanut langettamastaan ikuisesta talvesta? Tytön oli pakko kääntää katseensa.

”Suostutko vai et?” Elise kysyi liian kärsimättömänä enää kiertelemään ja kaartelemaan. Magian taitajilla tuntui olevan tapana viivytellä puheissaan.

”Kerron kitkerän totuuden”, Luoma ehdotti ja nojautui tyttöä kohti kuin valmiina kertomaan mehevän arvoituksen. ”Pyydät paljon. Yksin taikuutesi ei taida kattaa kulujani.”

”Mitä muuta haluat?” Elise ei suostunut siihen, että vaihtokauppa vaatisi ihmishenkiä. Rahaa hän ei voisi tarjota. Jos hänen magiansa ei riittäisi, mitä hän voisi Luomalle antaa?

”Erään salaisuuden”, Luoma sanoi hiljaa. ”Sinähän näytät tuntevan yhteisen tuttavamme Marraksen.”

Elise ei saanut sanaa suustaan. Hän arveli Luoman lukevan hänen ajatuksensa avoimesti kasvoiltaan. Lopulta tyttö sai vain nyökättyä kuuntelevansa yhä.

”Hän lienee kertonut sinulle, miten olen kironnut tämän maan kostaakseni kuninkaalle. Hovi on Marraksen lumoissa, unohtanut hänen pimeän menneisyytensä.” Luoma huokaisi ja piti pienen tauon. ”Jos hänen hyvä tahtonsa olisi totta, olisinko ollut pakotettu loitsimaan talven koko valtakunnan suojaksi? Oman kotimaani vankilaksi?”

Elise puristi käsillään pöydän reunaa.

”Talvi tosiaan on kova hinta suojasta vieraita voimia vastaan”, Luoma kuiskasi ja painoi katseensa.

”Mitä vieraita voimia?” Elise kysyi huulet tuskin liikkuen. Silmät olivat nauliintuneet velho Luoman kasvoille jääneeseen suruun.

”Voimia toisista maailmoista. Niitä Marras halusi päästää Seresmaahan valloilleen ja käännytti kuninkaan puolelleen.”

”Ei”, Elise sanoi ja pudisti päätään. Hän tunsi tämän tarinan aivan toisin. Luoma valehteli.

”Jos saisin kuulla, missä portit maailmojen rajalla ovat, voisin sulkea ne”, Luoma sanoi nostaen nyt katseensa. Harmaisiin silmiin oli helppo jäädä vangiksi. ”Talvea ei enää tarvittaisi.”

”Mutta kevätlahja-”

”On pakkokeino, jota en ole vaatinut. En myöskään voi siitä kieltäytyä. Kevätlahjan avulla he yrittävät murtaa suojaukseni.”

Elise ei enää uskaltanut tarttua teekuppiinsa. Hän veti kädet syliinsä ja puristi nyrkit niin tiukasti kiinni, että rystysiin sattui.

Teen maku oli muuttunut suussa väkeväksi. Hovin vaatimukset, jopa pelkoon verrattava kunnioitus Marrasta kohtaan sai nyt uusia sävyjä. Elisen mielessä vilisi hetkiä, jolloin oli ihmetellyt velhoa. Miehen yksinäisyys, kätkeytyminen Savulehtoon valmistelemaan salaista magiaansa. Halu saada kevätlahja Luoman käsiin talven murtamiseksi.

”Mieti asiaa”, vanha velho sanoi ja nousi ylös. ”Olen varma, että tulet oikeaan johtopäätökseen. Sen jälkeen sinun tarvitsee vain etsiä minut.”

JATKUU