Nimi: Kaappikello
Teema: Päähenkilö on jokin muu kuin ihminen tai eläin.
A/N: Tarina, joka on julkaistu myös kirjoituspiiri siiven suojissa, vk10&11, 2017. // Laris
Tik, tik, tik. Tasainen ääni kantautuu läpi huoneen. Olen aina pitänyt tasaisesta rytmistä, joka kertoo, että aika kuluu, elämä kiitää eteenpäin. Samanmoinen ääni kuuluu puikoista ryppyisissä käsissä, kun ne nappaavat langan ja osuvat toisiinsa. Vaikka toisinaan ihmisistä tuntuu, että minuutit matelevat, se ei ole totta. Minä mittaan jokaisen, ja ne ovat aina täsmälleen samanpituisia. Jokainen sekunti on paikallaan.
Tavallisesti keskityn vain minuutteihin ja tunteihin. Ne ovat tuttuja ja tarpeeksi rauhallisia. Pysyn helposti mukana laskussa, ja tunnen melkoista mielihyvää, kun joku vilkaisee suuntaani. Komeutta minusta ei puutu. Tummaa puuta, lakattu pinta ja pituutta aikuisen miehen mitta. Saan toimittaa tehtävääni ja siedän ylpeillä sillä, että olen pysynyt täsmällisesti ajassa kaikki nämä neljäkymmentä vuotta. Samaa ei voi sanoa olohuoneen uudesta riiviöstä, joka edistää jo parin päivän kuluttua, vaikka sitä on siirretty takaisin oikeaan aikaan. Pah, mokoma pyrkyri! Kiirehtijä!
Minua ei noin vain ole syrjäytettykään. Paikkani on muuttunut ja nykyisin seison keittiössä, mistä näen myös käytävän läpi olohuoneeseen. Tässä talossa ohitseni on vilistänyt monia ihmisiä, osan muistan pieninä pyöreäposkisina naperoina, kun ne istuivat pöydän ääressä ja mussuttivat vastaleivottua pullaa. Nyt ne tuovat taloon jo omia lapsiaan ja meteli on huima jokaisella vierailulla.
Ennen piti olla tarkkana. Monesti pojat vilkaisivat minua aivan liian myöhään ja sitten sitä taas juostiin koulutietä, kun ei ollut viitsitty herätä tarpeeksi aikaisin. Ja tässä minä olin! Ilmoitin tasan tarkkaan lähtöhetken, pidin oman lupaukseni! Olisin halunnut huutaa, mutta minulle ei ole viritetty samanmoista pirinämekanismia kuin herättäjille. Vannonkin olevani lempeämpi. En kilju enkä mekasta.
Kyllä minua silti otti pattiin, kun muut eivät oppineet täsmällisyyttä!
Pidän ehkä hieman enemmän näistä hiljaisista hetkistä, kun rouva vain istuu pöydän ääressä neulomassa. Harva ja harmaa tukka kiiltää valossa, joka pääsee sisään keittiön vaaleansinisten verhojen takaa. Joskus hän napsauttaa radion auki, keittiöön kantautuu Kultainen nuoruus, ja rouvan silmäkulmaan kihoaa kyynel.
Aloitan uuden puolituntisen. Heiluri jatkaa liikettään, ensin heilahdus oikealle, sitten symmetrinen liike vasemmalle. Hetkinen. Liike oli sulava, mutta hieman vajaampi kuin ensimmäinen heilahdus. Seuraan tikitystä ja viisarin liikettä, sitten taas heiluria. Liike jatkuu ja saan mitatuksi jokaisen minuutin, mutta jokin tuntuu kummalta. Oliko äskeinen hetki sittenkin pidempi kuin edellinen?
Ei, minun täytyy olla vainoharhainen. Ajassa sitä ollaan, kuten ennenkin. Jatkan tasaista tikitystä, jota rouva ei enää taida kuulla. Kuulokoje otetaan esiin vain tärkeän paikan tullen, kun on ihan pakko.
Rouva näyttää kalpealta. Hän laskee puikot kädestään ja vetää rahisten henkeä, köhii muutaman kerran. Tuolista nouseminen on vaivalloista, mutta hän pääsee ylös ja köpöttelee ensin hanan luo. Vesilasillisen jälkeen hän istahtaa takaisin työnsä ääreen. Kaksosille pitää saada töppöset, kuten kaikille lapsenlapsille on tehty.
Hengitys vavahtaa, kun kädet alkavat vapista. Puikot kilahtavat lattiaa vasten. Lankakerä vierii läpi keittiön lattian. Minun viisarini tutisevat, mutta palaan oikeaan rytmiin.
Odotan hänen nousevan tuolistaan ainakin illan tullen tai kenties aamulla hopeateetä tekemään. Valo vaihtuu ja hiljainen lumisade on alkanut ikkunan takana. Olohuoneen riiviö kiitää viisareineen niin vauhdilla, että minua hermostuttaa. Lankakerä ja puikot ovat yhä paikallaan. Vana valkoista villaa, yhtä pehmeää kuin tuo valkea puuteri ulkona.
Kun rouva ei liikahda seuraavanakaan iltana, alan olla huolissani laskutaidoistani. Mittaan seuraavan minuutin erityisen tarkkaan. Seuraan heilurin liikettä ja totean sen oikeaksi. Tunti kuluu eteenpäin tasaisesti, enkä hukkaa yhtäkään tarpeellista sekuntia. Minun aikani kulkee. Hänen ei.
Minut siirretään pois, mutta vasta muutaman kuukauden kuluttua. Rouva on jo viety aikoja sitten. Puisia raamejani kivistää, kun minut siirretään pois kodistani. Älkää koskeko minuun, älkää naarmuttako arvokasta pintaani! Hermostuksissani ajanlasku menee sekaisin, kun minua peittää huppu ja kantavat kädet vapisevat. Pelkään bensan katkun tarttuvan minuun kuljetuksen aikana. Menikö siinä varttitunti? Vai puolikas?
Uudessa talossa minut kohtaa valkean ja tumman kotoisa yhdistelmä. Viisarini osoittavat mitä sattuu, kun heiluri on pysäytetty ja minut asetetaan olohuoneen seinää vasten mukavalle paikalle. Tunnistan miehen kasvot, ne etsivät minusta aikaa rouvan talossa monta vuotta sitten, kun hän vielä oli lapsi. Hävettää olla niin sekaisin ajasta hänen edessään. Yritän pakottaa viisarit liikkumaan, mutta en edes tiedä, mistä ajankohdasta pitäisi aloittaa.
Mies avaa kaappiosan ja räpeltää hetken heilurin kimpussa. En välitä kosketuksesta, vaan uteliaana seuraan, miten viisarini lähtevät liikkeelle, miten palaan takaisin eloon.
Tik, tik, tik. Rauhallinen naksutus kumisee lempeästi olohuoneessa. Riemuisasti vastaanotan tutun rytmini, jolla saan mitata aikaa seuraavan perheen elämään. Täällä on aina kiire, kaikilla paitsi minulla. Milloin kukakin epäilee viisareideni livahtaneen etuajassa uuden numeron kohdalle, mutta he ovat väärässä. Minä pidän pintani, enhän aiemminkaan sortunut rientämään.
Minä mittaan jokaisen minuutin, ja ne ovat aina täsmälleen samanpituisia. Jokainen sekunti on paikallaan.
Aika kuluu. Elämä jatkuu.