Aaron painoi kaasun pohjaan ja me katosimme kohti horisonttia. Adrenaliini sai ihoni väreilemään jännityksestä ja aloin nauraa. Mies väläytti hampaat paljastavan hymyn ja käänsi radion nuppia saaden musiikin soimaan yli moottorin jylinän. Valtava määrä käteistä rahaa mustan laukun sisällä tuntui painavalta reisieni päällä.
Odotin sireenejä, edes jonkinlaista vastustusta, mutta kuvittelemaani takaa-ajoa ei koskaan kuulunut. Kuten Aaron oli sanonut, tämä oli liian helppoa. Kun joku keksisi rahojen kadonneen, olisimme jo matkalla toiselle puolelle mannerta.
”Kuinka kauas ajamme?”
”Yöhön asti. Kunnes olemme ylittäneet osavaltion rajan.”
En tuntenut ikävää jättäessäni yhden levähdyspaikoistani kauas taakseni. Kadut olivat olleet kotini, kunnes Aaron oli poiminut minut väsyneiden joukosta. Näin, miten hänen katseessaan välkehti, kun hän silmäili minua ja esitin, etten huomannut. Tämä oli tieni menestykseen.
Kun uskalsimme pysähtyä keskelle pimeyttä, ei jännitys sallinut kummankaan levätä. Kaupunki oli vieras, mutta tuoksui samalta kuin kaikkialla: ihmisiltä, lialta, ongelmilta. Yllätyin, kun Aaron halusi viedä minut tanssimaan.
Oli helppo unohtua yöhön ja ihmisten hikisten vartaloiden sekaan musiikin jyskyttäessä taustalla. Neonvärejä ja Madonnaa. Aaron tuhlasi röyhkeästi ja häpeilemättä. Annoin hänen ostaa juomani, jotka jätin juomatta, ja seurasin alkoholin määrää, jonka hän kaatoi kurkustaan alas. Mietin, kuinka monet muistaisivat kasvoni vielä huomenna.
Suostuttelin hänet nukkumaan vasta, kun meno yltyi liian rajuksi. Oli vältettävä ongelmia, joita hän itsepäisesti veti puoleensa, eikä suostunut ymmärtämään, että oli aika lopettaa. Poskiani kiristi jatkuvan hymyilemisen jäljiltä. En voisi antaa hänen ajaa.
”Tule, kulta.”
”Jos haluan jäädä?”
”Etkö minun takiani?”
Lipevä kuiskaus. ”Pyydä.”
Minua puistatti ja vaihdoin hymyillen taktiikkaa. ”Huoneessa on baarikaappi.”
Aamu oli häikäisevä ja kuuma. Lisäsin huulipunaa ja katsahdin vielä peilin kautta Aaronin nukkuvaa kehoa. Eihän tämä loppujen lopuksi voinut olla hänelle yllätys. En tuntenut edes haikeutta jättäessäni hänelle mielessäni hyvästit. Ei muistella pahalla, eihän?
Kasasin rahaa käsilaukkuuni ja jätin loput helposti löydettäväksi hänen tavaroistaan ja taskuistaan. Nappasin pöydältä auton avaimet ja suljin oven perässäni.
Lähdin puhumatta kenellekään. Peitin katseeni aurinkolaseilla ja harpoin parkkialueen halki. Puhelinkoppi vaati kolikon, hälytysäänen ajan valmistelin ääntäni vapisemaan.
”Hätäkeskus.”
Kerroin motellin nimen ja osoitteen. Vilkaisin auringon polttamaa asfalttia, hengitin nopeasti sisään ja ulos. ”Huone yhdeksän. Hänellä on ase. Pian, pelkään, että hän-”
Annoin puhelun katketa, ennen kuin vastaaja ehti kysyä lisäkysymyksiä. Luuri jäi roikkumaan, heilumaan hiljaista liikettään.
Paukautin auton oven kiinni perässäni. Käsilaukku pelkääjän paikalle, moottori murahti käyntiin. Vapaus häämötti edessäni ikuisuuden kestävänä tienä. Painoin kaasun pohjaan ja suuntasin kohti horisonttia.