Tulen kierrokseni päähän ja pysähdyn portille, jonka rautaristikon takana paistaa vapaa maailma. Köynnökset kipuavat muuria ja porttia pitkin kuin lukitakseen pakotien. Lasken kädet portille, mutten yritä työntää. Tiedän, ettei se aukea.
He kutsuvat minua käärmeeksi, sillä myrkkyni on tappavaa, salakavalaa kuin hiipivät varjot. Puutarhassani pelätään vierailla, sillä he saattavat kohdata minut matkallaan ihailemaan voimakkaasti tuoksuvia, harvinaisia ruusuja. Verenpunaisten, purppuraisten, vaaleanpunertavien ja kermanvalkeiden kukkien keskellä olen piilossa, voin painaa kasvoni lähelle terälehtiä ja sormeni piikikkäisiin varsiin. Ja yllättää varomattoman vastaantulijan.
En ole koskenut toiseen ihmiseen sen jälkeen kun täytin kymmenen ja pelkkä otteeni sai vuorokauden kuluttua tummat myrkyn piirtämät arvet kulkemaan pitkin aikuisen miehen kehoa. Niin kävi vielä kolmesti, kerran tahattomasti, kaksi kertaa tarkoituksella. Niinpä palatsini on tämä puutarha, viehättävä vihreys ja kesän värit, talvisin harmaa, ontto ja kuollut. Olen eristetty, vaan en yksin. Veljeni silmät vahtivat minua kartanon uumenista, eivätkä jätä minua rauhaan.
Katsahdan taakseni, puutarhan takana häämöttävään punatiiliseen taloon.
”Katso vain. Täällä olen yhä, kiltisti portin sisäpuolella”, kuiskaan, vaikka ei kukaan ole kuuntelemassa. Tunnen oloni toisinaan niin tukahtuneeksi, ettei ääntäkään tule enempää kuin tämän hiljaisen pihahduksen verran.
Vihaan tätä peliä, jota pelaamme: kun minua ei tarvita, esitämme molemmat, ettei minua ole olemassa. Kun tulee hetki, jolloin voin olla arvokas, olen sitä vain tappavuuteni vuoksi. Kierrän puutarhaani, varjelen ruusuja, pysyttelen varjoissa kuten halutaan. Kun Bastian vaatii minut luokseen halutessaan tehdä johonkuhun vaikutuksen, tai kenties syytää hänelle uhkauksen, veli ohjailee minua kuin nukkea naruissa ja minä saavun aina, mitä muutakaan voisin. Olemassaoloni riippuu hänen suomastaan turvasta, nämä kukkaset, pehmeä sänky, katto pääni päällä.
Huokaisen, suon vielä katseen hiekkaiselle tielle, etäisyyden päässä häämöttäville kaupungin korkeille taloille. Niin lähellä, niin kaukana. Valtava määrä ihmisiä, joita en kohtaa.
Leikin ajatuksella, että voisin koskettaa vaaratta. Kuvittelen, miltä tuntuisi painautua toista varten, muistelen miltä tuntui kietoa käsi toisen käden lomaan. Joskus janoan, että minua edes hipaistaisiin, että tämä karmea läheisyyden jano tyydytettäisiin hellästi. Saisin vettä kuin kuumassa paahtuvat ruusut ja kukkisin jälleen, nousisin virkeänä kohtaamaan maailman. Sitten muistan jälleen, mikä olen, mikä sisälläni virtaa vereni joukossa.
Vielä on odotettava päivää, jolloin luon nahkani.