Luut pilkistävät terävänä maidonvalkean ihon läpi. Harmaan villapaidan kaulus roikkuu, hihat venyvät helposti ranteidesi peitoksi. Istutaan keittiössä, sinä korkealla keittiöjakkaralla, minä penkillä pöydän toisella puolella. Otat vastaan kahvisi hiljaa ja katse siirtyen lumiselle pihamaalle. Minä vielä tarkastelen sinua, kun et huomaa. Muut nukkuvat vielä. Lapsuudenkoti hengittää hiljaa unien mukana. Täällä tuoksuu aina samalta, puuhellalta ja äidin leipomuksilta. Pakkanen on tehnyt kukkasia ikkunaan.
Maantienvärinen tukkasi on pelkkää pehmoista höttöä. Tekisi mieli paijata, vaikka vain ihan varovasti, mutta nykyisin minun otteeni ovat liian rajuja. Siispä minä otan aina kipeän askeleen taaksepäin ja esitän, etten voi aiheuttaa mustelmia, vaikka sielusi on lähes kauttaaltaan sinipunainen.
”Äiti kerto, että sä oot menossa takaisin kouluun tammikuussa”, sanon kokeilevasti. Jospa olisit tänä aamuna avoin keskustelulle. Nyökytät päätäsi, ja minuun sattuu, kun en edes katso minua. Lintulaudalle saapuvat talitiaiset vievät kaiken huomiosi. Saan loput sanat ulos vain pakottamalla, niistä kuuluu peitelty kipuni. ”Sehän on kiva juttu.”
Ryhdistäydyt ja venytät hihoja sormien päälle. Sanani saavat sinut kiemurtelemaan.
”Mä vaan mietin, onko mulla enää yhtään kaveria siellä”, sanot ihan hiljaa. Sitten käännyt katsomaan, kasvoillasi haaste. Siinä. Naura minulle. Tunnustin sinulle pelkoni, uskallakin satuttaa minua niillä.
En minä koskaan satuttaisi, miksi et voi vieläkään sitä uskoa?
”Eikö siellä ole se Pinja? Ja se punatukkainen?”
”Salla. Mut ne on mua luokan ylempänä.”
”Mut voihan silti olla kavereita.”
Et taida uskoa minua. Minun peruskouluaikani on jo takanapäin, ja taidat ajatella, etten minä enää muista, millaista draama se oli. Etten ymmärrä, miten pienilläkin asioilla on merkityksensä, kun ne levitetään vielä liian nuorten sydänten käsiteltäviksi. Ennen sinä luotit minuun. Kysyit isosiskolta neuvoa, kun kaipasit apua. Miksi et enää etsi turvaa luotani?
Vastaan ajatuksiini itse, sillä en koskaan henno esittää niitä sinulle. Ehkä koit olevasi liian yksin. Minun olisi pitänyt huomata aiemmin, että kaipasit turvaa. Oli liian myöhäistä, kun olit piirtänyt kipupäivät käsivarteen. Sinun kalenterisi.
”Oot vaan reipas.”
Se pääsee suustani ennen kuin ehdin harkita. Sävähdät kuin olisin tehnyt sinulle jotakin epämukavaa. Lasket mukin kolisten pöydälle ja huomaan, että se on melkein täynnä. Tuskin kostutit edes huuliasi. Olet huomannut tuijotukseni ja venytät villapaidan hihoja, vaikka ne jo peittävät sormesikin. Loukattuna hiivit pois keittiöstä ja takaisin yläkertaan, portaat narahtavat askeleidesi alla. Päästän sinut pakoon, sillä minulla ei ole oikeutta kahlita sinua. Toivoisin vain joskus, että tämä olisi helpompaa ja osaisin puhua kanssasi.
Minun tulee kylmä ja kiedon kädet ympärilleni, kun asetun ikkunan eteen ja seuraan katseellani lintulautaa. Sinne on kivunnut orava, joka on karkottanut linnut tiehensä.
Se sinä olet, pikkulintu, varpunen jouluaamuna. Niin hauras ja valmis rikkoutumaan, etten minä henno koskea. Kiertelen ja kaartelen tänäänkin, sillä yksi väärä sana saattaa iskeä sinuun niin lujaa, että pintaan ilmestyy särö. Silti aina tulen tehneeksi väärän valinnan. Sinua on niin helppo satuttaa, tahtomattaankin.
Juon kupinpohjalta kylmenneen kahvin ja kannan mukin tiskialtaaseen. Lasken vettä niin, että se valuu yli, roiskuu pitkin tiskipöytää. Kirous tulee suustani ulos turhautuneena suhahduksena, kun kuivaan pöydän tiskirätillä ja ripustan sen takaisin. Olen katkera ja joskus sinulle vihainen, vaikka ei tämä sinun syytäsi ole. Teet vain auttamisen niin kamalan vaikeaksi.
Anna aikaa, niin äiti aina sanoo. Anna aikaa parantua, anna aikaa ottaa itse ensimmäisen askeleen.
Miten minä sinun lähellesi pääsisinkään, pikkulinnun, joka lehahtaa pakoon pienintäkin rasahdusta. Kurkotan yläkaappiin ja nostan hyllyltä piparipurkin. Mieleen tulvii muistoja, miten me täältä etsittiin lapsena äidin tekemiä kaurakeksejä. Aion asetella sinulle pienen anteeksipyyntöni, tuoda herkut oven taa odottamaan, että taas tulisit ulos piilostasi. Et anna minun tulla lähellesi sanoilla. Mutta anna minun edes pyytää anteeksi.