Jos tuijotan liian kauan kirjan sivua, alkavat kirjaimet hyppiä riveillään. Vältän pahan olon, kun käännän katseeni ikkunaan ja ohi vilistävään maisemaan. Keskityn hetkeksi pelkästään puihin ja ojanpenkkaan, jotka erotan vain vilaukselta ennen kuin kiidämme tunneliin. Minulla pitäisi olla kaikkea, varpaista sormenpäihin pelkkää syvää tyytyväisyyttä. Minä olen kuitenkin syvällä aallokossa, kutsutaan sitä vaikka uupumukseksi.
Juna pitää pientä kolinaa, sellaista, joka hukkuu helposti taustalle, jos sitä ei ajattele. Vaunussa on hiljaista, vaikka se on melkein täynnä. Tavallista suomalaisuutta.
Sinulla oli tapana olla tällä tavoin hiljaa, kun kaikki ei ollut aivan hyvin. Minä aistin sellaisia asioita, vaikka sinä yritit ne piilottaa, ja minä olin hienotunteinen. En kysynyt. Olisi varmaan pitänyt.
Sullon kirjan laukkuun, kun peltomaisema palaa takaisin ikkunaan pitkän pimeyden jälkeen. Vilja on jo kauan sitten puitu, nyt jäljellä on mustuutta ja keltaisia rankoja. Puiden oksat ovat harmaita ja tyhjiä, kun kesä kuolee pois.
Minä olen saanut tarpeekseni loukkauksista. Olen kyllästynyt kestämään sen, etten ole täysin riittävä ja että minun on kannettava myös muiden taakkaa. En suostu siihen enää. Käsken sinun tarttua omiin matkatavaroihisi aivan itse, olivatpa ne kuinka raskaita tahansa. Minä luulin joskus, että tässä elämässä niitä taakkoja voidaan kantaa yhdessä. Joku kertoi, että niin ne ovat kevyempiä.
Niitä tärkeimpiä asioita en tiennyt. Yhteiset murheet taas jäivät minun hartioilleni. Verhouduin niihin kuin hunnun taa, mutta silloin tuli julma valo. Se repi minut alastomaksi ja pakotti minut katsomaan totuutta silmiin. Minä katsoin. Ja minä aloin vihata.
Vauhti kiihtyy hetkeksi ja vaunu kallistuu hieman oikealle. Penkki tuntuu kovalta monen tunnin istumisen jälkeen, mutta en saa itseäni jaloittelemaan. En halua yrittääkään nukkua.
Kerran minä tyhmyyttäni muodostin unelmien verkoston, jonka keskiössä sinä olit. Olin unohtanut, että minun pitäisi elää vain itseni kautta, eikä etsiä sinun silmistäsi sitä hohdetta, jota minun kuuluisi etsiä peilikuvastani. Nyt, kun minulla on ensimmäisen kerran tilaisuus rakentaa omaa unelmankuvajaista, haparoin ensimmäisten askelten kanssa. Olen kuitenkin ottanut ne, ja hiljalleen askeleet vievät kauemmas sinusta, kuten tämä juna kirjaimellisesti kuljettaa minut kilometrien päähän siitä, minkä päätin jättää menneeseen.
En enää näe unia sinusta. Aluksi sen tajuttuani pelästyin. Loppujen lopuksi olen ymmärtänyt, että se on ollut helpotus.
Kuulutus kertoo, että saavumme pian pääteasemalle. Yritän vetää syvään henkeä, mutta hetken tuntuu, etten saa happea, ympärillä sumenee. Minun pitäisi nousta tästä penkistä ja astua taas valoisaan maailmaan. Käteni on puristunut niin tiukkaan nyrkkiin, että kynnet painavat kämmeneen jäljet. Kädet alkavat tuntua puutuneilta.
Jos nyt lopetan hengittämisen, ehkä aikakin pysähtyy. Siinä henkeä pidätellessäni juna hiljalleen luisui pysähdyksiin. Minun pitäisi nousta. Pitäisi avata silmät, jotka olin huomaamattani sulkenut. Mutta jos avaan ne, tämä maailma puskee esiin väkisin. Maailma täynnä valkoista valoa.
Maailma, jossa sinua ei enää ole.