Haasteena 12 novellia tai lyhyttä tekstinpätkää vuodessa, yksi jokaiselle kuukaudelle.
Tammikuu |
Helmikuu |
Maaliskuu |
Huhtikuu |
Toukokuu |
Kesäkuu
Heinäkuu |
Elokuu |
Syyskuu |
Lokakuu |
Marraskuu |
Joulukuu
Nimi: Tuomiopäivä
Genre: ajatustenvirtaa
A/N: Tammikuu 2020. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
Kello on sataa sekuntia vaille keskiyön. Tuijotan viisaria, joka voi värähtää eteenpäin hetkenä minä hyvänsä, ja olen tämän ajan vanki, peloissani ja samaan aikaan taistellen vastaan. Jalkoja pakottaa, kun pinnistelen juoksisinko karkuun vai apuun.
Päässäni ajatukset surisevat kuin häiritsevät kärpäset. En ole kyennyt hätistämään niitä yrityksistäni huolimatta, ne palaavat aina takaisin ja saartavat minut. Tämä maailmaa ravistelee muutos, maa palaa poroksi, sademetsät kaatuvat, saaret hukkuvat ja merestä on tullut liian monen viimeinen lepopaikka. Valtavat lautat liikkuvat aalloilla, joille eivät kuulu. Kirkkaissa saleissa kätellään leveä hymy huulilla, jotta seuraavana päivänä voidaan jälleen tehdä rahaa. Minä istun turvallisessa lintukodossa, jossa maailman tuskaa on pitkä pimeys ja joka toinen vuosi etelän lumeton talvi. En voi väittää, että ymmärtäisin, ja silti en saa henkeä.
Mieleeni palaa laulu, jossa sanotaan itse elämän vihaavan meitä ihmisiä, ja tällaisina hetkinä minusta tuntuu, että se on totta. Mitä muutakaan elämänvoima voisi tuntea meitä katsellessaan? Laulusta tulee yksi raivoisista ajatuksista, joka surisee ympärilläni ja toistaa samoja säkeitä korvissani. Luulen kuulevani maapallon huminan, kun se pyörii ja pyörii, ja huutaa apua. Entä jos en tältä meteliltä kuule viisarin liikahtavan?
Nimi: Ystäviä
Genre: ajatustenvirtaa
A/N: Helmikuu 2020. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
”Ei me voida enää olla ystäviä. Mä ajattelen sua aina eri tavalla. En ystävänä.”
Sydän jättää lyönnin välistä. Älä sano näin. Älä sano minulle näin.
”Mä… Mä en tiedä…” En tiedä, mitä sanoa, mitä itse tunnen.
”Ei sun tarvii vastata nyt.”
Olen turvannut sinuun aivan liikaa. Olet aina siinä, kun tarvitsen, pidät kiinni, etkä anna minun pudota. En vain koskaan ajatellut, että kaikki merkitsisi sinulle paljon enemmän kuin itselleni. En halua, että mikään välillämme muuttuisi, mutta tämä muuttaakin kaiken.
Olen rakastanut sinua aina. Niin kauan kuin olen sinut tuntenut. Miksi se ei riitä? Onko minun pakko määrittää se, mitä välillämme on?
”Miksi… Minkä takia sä kerrot mulle nyt?”
”Mä en enää kestä olla vaan näin. Mua sattuu liikaa olla vaan ystävä.”
Otan osan kivustasi, vaikka kehoni taistelee vastaan. Sysäät sen minulle kuin painoksi harteille. En koe, että voisin luvata sinulle mitään, en nyt, kun ajatukseni ovat solmussa ja mieleni kieltäytyy määrittelemästä rakastanko sinua ystävänä, perheenä, sielunkumppanina vai rakastettuna.
Mitä ikinä vastaankaan, menetän meidät sellaisena kuin oltiin.
Nimi: Roosa
Genre: draama, ajatustenvirtaa
A/N: Maaliskuu 2020. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
Satoi kaatamalla, kun Roosa katosi. Satoi viikkotolkulla, loputtomasti, kuin taivas olisi avautunut ja päästänyt valloilleen koko vuoden sademäärän kerralla. Kadut tulvivat, maa muuttui mudaksi ja pimeys verhosi kaikkea, imi värit ympäriltä. Eevi aloitti matkansa yhtenä harmaiden viikkojen jatkumona saapuvana maanantaina, jolloin hän astui bussiin lähipysäkiltä ja vannoi, ettei tulisi takaisin ennen kuin Roosa olisi löytynyt.
Mieleen oli jo piirtynyt tarkka kartta, jota Eevi kävi läpi kohde kerrallaan. Kotoa läpi oli käyty ullakko ja pelottava pihavaja, koulusta kuvataideluokka ja välitunnin parhaat salaiset piilot. Isä ja äiti olivat kieltäneet etsimästä, eikä Eevi ymmärtänyt, miksi kaikki Roosaan liittyvä oli muuttunut kielletyksi. Nimi, huone, jopa eteisessä odottavat saappaat, joiden pohjassa oli kuraa, eikä niillä olisi saanut astua kynnyksen yli.
Muistiin kirjattiin johtolangat, jotka voisivat auttaa Roosan löytämisessä. Oli mietittävä, mitä Roosa oli sanonut, miten maailma oli keikkunut sinä päivänä, ja sitten oli tietysti tämä sade. Sekin oli taatusti vihje, joka kertoisi missä Roosa oli, jos Eevi vain olisi fiksu ja selvittäisi sen.
Kotona aika oli pysähtynyt, se oli pysäytetty väkisin. Olohuoneen kellon viisarit eivät liikkuneet. Kun astui ovesta ulos hämmästyi sitä liikettä, tuulta ja ääntä ja kohinaa, kun maailma pyyhkäisi ohi ja aika palasi uomiinsa. Bussin kyydissä saattoi katsella, miten sadevesi virtasi poikkisuoraan ikkunaa pitkin ja nähdä, miten aika kulki maisemien lailla ohitse. Tämäkin merkitsi jotakin tärkeää, Eevi vain ei ollut varma, tarkoittiko se, että Roosaa oli etsittävä muualta, ei kodin sopukoista, vaikka siellä olikin tutut tuoksut ja tavarat, joihin ihmiset kätkeytyivät. Oliko hän oikeilla jäljillä?
Nimi: Näkijä
Genre: fantasia, hiomaton tarinaluonnos
A/N: Huhtikuu 2020. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
Olin seitsemänvuotias, kun äiti vei minut unitietäjien luo. Olin kertonut hänelle painajaisistani, joissa kuljin halki erämaan ja kuinka pimeän keskelle ilmestyivät terävät valot, jolloin aseistautuneet hahmot veivät kasvottomat ihmiset luotani. Minun ei tarvitse kuvitella huutoa ja kauhun täyttämää rajamaata, jolla perheenjäsenet erotettiin toisistaan. Olen elänyt sen.
Unien näkemisen ei pitänyt olla mahdollista, eikä muistojen kuulunut palata mieleeni unikuvien kautta. Äiti ja isä eivät olleet pienistä varoistaan voineet hankkia sieppareita vielä kenellekään meistä. Minun oli määrä viettää yöni pimeydessä, pohjattomassa tyhjyydessä, jossa en näkisi kuvia tai kuulisi kaikuja. Mutta minä näin.
Askeleiden äänet olivat kovia osuessaan puulattiaan. Äiti piti minua käsivarresta, sillä en ollut halukas astumaan sisälle taloon. Matka Braahesta pääkaupunkiin oli kestänyt pitkään ja matkustaminen oli saanut minut kiukkuiseksi. Aulasta meidät kuljetettiin hämärään huoneeseen, jonka korkeiden ikkunoiden eteen oli vedetty paksut, tummanvihreät verhot. Sisällä tuoksui erikoiselle, jotenkin mausteiselle. Katseeni vangitsivat kymmenet seinillä roikkuvat unisiepparit, joissa leikittelivät useat eri värit. Toisista roikkuivat kivet kuin korut, toisista helmet, joistakin höyhenet. Katseeni pysyi yhä noissa upeissa esineissä, kun aikuisten puheensorina vaipui taustalle, ja kohtasin unitietäjien tuijotuksen vasta, kun he puhuttelivat minua.
”Hänellä ei siis ole omaa siepparia.” Ääni kuului vanhalle tädille, joka oli hoikka ja kauniisiin kankaisiin pukeutunut. Hänen ohueksi käynyt, harmaita raitoja saanut tukkansa oli sidottu tiukaksi nutturaksi ja hän muistutti niin kovasti alakoulun opettajaa, että nostin vaistomaisesti hartiat korviin. ”Oletko varma, ettei kertomasi ole vain mielikuvituksen tuotetta?”
Säästyin onneksi vastaamasta.
”Tyttö kertoi unistaan. Hän kuvaili ne hyvin elävästi”, äitini selitti huoli äänessään. Hän asetti minut eteensä ja laski kädet olkapäilleni pitääkseni minut paikoillaan. Koin itseni pieneksi ja heiveröiseksi seisoessani siinä heidän edessään, ruskea polkkatukka auki ja tumma mekonhelma polvia hipoen. Olin sotkenut valkoisten sukkieni varret laahatessani jalkoja ulkona hiekkaisella tiellä, ja nyt se nolotti minua.
Kolme hahmoa katseli minua tutkiskellen, mikä sai niskani kihelmöimään ikävästi. En vielä tuntenut heistä ketään. Mies pöydän ääressä oli harmaantunut, lyhyt parta peitti leukaa ja hän vaikutti vähiten kiinnostuneelta minusta. Sen sijaan nuorempi nainen, ehkä äitini ikäinen, seisoi pöydän takana ja katseli minua tarkkaan. Hän hipelöi sormissaan olevia sormuksia.
”Hänen on tultava kutojien oppiin”, puhui sama harmaa nainen kuin aiemmin. Hänen katseensa oli painava, kuin hän olisi nähnyt sieluuni asti. Äidin sormet puristivat hellästi olkapäätäni, kun olin ottamassa askeleen taakse. ”Kyky on poikkeuksellinen. Mutta ei toki ennenkuulumaton.”
”Auttaako taidon oppiminen häntä? En tahdo hänen kärsivän painajaisista”, äiti jatkoi. Unitietäjät katsahtivat toisiaan ja parrakas mies huokaisi syvään.
”Hänen on mahdotonta paeta kykyjään. Unia emme voi täysin hallita, mutta hän voi oppia käyttämään niitä hyödykseen.” Hän piti pienen tauon ja katsahti äitiin. ”Ester on itse näkijä. Hän tietää, mitä tyttösi tarvitsee.”
Katsahdin Esteriä, tätä harmaata naista, joka oli kuin minä. Myös hän pystyi näkemään muistoja ja maailmoja sulkiessaan silmänsä. Yritin etsiä hänestä sitä inhimillisyyden pilkahdusta, todistetta siitä, että hän voisi ymmärtää minua. Oliko hän kokenut hakkaavan sydämen, hien niskassa, säpsähdyksen kun kalvo unen ja tietoisuuden välillä hajoaa ja happea haukkoen syöksyt istumaan?
”Hän tarvitsee oppinsa. Ilman ohjausta hän voi olla täysin uniensa vietävissä”, Ester sanoi. ”Tulehan lähemmäs, pikku nälkäkurki. Katsotaanpa sinua.”
Pakotettuna otin askeleen eteenpäin. Äidin lämpö jäi taakse, kun hän päästi minut menemään, tuuppasi varovasti olkapäistä rohkaistakseen. Pakoon ei ollut pääsyä, kun Ester tuli luokseni, kohotti viileillä ja ryppyisillä sormilla leukaani.
”Pientä uppiniskaisuutta. Itsepäinen luonne ei ole hyväksi, mutta kyllä se sinusta karsitaan.” Sanat kuulostivat varoitukselta. ”Teemme sinusta oivan unien rakentajan.”
Sillä hetkellä tiesin tulevaisuuteni olevan sinetöity.
Nimi: Naamion takana
Genre: draama
A/N: Toukokuu 2020. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
Vihreään satiiniin verhottuna olen yhtä lumoava kuin nämä toiset kirkkaissa väreissään kulkevat olennot, jotka ovat saapuneet saliin ja antautuneet musiikin ja keskustelujen vietäväksi. Minulla ei ole lasikenkiä, mutta Tuhkimon lailla olen asussani tunnistamaton. Kuljen rauhallisesti ja tarkkailen maskien taakse kätkeytyneitä. Uskon tunnistavani hänet kyllä. Hämärässä kynttilöiden liekit värisevät ja luovat valon ja varjon leikkiä valkeille seinille. Parfyymit tuoksuvat, kenkien kannat kopisevat lattiaa vasten.
Oloni on vielä kevyt kuin leijuisin odotuksen huumassa. Olen opiskellut tämän talon salit ja käytävät niin tarkkaan, että voisin kulkea niiden läpi silmät suljettuna. On kuitenkin toista vierailla täällä oikeasti kuin kuljettaa sormeaan pitkin pohjapiirrosta tai nähdä kaikki kirkkaassa päivänvalossa. On toista katsoa häntä silmiin ja hymyillä, kun kasvojamme peittävät naamiot ja ilta on tehnyt meistä yöperhosia, parveilemme väen seassa, hakeudumme varjoista valoon ja taas takaisin, varomme kohtaamasta liian suoraan.
Sydän on alkanut jyskyttää rinnassa kuin pyrkien ulos. Mietin, miltä tuntuisi hipaista hänen kättään, kuinka pian saisin hänet jonnekin kanssani kahden. On oltava kärsivällinen, eikä meitä saa nähdä kukaan, joten maltan mieleni. Olenhan odottanut jo monta pitkää viikkoa.
Kun yö syvenee ja juhlaväki alkaa olla juovuksissa, vangitsen hänen katseensa pitkäksi aikaa. Portaissa suon hänelle hymyn, ennen kuin lähden nousemaan hitaasti yläkertaan, ja tiedän hänen seuraavan.
Veitsi on kätketty helmoihini, helposti oikean käden saataville kuin tuppea pitävä vyö olisi vain osa asuani. Ujutan sormet pehmeän kankaan lomaan, hitaasti, melkein hyväillen. Suljen kämmenen tiukkaan puristukseen veitsen kahvalle.
Nimi: Kesäpäivä
Genre: romantiikka
A/N: Kesäkuu 2020. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
Aurinko hivelee ihoa, lämmittää käsivarret ja kasvot, pieni tuulenvire leikittelee rannassa. Olen laskenut jalat viileään veteen ja heiluttelen niitä rauhallisesti edestakaisin. Hän on käärinyt housujen puntit polviin ja istuu vieressäni, vähän eteenpäin nojaten ja huljuttelee sormiaan järvessä jalkojemme vieressä. Rannalta kantautuu puhetta ja naurua, pyörän poljinten kolinaa, ja edessä vesi välkkyy valossa.
Olen vain kymmenisen sentin päässä, mutta epäröin ojentaa käteni. On vaikea katsoa toista silmiin, vaikka jatkuvasti tekee mieli vilkaista hänen suuntaansa. Haluaisin seurata kasvojen muotoja tai ruskettuneita käsivarsia, miten sormet liikkuvat aivan pinnan alla, mutta aina hän kääntyy katsomaan minua kuin tuntisi katseeni ja hymyilee, jonka jälkeen voisin valua sulana vahana tältä laiturilta veteen. Hän katsoo minua kuin olisin koko maailma, ja se saa minut vain haluamaan lisää.
Tällaiset hitaat hetket tuntuvat kodilta, sellaiselta rauhalliselta aamulta, jolloin olo on turvallinen ja lämmin ja haluaa vain kietoutua siihen hetkeen, elää siinä ikuisesti. Säpsähdän, kun hänen vedessä viilenneet sormensa kietoutuvat yhtäkkiä omieni ympärille. Onneksi hän rohkenee, kun itse emmin.
”Älä mee”, hän pyytää.
”En koskaan”, lupaan.
Nimi: Yhdessä yössä
Genre: draama, ajatustenvirtaa
A/N: Heinäkuu 2020. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
Asiat muuttuivat yhdessä yössä. Edellisenä päivänä olimme matkanneet tavalliseen tapaan aamuruuhkassa, asioineet valtavissa hypermarketeissa tai kulkeneet läpi kaupungin keskustan omissa ajatuksissamme, liian kiireisinä edes huomaamaan ympärillä olevia, toisia kiireestä kiireeseen kulkevia. Seuraavana aamuna jäimme koteihimme ja avasimme television, kuuntelimme uutisia maailmalta ja meiltä, odotimme vastauksia, mitä tämä oikein tarkoitti. Yksinäisyydessämme mietimme, miten yhteisö toipuisi, se oli ensimmäinen ajatuksemme.
Vasta paljon myöhemmin osasimme tarkastella asioita toisin silmin. Miettiä, mitä olisimme voineet tehdä toisin. Minäkin vain ajelehdin silloin virran mukana, sillä niin yhteisö oli meitä opettanut, ja niin oli helpompaa, kärsiä ja elää muiden mukana kuin hukkua yksin, peloissaan.
Merkkejä tietysti oli jo aiemmin. Sanottiin, että sellaista oli havaittu, mikä tarkoitti, että koneistossa, meissä, oli vikaa. Töissä ilmapiiri oli odottavainen, hieman jopa pelonsekainen, joskin uutiset poikkeustilasta tulivat silti yllättäen ja saivat meidät polvilleen. Vältettiin koskemasta tai olemasta liian lähellä, aivan kuin jokin olisi voinut yhtäkkiä meihin iskeä, emmehän aiemminkaan olleet varoneet. Laskin katseeni kadulla, jotta en katsoisi vastaantulijoita suoraan silmiin, silloin kun kadut vielä olivat täynnä väkeä emmekä olleet vetäytyneet asuntojemme suojaan. Päivittäisiä uutisia seuraamalla olisi kenties voinut aavistaa seuraavan liikkeen: kaupoissa asioivat ostivat jo hieman tavallista enemmän, ihmisiä käskettiin töistä kotiin, lentokentät suljettiin, maan johto vetäytyi pitkiin neuvotteluihin, joiden tulokset julkistettiin vakavailmeisinä puhujanpöntön takaa, tv-kameraan suoraan katsoen.
Välittömästi alkoi liikkua huhuja: kuka oli sen saanut, kuka salasi sen kaikilta, kuka liikkui tuolla kaikkien muiden seassa ja oli sellainen. Kuka tartutti muita. Vaarallinen, lähes tästä maailmasta kadonnut sana oli jälleen alkanut elää kielessämme. Puhuimme kaikkein vaarallisimmasta sairaudesta, rakastumisesta.
Nimi: Häkkilintu
Genre: draama, hiomaton tarinaluonnos
A/N: Elokuu 2020. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
En riisuudu oranssista, silkkisestä tanssijan puvustani, vaan paneudun maate se ylläni, kun muut ovat vasta tulossa talolle. Käymme nukkumaan vähin äänin, iltatoimissa kuuluu hetken kikatusta, sitten viimeinenkin kynttilä sammutetaan ja kaikki painautuvat lattialla oleville vuoteilleen. Näiden häkkilintujen sirkutus kaikkoaa, kun ei ole enää aika esitellä meitä, vaan sulkea meidät kaltereiden taa odottamaan seuraavaa auringonnousua. Hengityksen tasainen ääni kertoo, miten jokainen vuorollaan nukahtaa, tiiviisti toisiimme painautuneina, tottuneina muiden läsnäoloon.
Käytän jo vuosia sitten tänne saapuessani kehittämääni tuttua tapaa: lasken katossa juuri ja juuri erottuvia halkeamia, ja odotan ajan kulumista. Joskus jopa nukahdan tähän rutiiniin, mutta tänään sydämeni lyö lujaa ja pitää minut hereillä.
Nousen vasta, kun on kulunut yli tunnin ja olen varma, että viimeinenkin muista naisista on syvässä unessa. Lasken peiton varovasti yltäni ja taittelen sen sitten takaisin petiäni pitkin aivan kuin yhä nukkuisin sen kätköissä. Sidon hiukset paremmin kiinni, sillä hiuslenkki on löystynyt makuulla ollessani. Pyyhin kosteutta otsaltani, peiton alla piilottelu ja housut ja niiden ympärillä liehuva silkkihelma saivat minut hikoilemaan. Kuljen varpaisillani lattian poikki ja varon astumasta kenenkään sormille. Lattian narahdukset tuntuvat liian kovilta omissa korvissani, mutta pääsen ovelle kenenkään estämättä.
Viileä yöilma tuntuu taivaalliselta kasvoillani, kun raotan liukuovea ja pujahdan sen rakosesta pihamaalle. Kiskon liehuvat kankaat perässäni ja solmin helman edestä kiinni, jota kulku olisi helpompaa. Vedän syvään henkeä ja kohotan kasvot kohti taivasta. Siellä vilkkuu muutama tähti, aivan kuin ne iskisivät minulle silmää, ilmoittaisivat että tänä yönä on mahdollisuus uuteen elämään. Tänään portti on jätetty auki minua varten. Tänään kukaan ei kierrä pihamaalla yötä vahtien.
Häviän pimeyteen varjon lailla. Lennähdän ulos häkistäni, tunnen ilman kuvitteellisten siipieni alla ja annan sen kuljettaa minut kohti meren suolaista tuoksua.
Nimi: Patsas
Genre: draama
A/N: Syyskuu 2020. Pinterest prompt: patsas herää eloon. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
Se on pelkkä tarina, jonka alkuperästä edes turistiopas ei osaa sanoa mitään varmaa. Tänne nainen kuitenkin päätyi, hentoisessa, lakanamaisessa puvussaan, käsi kohotettuna ja katse tähyten kaukaisuuteen kuin jotakin kaivaten. Hänen hiuksissaan on kukkaseppele ja hämmästelen, miten aidon näköiseksi veistäjä on voinut saada sirot terälehdet. Tunnelman puutarhassa pilaavat äänekkäät matkailijat, heidän naurunsa ja huutonsa, eri kielten muodostama sekamelska. Luen pienestä mustasta kyltistä, että nainen odottaa sielun kumppaniaan herätäkseen jälleen eloon.
”Mee nyt!” Jonna työntää minua selästä ja kiipeän patsaan jalustalle, kun edellinen turisti laskeutuu sieltä pois. Seistä pönötän valkean hahmon vieressä ja tuijotan hieman kiukkuisesti eteeni, kun ystäväni ottaa pari askelta taakse ja kohottaa kännykän valmiina kuvaamaan.
”Ota nyt se kuva.” Haluan alas täältä.
”Ei kun tee se poseeraus. Kaikki muutkin tekee”, hän hoputtaa ja tuijottaa taas tiiviisti kännykän ruutua. Huokaisen ja painan oikean kämmeneni liikkumattoman naisen kämmentä vasten. Poskia alkaa kuumottaa. Tunnen oloni typeräksi, vaikka paikalla on jono muita ihmisiä odottamassa vuoroaan tehdäkseen aivan saman, poseeratakseen ikoniseksi tulleessa paikassa, ottaakseen valokuvan tämän nuoren naisen vieressä, kämmen kämmentä vasten.
Yritän edes muuttaa vittuuntuneen ilmeeni kohteliaan neutraaliksi kuvaa varten, mutta säpsähdän, kun sormet sulkeutuvat omieni lomaan. Kääntyessäni katsomaan vieressäni ei olekaan enää valkeaa marmoripatsasta, vaan kalpea, vaaleatukkainen nainen hämillään ja silmät hämmästyksestä suurina. Hänen otteensa on kuitenkin vahva, sormet hyvin viileät omiani vasten. Hetken hän katselee minua, ennen kuin hymyilee ujosti ja oikeaan poskeen painuu hymykuoppa. Sydämeni jättää lyönnin välistä.
Kymmenet ihmiset kuvaavat meitä. Tuuli puhaltaa hiukset naamalleni ja pyyhin suortuvat hajamielisesti pois vasemmalla kädelläni voimatta irrottaa katsettani hänestä, noista silmistä joissa kuohuu syvä meri, noista silmistä jotka katsovat minua.
Kuinka kauan odotit? haluaisin kysyä, mutta en saa ääntä kulkemaan.
Nimi: Teevieras
Genre: draama
A/N: Lokakuu 2020. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
Istumme pöydän ääreen, kuten aina kerran kuussa teemme, minä epäröiden ja hän hiljaa, rauhallisesti. Olen kattanut teekupit ja pienet lautaset millin tarkasti valkoisen pöytäliinan päälle, siirtänyt niitä viimeiset kaksikymmentä minuuttia hieman edes takaisin, hakenut täydellistä paikkaa. Näitä vierailuja on kestänyt puoli vuotta, ja yhä hämmästyn nähdessäni hänen valkean hahmonsa lipuvan pikkuruiseen keittiööni.
Hän ei katsele ulos ikkunasta tai häiriinny naapuruston äänistä. Ystäväni huomio on teekupissa, sen kauniissa kuvioissa, ja tarjottavissa, jotka olen nostanut keskelle pöytää. Tarjoan hänelle ja seuraan, miten kuultavan valkea käsi tarttuu kuppiin, saa sen otteeseensa. Hän sanoi kerran, ettei haista tai maista, mutta hän kuvittelee tuoksun sulkiessaan silmänsä. Katselen ahnaasti hänen kasvojaan, joita en uskonut näkeväni enää koskaan.
Kaikki alkoi siitä, kuinka luulin näkeväni hänet kaikkialla. Ihmisjoukoissa, nousemassa bussiin, kulkemassa taloni ohi. Etsin maailmastani vain tätä yhtä harhakuvaa, ja sydän sykähti joka kerta, kun ajattelin tunnistaneeni tummat hiukset, kävelytyylin tai punaisen villakangastakin. Uskoin, etten enää muistaisi, miltä hänen äänensä kuulosti. Vähitellen hän tuli todeksi, astui keittiööni ja aloitti nämä säännölliset vierailunsa.
Keskustelumme ovat lyhyitä, vaihdamme vain muutaman sanan ennen kuin hän lähtee. Tänään viimein kysyn mieltäni vaivanneen kysymyksen, sen jonka olen esittänyt viime kuukaudet usein myös itselleni.
”Kadutko koskaan, että aikanaan tapasimme?”
Nimi: Kaipaavia katseita
Genre: draama
A/N: Marraskuu 2020. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
Valehtelen, missä olin. Posket punaisina kerron käyneeni lenkillä. Kyllä, kaatosateessa.
Vielä suihkussa tunnen hänet ja mielessäni on auton lämpö, huuruuntuvat ikkunat, kiireiset kädet, hänen tuoksunsa. En haluaisi pestä sitä pois itsestäni, mutta on pakko, painan pääni veden alle ja hetken verran kuulen vain kohinaa. Nyt uskallan taas käyttää hajuvettä, puen toiset vaatteet, kietoudun villapaidan kätköihin.
Tällaiset salaisuudet syntyvät juhlahumussa, mutta päätyvät tyhjille parkkipaikoille, hämäriin huoneisiin ja piiloihin seinien sisään. Ne ovat täynnä kaipaavia katseita, huomaamattomia hipaisuja, ne ovat niin hauraita, että saattavat katketa yhdestäkin virheestä. Meillä on säännöt, joita noudatan, mutta mieleni tekisi repiä itseni irti niiden otteesta. On liian kivuliasta sanoa hyvästit ja jälleen odottaa, viettää tunteja tavallisessa arjessani, josta on tullut pelkkää pitkää arkisten rutiinien listaa. Vaikka leikittelen ajatuksella, en paljasta meitä, sillä olen perillä siitä, miten tässä suhteessa olemme erilaisia.
Tiedän kyllä, miten tällaiset tarinat päättyvät ja millaisin nimityksin minua kutsutaan. Kun jäämme kiinni – ja nimenomaan kun, se on vain ajan kysymys – hän selviää vähäisin vammoin, mutta minut tuhotaan.
Nimi: Tekstikatkelmia
Genre: draama
A/N: Joulukuu 2020. Ei kokonaista novellia tai raapaletta, vain lyhyitä katkelmia joulukuulle, pätkät eivät liity toisiinsa. // Laris
Aamu on kalsea ja valkoinen. Lukitsen suun tiukasti kiinni estääkseni hampaita kalisemasta ja sullon sormet syvälle takin taskuihin. Valo tuntuu kummalta niin pitkän pimeyden jälkeen, se on haaleaa harmaata, joka maalaa läpi koko taivaan. Pakkaslumi narskuu askelten alla, nenässä tuoksuu puhdas talvi-ilma. Kerrankin raikas tuoksu tässä ihmisten, pakokaasujen ja koneiden täyttämässä kaupungissa.
Lapsuuden talvet olivat täynnä ihmetystä tästä valkoisesta maailmasta, joka lankesi maalaismaisemaan, jossa asuimme. Nykyisin en osaa iloita näistä päivistä, mietin enemmän kuinka pidämme kodin lämpimänä, miten kuivatan kenkäni illalla huomista päivää varten ja sulatan varpaani pakkasessa tarpomisen jälkeen.
Talvet ovat kylmempiä kuin koskaan.