Haasteena 12 novellia tai lyhyttä tekstinpätkää vuodessa, yksi jokaiselle kuukaudelle.
Tammikuu |
Helmikuu |
Maaliskuu |
Huhtikuu |
Toukokuu |
Kesäkuu
Heinäkuu |
Elokuu |
Syyskuu |
Lokakuu |
Marraskuu |
Joulukuu
Nimi: Viimeinen kerta
Genre: ajatustenvirtaa oleva tunneraapale
A/N: Tammikuu 2019. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
”Milloin näit hänet viimeisen kerran?”
En muista päivää tai edes vuodenaikaa, mutta muistan tekstiviestin ja miten vastasin siihen. Hän saapui sovittuna aikana ja minä kävelin häntä vastaan, jännitys kuplien sisällä ja pää täynnä ihmetystä. Hän tervehti ja minun ensimmäiset sanani hänelle taisivat olla: sinä kuulostat ihan samalta kuin silloin ennen.
Hän naurahti, nyt jälkikäteen ajateltuna ehkä hieman hämillään, että tosiaan, eihän hän mihinkään ollut muuttunut.
Nyt olen jo unohtanut hänen äänensä. En enää kuvittele sitä koulun käytäville tai silloisen suosikkibändin biisien taustalle. Me kuuntelimme monet kerrat niitä levyjä yhdessä ja hän lauloi, antoi minulle lyriikat luettavaksi, pyysi ymmärtämään. Sillä viimeisellä kerralla ei soinut musiikki, mutta minä kuuntelin, kuuntelin hänen sanojaan ja viimeisen kahden vuoden tarinaa. Ymmärsin paremmin kuin koskaan aikaisemmin.
Hän sanoi haluavansa tehdä minua kohtaan oikein. Ehkä hän ajatteli tekevänsä kaikelle päätöksen ja päästävänsä minut pinteestä selittämällä kaiken. Minä tartuin siihen tapaamisen tuomaan helpotukseen kuin pelastusrenkaaseen. Päästin irti kiukusta ja pelosta, ne huuhtoutuivat aaltojen mukaan.
Hän kertoi mihin oli kaksi vuotta sitten kadonnut ja miksi.
Ehkä me vapautimme siinä keskustelussa toisemme niistä syyllisyyden tunteista, joita kumpikin oli kantanut. Olimme olleet ystäviä, mutta hänen katoamisensa kuihdutti kaiken, jätti minuun syvät arvet ja niin kovan ikävän, että niitä haavoja parantelin vuosia jälkikäteen. Olin pudonnut yksin aavalle merelle, jossa taistelin pysyäkseni pinnalla.
Sen jälkeen en ole hänestä kuullut, enkä ole yrittänyt etsiä häntä. Uskon, että hän olisi halutessaan löytänyt kyllä minut. Ehkä hänenkin haavansa olivat niin syviä, että minusta ei ollut niitä korjaamaan.
En enää ole vihainen. Mutta jollakin tapaa yhä suren sitä, miten meidän ystävyytemme kuoli, miten minä hautasin muistoni hänestä. Miten ensirakkauteni valui käsistäni kuin vesi, mahdottomana pitää kiinni.
Nimi: Teinisydän
Genre: draamaromanssi, ajatustenvirtaa
A/N: Helmikuu 2019. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
”Ootko mun pari wanhoissa?” Topias kysyy ja saa mun sieluni laulamaan.
”Joo. Joo, kyl mä voin olla.” Ihan kuin en olis toivonut sitä salaa viimeset pari kuukautta.
Topiaksen suupielet kääntyy hymyyn ja se katsoo mua suoraan silmiin. Ei kai se kuule, miten mun sydän hakkaa rinnassa? Oon tuijotellut sitä varmaan vuoden päivät ja keksinyt milloin mitäkin verukkeita päästä puhumaan sille kahden, mutta sitten tuli Johanna, joka julisti käytävillä tanssivansa Topiaksen parina. Sen kaverit kikatti ja huokaili, mä päätin unohtaa mun typerät haaveet.
”Mä luulin, et sä oot Johannan pari.” Pakkohan mun on sanoa se ääneen.
Topiaksen kasvot vakavoituu ja se katsoo mua vähän hämmentyneenä.
”Kuka niin väittää?”
Johanna, meinaan sanoa, mutta en sano sittenkään. Se seisoo liikkasalin toisella reunalla tyttökavereittensa kanssa ja pyörittää hiussuortuvaa sormen ympärille, tuijottaa mua kuin yrittäisi saada selville, mitä me puhutaan. Ai että, miten nautin tän draaman alottamisesta. Voin jo kuvitella ne juorut. Käännän katseen Johannasta ja keskityn taas Topiakseen.
”Eikun mä luulin vaan.”
Kuka tässä nyt valehtelee?
Topias ojentaa käden kun tanssiharkat alkaa. Kosketus saa aikaan kihelmöintiä, mitä kukaan muu ei oo saanut aikaan ja siitä mä tiedän, että näin tän pitää ollakin. Johanna saa tuijottaa vierestä ja muuttua kateudesta vihreäksi. Mä saan jotakin, mitä se ei.
Mun typerä teinisydän on pakahtua.
Nimi: Yhden illan tuttu
Genre: ajatustenvirtaa oleva tunneraapale
A/N: Maaliskuu 2019. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
Päähän sattuu ja kieli on kuiva ja karhea kuin hiekkapaperia. Alaston keho vierelläni, käännän sille selän ja mietin, kurkistanko kuitenkin kenen vierestä tänään herään. Sunnuntain valo on harmaata, se pyrkii sisään talvimaailmasta, läpi sälekaihtimien ja piirtää viivoja makuuhuoneen seinälle. Olen varastanut suurimman osan peitosta, vedän sitä ylemmäs, yli olkapään, käperryn lämpimään.
Pitäisi varmaan olla jotenkin huolissaan, kun illan kaikki muistikuvat eivät ole tallessa, mutta en jaksa nyt. Tässä on yllättävän hyvä. Ei morkkista, jos en päästä sitä valloilleen. Kotona odottaa sata keskeneräistä asiaa, mutta täällä niitä ei tarvitse nähdä. On vain minä ja tämä eteenpäin mateleva aamu, ei velvollisuuksia, ei ketään odottamassa minua. Päässä tykyttää ikävästi, mutta sekin lievittyy, kun en liikahda ja painan silmät kiinni, yritän unohtua pimeyteen.
Olenko paska ihminen, jos muu maailma ei vaan jaksa kiinnostaa?
Kohta nousen ja hiivin vessaan. Tuo vieressä oleva herää, ehkä hymyilee, ehkä katsoo kuin kummajaista, ja sitten tarjoutuu keittämään kahvit. Minä kieltäydyn, sillä en kuvittele jääväni tänne leikkimään, että tässä olisi jotain muuta kuin yhden illan huumaa, tunteja sitten pois haihtunutta uteliaisuutta. Niin tämä aina menee, lähden ilman turhia sanoja, ulkona katselen kevättalven sulavaa lunta, tunnen auringon kasvoilla, olen onnellinen.
Nimi: Salaisuuksien mestari
Genre: ajatustenvirtaa oleva tunneraapale
A/N: Huhtikuu 2019. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
Olen opetellut pitämään asiat omana tietonani. Minusta on tullut salaisuuksien mestari.
Se on oikeastaan varsin helppoa, kun vain tyytyy kuuntelemaan ja antaa muiden puhua. Harva kysyy, ja se joka sattuu tiedustelemaan kuulumisia tyytyy kyllä vastaukseen: ”Hyvää, entä sinulle?”
Mutta sinä olet nähnyt lävitseni. Olet tajunnut, etten puhu paljon, ja tähän asti olet kunnioittanut yksityisyyttäni. Et utele.
Mietin monesti mitä vastaan jos satut kysymään, miksi minulla on niin paljon salaisuuksia. Minun on piilotettava kasvoni, jottet vain näkisi minua sellaisena kuin näen itseni. Peilistä katsovat niin usein tyhjät silmät, joista tuike on sammunut. Mutta en tiedä kertoisinko tätä sinulle ääneen. Pelkään, että rikot etäisyyden ja alat vaatia vastauksia. Tekisi liian kipeää antaa sinulle mahdollisuus tietää ja sitten torjua minut.
Olen päättänyt pitää rakentamani muurit kasassa. Jos tahdot tietää, mitä niiden sisäpuolella on, kiipeä.
Ei tämä ole sinun vikasi. Pyydän vain, ettet käytä voimaa saadaksesi minut avautumaan.
Nimi: Scarlet
Genre: ajatustenvirtaa oleva tunneraapale
A/N: Toukokuu 2019. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
Nainen huokaisee ja pyyhkii punaisen kiharan pois ohimolta. Mies nousee pahoitellen ylös pöydän toisella puolella, mutta sanat ovat kuin robotin suusta, opittu sanomaan, mutta tarkoitus puuttuu. Scarlet seuraa katseellaan, miten mies nostaa kännykän korvalleen ja siirtyy tiskin eteen kuin pian tilaisi lisää juotavaa. Menköön, nainen ajattelee ja juo viinilasinsa tyhjäksi.
Se ei ole työpuhelu, siitä hän on varma, sillä niistä asioista voi keskustella jopa vaimon läsnä ollessa. Ei, tämä on taas yksi lepertelypuhelu jollekin yli-innokkaalle typykälle, minkä myötä mies taas kertoo jäävänsä illaksi ylitöihin. Scarlet on lukenut kaksikon välillä vaihdetut viestit. Moinen tuntuisi melkein pahalta, jos mies ei kävisi paneskelemassa tätä teiniä. Pettämistä ja kumppanin viestien lukemista ei oikein onnistunut asettamaan samalle asteikolle väärissä teoissa.
Nainen nousee ylös ja asettaa pikkuruisen, mustan käsilaukun olalleen. Ravintolan mauton ruoka jää kesken. Ilta on viileä, mutta hän päättää nostaa takin vain käsivarrelleen ja poistua sen kummemmin edes vilkaisematta enää tiskin suuntaan. Jos mies huomaakin hänen lähtönsä, kuulee korkojen kopinan, hän ei huuda perään. Tuttu pettymyksen tunne saa hartiat lysähtämään. Hän pääsee ulos vaikeuksitta, vetää keuhkoihinsa suuren määrän suurkaupungin saasteista ilmaa ja inhoaa sitä, millaiseksi on tullut.
Mikä hänet tässä suhteessa pitää kiinni? Kun tosissaan miettii, mitään järkevää ei tule mieleen. Ei raha, ei seksi, eivät enää edes lapset. Miksi hänen täytyisi roikkua mukana, kun David ei enää muutamaan vuoteen ollut edes yrittänyt pitää kiinni hänestä?
Kävele pois, käskee ääni pään sisässä. Kävele pois, äläkä tule takaisin.
Sisälle päästyään hän riisuu korot ja kulkee paljain jaloin halki kylmän lattian. Mukaan ei tarvitse pakata muistoja, sillä näiden seinien sisältä hän ei kaipaa mitään. Matkalaukku on kevyt, niin askelkin.
Nimi: Muistoa kunnioittaen
Genre: ajatustenvirtaa oleva tunneraapale
A/N: Kesäkuu 2019. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
Seisoimme minuutin hiljaisuuden avokonttorin keskiosassa, katselimme mustavalkoista valokuvaa ja hiljalleen pois palavaa kynttilää, jotka oli asetettu hänen työpöydälleen. Pysähtynyt hetki, jossa aika kuitenkin kulki väkisin eteenpäin, jätti meidät ihmettelemään, miten hän ei enää kävelisikään tuota käytävää, ei enää seuraavana aamuna istuisi omalle paikalleen. Se tuntui käsittämättömältä. Tuttu ja arkinen maailma oli yllättäen muuttunut vaaralliseksi ja ennalta-arvaamattomaksi.
Pitelin täriseviä olkapäitä, etsin kadonneita sanoja, kuuntelin sitä särkymisen hetkeä, kun toinen ihminen ymmärtää kuoleman kävelleen lähellään. Toisin kuin minulle on yritetty väittää, surussa mikään ei ole kaunista.
Sinä päivänä ihmiset puhuivat kuiskaten. En tuntenut naista, joka toi valkoiset kukkaset kahvihuoneeseen. Luin kortista tekstin ”muistoa kunnioittaen” ja itkin äänettömästi, tajuamatta että kyynelehdin. Näppäimistön naputus tai puhelimen pirinä tuntui loukkaukselta tapahtunutta kohtaan. Me olimme tekevinämme töitä, emme tienneet miten surra yhdessä.
Meidän käskettiin aina noudattaa prosessia. Tällaista hetkeä varten ei ollut valmista kaavaa.
Nimi: Palo
Genre: ajatustenvirtaa, kuvaus
A/N: Heinäkuu 2019. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
Harmaa savu nousi paksuna jonona taivaalle peittäen sen värit pilvillään. Tuhkaa leijaili alas ja laskeutui harteilleni sekä kauas kaupungin kaduille kuin likaisia lumihiutaleita olisi satanut taivaalta. Korkeat tornini erottuivat loimotuksen ja savun keskeltä. Sisälläni raivosi tappava myrsky. Valtavan ruusuikkunan läpi hehkuivat kirkkaan oranssit liekit, rätinä ja pauke kaikuivat kaupungin halki havahduttaen ihmiset katsomaan paloa. He lähestyivät juosten, vaikka väen olisi voinut kuvitella pakenevan poispäin. He lumoutuivat tuhostani.
Koristeellisten seinien taustalla tanssivat lieskojen kajo ja punan eri värit. Olin ollut puhdas ja pyhä, mutta nyt nuo kirotut värit maalasivat minut kauttaaltaan. Liekit kipusivat pitkin rakenteita ylemmäs ja ylemmäs, murensivat minua pala palalta. Hiiltyneimmät osatkin kipinöivät yhä, palasia lähti putoamaan katolta ja tornin seinistä. Jos olisin voinut vaikertaa, olisin itkenyt raajojeni menetystä lohduttomasti, mutta tulen pauhun keskellä ei voinut kuulla kuin liekkien jäytävän minua.
Missä Jumala oli, kun minä kärsin?
Nimi: Pilvissä kulkija
Genre: ajatustenvirtaa
A/N: Elokuu 2019. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
Hän oli pilvissä kulkija. Askel oli näennäisesti kevyt ja joustava kuin painovoima ei vaikuttaisi häneen yhtä vahvasti kuin muihin. Kun maailma muuttui hankalaksi, hän muutti pilvien keskelle ja palasi vasta, kun kauneimmat värit oli levitetty kankaalle hänen ihasteltavakseen. Kesti kauan ennen kuin ymmärsin, mitä hän tarkoitti kuvilla ja sanoilla, jotka hän toi pilvilinnoista mukanaan.
Minä olin mustavalkoinen. Liian jyrkkä, näin ainoastaan kaksi ääripäätä: hän teki väärin tai hän teki oikein. Tuskin saatoin kuvitellakaan, että oli olemassa harmaa alue: hän halusi, mutta ei kyennyt. En huomannut, että pilvetkin saattoivat sortua.
”Tiedätkö kuinka monesti ihmiset ovat tarttuneet kynään tai pensseliin, kun eivät ole kyenneet painamaan liipaisinta?” hän kysyi hymyillen ja paljasti sanojen äidin. ”Virginia Woolf.”
En tiennyt, kenestä hän puhui. Taasko yksi sankareistasi, joka on päättänyt elämänsä omin käsin? Ajattelin mielessäni: Luojan kiitos sinulla on tuo kaikki, maalisi, kynäsi, pilvimaailmasta kumpuava luovuutesi, muuten et olisi tässä kanssani.
Nimi: Syyssiivous
Genre: ajatustenvirtaa
A/N: Syyskuu 2019. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
Siirrän tavarat pahvilaatikoihin, lajittelen osan jätesäkkiin, toisen osan kierrätykseen menevään kassiin. Jokaiselle on oma paikkansa, oma kohtalonsa, mutta välillä joudun pysähtymään ja pohtimaan, kun muistot valtaavat mieleni.
Niin minä siivoan sinutkin, nostan pois mieleni hyllyiltä ja lasken laatikkoon. En suinkaan heittäisi muistoja pois, vaikka ne tälläkin hetkellä satuttavat, vaan hautaan ne jonnekin varaston perukoille pimeään. Odottakoot siellä. Ehkä joskus palaan ja viimein poistan ne elämästäni, mutta juuri tällä sekunnilla se on liian rankkaa.
Minun täytyy vain puhdistaa kehoni sinusta, ja eikös sanota, että vie vain kolme kuukautta luoda uusi elämäntapa, jota noudattaa. Niinpä minä aloitan nyt, tämän puhdistautumisen, uudistumisen, uuden tulevaisuuden ajattelun, ja 90 päivän kuluttua olen päässyt irti sinusta.
Nimi: Tavataan joen varrella
Genre: ajatustenvirtaa
A/N: Lokakuu 2019. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
Juoma on pahaa ja polttaa kurkkua, mutta otan pullon vastaan, koska sinä tarjoat sitä ja pysyt siinä, kun en kieltäydy. Joen varressa on kylmä, katuvalot heijastuvat veden pinnasta. Tuskin minä olen aikasi arvoinen, mutta nautin sen hetken näiden kaupungin valojen alla, joka minulle vain suodaan. Kuulen virtaavan veden äänen ja sillakaiteen pisaroihin osuva valo saa kaiken säkenöimään. Pitkä tukkasi valuu ulos hupun alta, sateen jäljet olkapäilläsi maalaavat punaisen takin olkapäät tummaksi.
”Tän pullon pohjalla on tarina ja mä kerron sen sulle tänään”, lupaat, kun otat juoman takaisin. Kuuntelisin sinua vaikka koko yön, joka yö, mutta sitä en tänään myönnä ääneen. Janoan huomiotasi, mutta harvoin näet minut näin, katsot suoraan silmiin ja suupielesi nousee irveeseen kuin surua pilkaten. On sinun vuorosi tunnustaa. Jos alkaa paleltaa, voidaan istua lähekkäin.
Mitä nopeammin pullo tyhjenee, sitä syvemmälle sanasi uivat salaisuuksien vesissä. Kerrot voitonriemuisesti, miten poltit perheenne kotitalon ja katselit liekkien lyövän kohti taivasta. Tarvitsen toisen ryypyn, sillä tätä ei voi kuunnella loppuun selvin päin, ja kysyn syytä, jota et joudu edes miettimään. Joitakin muistoja ei ole tarkoitus jättää eloon joten tuhosit sen ainoan asian, joka olisi voinut pakottaa sinut palaamaan, joka olisi kahlinnut sinut menneeseen. Toivon, että olisin ollut siellä kanssasi, olisit antanut minun ruokkia roihua. Olisinhan minä tehnyt mitä tahansa, jotta olisin arvoisesi.
Nimi: Taistelija
Genre: ajatustenvirtaa oleva tunneraapale
A/N: Marraskuu 2019. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
Maistunko yhä sodalta, kun suutelet minua? Tunnetko arvet selässäni ja käsivarsissani? Ajattelen läpikäymiäni taisteluita, kun huulemme liikkuvat vastakkain. Kun vetäydyt poispäin, haluat nähdä silmäni, mutta minä olen taitava. Et näe lävitseni, et voi arvata ajatuksiani.
Olen joskus kertonut sinulle, etten osaa rakastaa. Sinä käskit opetella.
Minulla on liikaa lastia menneisyydestä, jotta voisin kevein mielen astella tulevaan. Olen saattanut lähteä ovet paukkuen jokaisesta tämän kaupungin kolkasta, en enää vuosiin ole laskenut niiden ovien määrää, jotka olen sulkenut takanani. Minä en osaa valita taisteluitani: tappelen vastaan kaikessa.
Niin sinunkin kanssasi, kun pyydät, että antaisin tunteilleni mahdollisuuden.
Nimi: Joulumuistoja
Genre: ajatustenvirtaa oleva tunneraapale
A/N: Joulukuu 2019. 12 haaste: Novelli/lyhyt teksti jokaiselle kuukaudelle, 12 kpl vuodessa. // Laris
”Siellä on sitten kylmä. Pue villasukat”, Marita muistuttaa, kun istumme heidän kotinsa keittiössä kahden. Hän silittää ohimennen olkapäätäni. Rasmuksen vanhemmilla on aina kotoista, keittiössä lämmin ja Marita hääräämässä. Ihan toista kuin isän luona. ”Hienoa, että jouluna tulet. Minua vietiin sinne ensi kertaa seitsemän vuotta sitten. Ja en ollut ketään Lassen lapsista silloin tavannut. Sinä sentään olet suvun kanssa jo tuttuja.”
Nyökyttelen ja katselen ikkunalaudalla olevaa joulutähteä. Lasin takana on pelkkää mustaa. Tänäkään jouluna ei ole lunta.
Niemisillä vietetään joulua aina suvun kanssa: vaarin vanhassa maalaistalossa on koolla vähintään kaksikymmentä ihmistä. Vatsaan sattuu. En minä tiedä mitään tällaisesta. Siitä, miten ollaan yhdessä, isolla joukolla, että on sukulaisia, jotka viihtyvät yhdessä eivätkä riitele ja siksi pidä etäisyyttä. En ole ostanut lahjoja, viikonloppuna tulee kiire ostoksille.
Joulumuistoni ovat hataria, mutta niissä on sama kaava. Yritin leikkiä saamallani nukella ja lauloin, jotten kuulisi riitelyä. En koskaan pitänyt jouluruuasta. Kerran yritimme koristella kotia ja soittaa joululauluja, jotta pyhien tunnelma tarttuisi meihinkin. Jotta olisimme kuten muut. Isä sammui yleensä jo iltapäivästä.
Maritan hymy on aito ja ystävällinen, kun hän kysyy mitä ajattelen. Kurkkuun on muodostunut kova palanen, jonka vuoksi on vaikea puhua. Miten ihmeessä voisin pukea sanoiksi sen, että pelkään?
Vastoin aikomuksiani olen alkanut jälleen haluta. Mahdottomuuksia, sellaista mitä itseltäni kielsin. Toivoa lunta peittämään mustan maan. Haluan tehdä uusia joulumuistoja, jotka eivät paina mieltä. Mutta mitä jos en osaa näitä sukujouluja? Jos olen ollut niin kauan yksin, etten opi olemaan muiden kanssa? Jos olenkin loppuelämäni vain paha ja katkera, koska näen entistä vahvemmin kaiken sitä, miten en koskaan itse saanut?
Mitä jos en enää tunnista itseäni siitä ihmisestä, joka tuntee olevansa rakastettu?